09 February, 2016

Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:
  • Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
  • Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
  • Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
  • Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
  • Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

6 comments:

  1. Jos muu perhe väsyy nopeammin kuin lapsi, I have two words: kuulokkeet. No okei, se oli vain yksi sana, mutta sitäkin tärkeämpi ;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Se on hyvä ajatus! Vaikka vähän epäilen tuon yhden heinäsirkan kanssa käytännön toteutusta vielä ... se kuitenkin hyppii siitä ylös alas ja tulee välillä hölöttämään omiaan.

      Ja okei, on musta tavallaan kiva kuunnella, mitä se kuuntelee. Pysynpähän kärryllä :D

      Delete
  2. :)!

    vink: EI, EHDOTTOMASTI EI Miina-ja-Manu -kirjoja, Puuha Petejä eikä Titi-nalleja (jos niitä enää on olemassakaan). Kehoitan varovaisuuteen myös Noita Nokinenä -kuunnelmien kanssa.
    Eikä mielellään mitään sellaista kirjaa jossa: "aina kun kuulet tämän äänen *bling* on aika kääntää sivua. Harjoitellaan yhdessä *bling*"

    Meillä koko nuoriso rakastaa äänikirjoja ja kuunnelmia, Knalli ja sateenvarjo ovat olleet erityisen kovassa kurssissa.

    Lapsista keskimmäinen on auditiivinen, harrastin jossain vaiheessa koulukirjojen(kin) ääneenlukua hänelle. Jotain koetta varten tehtiin äänityksiäkin.
    Harjaantuneina ne saattavat kuunnella, piirtää, lukea (luonnollisesti eri kirjaa kuin kuuntelevat), olla whatsupissa ja silittää kissaa samanaikaisesti...
    Ja sen jälkeen kun annoimme jokaiselle lahjaksi hyvälaatuiset kuulokkeet, on talossa vallinnut siunattu rauha. (kunnes kissa söi kuulokepiuhan)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvä vink! Onneksi voin vielä itse olla kuraattorina. Lapsi ei lähikirjastossa yllä katsomaan äänikirjahyllyn päälle. Lisäksi hallinnoin kirjastokorttia.

      Joten Miinat ja Manut, *bling*in ohella, on takuuvarmasti pannassa, tai mun päästä alkaa kuulua *bling*.

      Ja kyllähän sen äänikirjarakkauden ymmärtää, minäkin rakastan niitä. Nerokas asia ovat. Sitä en kyllä vielä ole oppinut, että lukisin eri kirjaa kuin mitä kuuntelen ... voi kun se vielä onnistuisi.

      Delete
  3. Meillä myös äänikirjat ovat kovassa käytössä. Välillä tulee jopa huono äiti -olo, kun ipanat viikonloppuna kuuntelevat tuntikausia ja puuhaavat samalla omiaan. (Hän ei osoita kiinnostusta lapsiaan kohtaan tai todella kuuntele heitä --> pakeneminen äänikirjamaailmaan.) Myös meillä kuunnellaan Ellaa, ja olen jo alkanut inhota sitä. Miksi juonikaava toistuu niin samanlaisena koko ajan? Opettaja sitä ja opettaja tätä. Kraah. No, toisaalta myös Isä, mennään saareen / sieneen /retkelle /majaan / kuuseen -kirjat hieman toistavat itseään. Jotenkin nämä raastavat paljon enemmän äänikirjoina kuin itse ääneen luettuna. Ehkäpä juuri siksi, että itse lukee ehkä vain kolmesti tai neljästi, kun äänikirja pakottaa seuraamaan sen helkutin hauskan (not) opettajan juttuja tsiljoona kertaa.

    Anteeksi avautuminen. Oikeasti pidän (äänikin)kirjoja hyvänä harrastuksena.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Saa avautua! Jos kestää sen, että bloggaaja hamuilee sydänlääkettä kuullessaan, että joku EI PIDÄ ELLASTA.

      No jaa, ehkä en ole vain vielä siellä :D (Jos kohta tavallaan toivon, etten koskaan olekaan - mutta ei huolta. Kestän jo pyörtymättä senkin, jos joku ei pidä Taru Sormusten Herrasta, että edistyksen tiellä ollaan.)

      Mä en kyllä tästä haluais antaa huono äiti -pisteitä - musta on tavallaan ihan jees, että perheessäkin ihmiset voivat puuhastella yhdessä mutta omiaan. Rinnakkain, ikään kuin.

      ...mitä siihen itse lukemiseen tulee, muistan kyllä elävästi ajan, kolme kuukautta sitten, jolloin luin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan samoja juttuja niin, että osa kuvakirjoista on nyt aktiivisesti pannassa.

      Minustakin äänikirjat ovat hieno harrastus! Etenkin silloin kun saan siivota äänikirjaa kuunnellen. Lapsellekin tosi jees, joo.

      Delete