16 February, 2014

Psykofyysinen kokonaisuus

Joskus lukiossa luin biologian kirjasta, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Suomeksi se tarkoittaa minun kohdallani tätä:

1) Kun olen ahdistunut, vatsaan sattuu.
2) Kun vatsaan sattuu, olen ahdistunut.

Kuulostaa tavallaan ilmeiseltä, mutta on joka kerta silti yhtä tyrmistyttävää. Olen kärttyisä, hätäinen, melkein tuskainen - ja kaikki vain siksi, ettei vatsa ole vielä taudista asettunut. (Voihan siihen olla muitakin syitä, mutten tunnista niitä nyt.)

--

Joskus taannoin eräs toveri käytti termiä emoaluksesta irrottautuminen kuvatessaan, no, oikeastaan imetystä ja sen loppumista, mutta myös sitä, miten lapsen elämänpiiri kasvaa. Se oli minusta jo silloin osuva lause, mutta nyt se pyörii mielessä yhä useammin - kun lapsen elämänpiiri kasvaa. Kun hän ei enää ole kainaloinen aivan jatkuvalla syötöllä.

Miten turhauttavalta jatkuva kainaloisuus tuntui, kun se oli jokapäiväistä, jokatuntista. Ja miten kaipaan sitä nyt, kun saan lapsen kaapattua kylkeeni pidemmäksi aikaa vain kutittamalla häntä niin, että hän kikattaa hervottomana eikä pääse luikertelemaan pakoon. Parissa vuodessa sitä ehti tulla niin riippuvaiseksi toisen ihmisen painosta ja läheisyydestä, ja nyt, kun se alkaa loitontua (vaikka kuinkakin hitaasti, eihän hän vielä ole kotoa muuttamassa) vieroitusoireet ovat kaameat.

Mitäs sitten kun hän on teini-iässä, eikä ehkä halua syliin enää ollenkaan?

Ajattelin, että tämän takia voisi pyrkiä synnyttämään toisen lapsen, mutta sitten ajattelin, ettei se ehkä ole kestävä strategia. Ehkä hankin vain kissoja. Olen nimittäin allerginen kissoille, ja kissat (mikäli populaarikulttuuriin on luottaminen) viettävät elämästään suurimman osan pinoutuneena allergikkojen päälle.

Siinä sitä olisi, toisen elävän olennon painoa, jos kohta ei ihmisen.

15 comments:

  1. Minä olen samanlainen vatsani kanssa ja huomasin saman myös viimeisessä vatsataudissa, ahisti ja minä olen Se kuolevajoutsen, ei mies. Ja oireet kesti mullakin 3 pvää, sitten loppui kouristelu ja 3 päivää kesti palautuminen. Joten tsemiä :))! Kyllä terveys sitten tuntuu hyvälle ja ei ahdista!
    Minä yritän halailla kuopusta nyt säilöön asti mutta silti jo yön aikana tulee halipula. Hmm.

    ReplyDelete
  2. Kiitos! Koska olen onnistunut vakuuttamaan itseni erinäisistä syistä siitä, että vatsataudin lisäksi mulla on myös vatsasyöpä, tai jotain, tämä jotenkin lohdutti. Siis että oireita voi olla pidempäänkin. Ja etten ole ainoa vatsalla ahdistuja.

    Jotain kamalaa on siinä, että lapset kasvavat eivätkä jatkuvasti halua halia. Joskin vielä kamalampaa olisi se, etteivät kasvaisi. Ei tässä voi voittaa.

    ReplyDelete
  3. Kuulostaa tutulta. Mä tykkään tosta psykofyysinen-sanasta. Joskus käytettiin psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus-sanaa, mutta se on vähän liian sanahirviö.

    Mä just oon tässä sairastellessa miettinyt samoja. Mulla ei ole ollut taukoa näistä sylihaluisista yli kolmeen vuoteen (joo, liioittelen), joten nyt sitä irrottautumista jo odottaa. Usein silti samalla jo huomaan, miten kurjaa on, kun 3v ei enää koko ajan haluakaan syliin. Tai sanoo, että älä äiti pussaile. Tämmöistä ristiriitaista tämä vanhemmuus.

    ReplyDelete
    Replies
    1. ...siis mun lukion psykan opettaja käytti tota sanahirviötä. En tiedä muista.

      Delete
  4. Olipa sydämeenkäypä kirjoitus! Pakko oli rynnistää halimaan tuota omaa, kohta 1-vuotiasta (nii-in, missä mun VAUVA on?!), joka tuossa kirjahyllyn juurella järsi pahvikirjojensa sivuja. Ja kun äsken vein päiväunille, niin vakavasti mietin, pitäisikö mennä itsekin sänkyyn ja ottaa poikanen kainaloon, vaikka tiedän ettei siitä mitään tule kun isossa sängyssä aina vain painitaan eikä koskaan nukuta päiväunia. No, laitoin omaan sänkyynsä.
    Ensi viikonloppuna pitäisi siirtää pinnasänky lapsen omaan huoneeseen. Siinäpä myös irrottautuminen emoaluksesta. En pääse irti siitä luolavertauksesta, että jos me oltais eläimiä, ei tämä pentu missään naapuriluolassa nukkuisi vaan ihan siinä meidän vieressä. Yritän muistaa, että me ollaan ihmisiä, eikä asuta luolassa, vaan ihan turvallisessa kodissa. Ja että nyt olis korkea aika alkaa saada kokonaisia yöunia myös itselle, ettei tämä oma oleminen hajoaisi ihan käsiin.
    -Anna

    ReplyDelete
  5. Ah, niin tuttua! Mies haikailee melkein kolmivuotiasta viereen nukkumaan, vaikka ipana osaa jo hienosti nukkua omassa sängyssään (usein heräämättäkin) kokonaisen yön. Tätä voidaan pitää meidän perheessä melkoisena saavutuksena ja työvoittona, ja uutta kainaloista odotellessa sitä luulisi voivan nauttia tästä ajasta, kun parisängyssä nukkuu vain kaksi aikuista ihmistä. Vaan ei, silti sitä tyyppiä kaipaa ihokontaktiin. Ystävän perheessä kuulemma isä haluaa nukkua kolmivuotiaan vieressä ja äiti yksivuotiaan, joten niiden parisängyssä on aina neljä nukkujaa.

    Meillä on myös ollut sellainen työnjako, että vaikka lapsi on aika tasapuolisesti "meidän molempien lapsi" (siis ei äidinpoika tai isänpoika), se huutelee herätessään minua. Samoin molemmat on aina kelvanneet yöllä lohduttajiksi. Nyt se kuitenkin teki mulle tepposet ja hätisti mut yöllä muualle: "eikun ISI!" ja kaiken huipuksi huhuili aamulla isäänsä. Yhyy, byhyy, mua ei enää tarvita! Ehkä se parka vaan valmistautuu henkisesti luovuttamaan mut vauvalle, kuka tietää.

    Vaan onneksi lapsi välillä halaa ja sanoo "äiti sinä olet ihana".

    Annankin pohdinnat kolahti, välillä pitää ihan terottaa itselleen, etten ole mikään luolanainen vaan moderni ihminen, jonka pitää aamulla jaksaa mennä bussilla työpaikalle ja kirjoittaa siellä sähköposteja.

    Venni

    ReplyDelete
  6. Anu, olen minäkin sen sanahirviön kuullut! Ja suon sen käytön niille, jotka sitä tarvitsevat, mutta minusta on usein tarpeeksi ihmeellistä fyysisen ja psyykkisen yhteys :D

    Niin, se on jotenkin kamalaa, kun toinen ei enää haluakaan olla siinä koko ajan iholla. Sitten yritän ajatella, että no ehkä lapsi saa tarpeeksi läheisyyttä, jos siitä on varaa kieltäytyä, mikä on tietenkin ihan hyvä asia, MUTTA ENTÄS MINÄ?

    :D

    Anna, tuo kuulostaa niin tutulta! Että haluaisi olla lähempänä kuin tarkalleen ottaen on edes toimivaa - meilläkin nukahtaminen menee hirveäksi puljaamiseksi, jos jään siihen viereen. Vaan sitten kun se välillä onnistuu, se on parasta.

    Tuon sortin luolavertaukset on sydäntäsärkeviä, mutta muistutan jostain muustakin, mikä silloin olisi ollut toisin: siellä olisi ollut koko lauma muita aikuisia, jotka olisivat huoltaneet lasta kun sä nukut niin, että olet toimintakykyinen. Ja jos kotoa ei sitä laumaa löydy, luolahengessä toimiminen on jo ikään kuin menetetty :)

    Halaa hyvin! Ja paljon!

    Venni, oih ja voih! Mä olisin nukkunut lapsen kanssa pidempäänkin, mutta mies ei siihen kyennyt. Haikailisipa meilläkin mies.

    Ihokontaktissa on jotain ihmeellisen ihanaa. Siitä tulee hyvälle mielelle. Vaikka se keskellä yötä muuttuisikin varvas-ien-kontaktiksi.

    Mä odotan jotenkin ihan kauhulla sitä hetkeä, etten enää kelpaakaan! Vaikka kyllä mä jotenkin haluaisin silti uskoa, että kelpaan silti, aina :D Niin kuin sinäkin tietenkin. Yllättävän vaikeaa silti.

    Teidän lapsi on kyllä ihana.

    Niin, me ei tosiaan eletä sillä tavalla laumoissakaan tänä modernina aikana. Ajattele, jos olisi iso kämppä, jonka länsisiivessä isovanhemmat, itäsiivessä sisko perheineen ja länsisiivessä vaikka sitten me. Lapset voisivat kiertää sängystä toiseen jos siltä tuntuisi, ja silti jaksaisi kirjoittaa sähköposteja.

    ReplyDelete
  7. Hyvin lohdullista luettavaa.

    En väheksy myöskään ajatusta lemmikkieläimestä. Enkä lapsenlapsista.

    Uusissa, jännittävissä tilanteissa halausallerginenkin, isompi lapsi kaipaa turvaa ja läheisyyttä. Kyläilyt ja matkat sekä pienet seikkailut tekevät hyvää suhteelle. Jälleennäkemiset kerhosta haettaessa, kyläilyt parrakkaan miessukulaisen luona ja näköalahississä käymiset tuo muksut aina hetkiseksi lähemmäs.

    -Nupsu

    ps. (lapsille ei tehty yllä mainituissa paikoissa harmia tai traumoja)

    ReplyDelete
  8. Hanki lisää elopainoa!

    Ei vaan, tunnistan tunteen. Just tarhasta kotiin mietin samaa. Pikku hiljaa nuo pienet ihmiset alkavat touhuta enemmän ja enemmän omia juttuja. Joku kaunis päivä muuttavatkin kotoa pois. Törkeä temppu ja ikävä tulee, mutta jotenkin myös kutkuttava ajatus :)

    ReplyDelete
  9. Joo, nämä luolavertaukset ovat monesti kovin ontuvia. Lohduttelin itseäni silläkin, että onneksi sentään kuitenkin olemme tässä ihmisiä, emmekä esimerkiksi karhuja, niin ettei tuota poikasta tarvitse vielä vuosikkaana vierottaa ja heittää metsään pärjäilemään omillaan. :)
    -Anna

    ReplyDelete
  10. Nupsu, ihana lista! Jos liikaa vähenevät halaukset, otan tuon käsittelyyn - lähdetään visiitille, seikkailuille, parrakkaille miessukulaisille. Kiitos!

    Ja uskon vilpittömästi, että jos yllämainituissa paikoissa on halaava vanhempi tarjolla, traumoja ei synny!

    PS. Luulen joskus tulkinneeni väärin nimimerkkisi, aiemmin. Tänne nimittäin kommentoi myös joku nimimerkillä "Nuppu". Syvin anteeksipyyntöni!

    Sa Tuli, haha :D Ei mun tarvii erikseen hankkia, olen vartalotyypiltäni sellainen, jota elämä kerryttää :D

    Törkeä temppu on täydellinen sanapari kuvaamaan tätä. Mutta toisaalta, pahempaa olisi ehkä vain se, että niin ei kävisi - vaikka miten tulisi itselle ikävä, onhan se ihanaa, että lapsi kasvaa!

    Anna, niinpä! Meillä on melkein vuosikymmeniä aikaa nauttia lapsesta kotona, ja parhaassa tapauksessa vielä senkin jälkeen. Ja luolavertaukset tosiaan ovat usein niin tarkoitushakuisia, ettei niihin kannata aikaansa käyttää.

    ReplyDelete
  11. Mä nykyään ymmärrän miksi mun äiti soittaa mulle joka päivä.

    Tuo mun lapsi ei ole oikein koskaan ollut mikään hirmuisen sylinkipeä, tykkäs ihan vauvanakin köllötellä maassa ja ihmetellä juttuja. Mutta nyt se on sellainen että käy vaan kääntymässä sylissä ja sit taas ryntää tutkimaan maailmaa. Olenhan itsekin aika erillinen, mutta kyllä vaan välillä on just tolleen pakko vaan kaapata ja kutitella. Ja kysyä saako äiti halin ja herkistyä, kun se juoksee viereen leikeistään ja painaa pään olalle. Snif.

    ReplyDelete
  12. Kun mä odotin esikoista, me haaveiltiin miehen kanssa, miten sitten vauvan synnyttyä suukotellaan sen mikroskooppisen pieniä varpaita ja kuinka se nukkuu päiväunet mun tai miehen mahan päällä. No: lapsella oli heti synnyttyään isot pottuvarpaat, eikä se koskaan tykännyt nukkua päiväuniaan kenenkään mahan päällä tai muutenkaan hengata sylissä. Enemmän se on ollut tuota Junon kuvaamaa "ryntään ihmettelemään kaikkea, pitäkää sylitunkkinne" -osastoa. Nyt pidetään peukkuja, että toinen olisi enemmän hellyyden- ja läheisyydenkipeää sorttia.

    Liina: varvas-ien-kontakti - tyrsk! Ja teilläkin kyllä aika ihana se tyyppi.

    Venni

    ReplyDelete
  13. Ai mutta sitähän mä tulin sanomaan (ehti jo unohtua), että tuo psyykkis-fyysis-sosiaalinen käsitekimppu on kovassa käytössä lähihoitajien koulutuksessa. Sitä kai nimitetään holistiseksi ihmiskäsitykseksi. Ja tuo sosiaalinen lienee mukana siksi, että esim. vanhusten jaksamisessa muistettaisiin miettiä, millaisia sosiaalisia suhteita kyseisellä vanhuksella on ja tarjota myös juttuseuraa ja huomiota, ei vain hoitotoimenpiteitä ja ulkoilua.

    Venni

    ReplyDelete
  14. Juno, niinpä niin! Ajattele, miten paljon sitä vanhemmiltaan kestäisi, jos tietäisi jo hyvissä ajoin, miltä niistä tuntuu :D

    Siinä on jotain niin huikean ihanaa kyllä, kun lapsi tulee itse halaamaan tai painamaan pään olalle. Niisk.

    Venni, mä pidän peukkuja teidän puolesta. Mulla oli ihan kauhea neuloosi kun lapsi syntyi, ja pakotin miehen aika usein hengaamaan vauvan nukkuma-alustana - meillä tuo siis toteutui, mutta mies välillä marmatti :D Luulen, että teki sillekin hyvää.

    Ja kyllä varmaan sanahirviöllä on validi paikkansa maailmassa, musta on hienoa, että ajatellaan myös kokonaisuutta! Kunhan mun ei tarvii! :D

    ReplyDelete