14 August, 2014

Harrastusten tarpeellisuudesta

Vein lapsen tanssitunnille.

Tähän asti olen ollut aika kovaäänisesti (mm. täällä Leopardikuningattaren luona) sitä mieltä, että päiväkoti-ikäinen lapsi ei tarvitse harrastuksia, eteenkään, jos hän käy siellä päiväkodissa. Pohjaan näkemykseni joskus Yle Puheelta kuulemaani Marjatta Kallialan mainioon haastatteluun, jos kohta on huomautettava, että voi toki olla, että kuulin haastattelusta täsmälleen, mitä halusin siitä kuulla, eikä Kalliala sanonut mitään sinne päinkään.

No mutta joka tapauksessa. Oikeastaan olen edelleen samaa mieltä jopa hieman laajennettuna: en ole varma, tarvitseeko kukaan ohjattua ja strukturoitua harrastustoimintaa sinänsä (vaikka jotkut siitä varmasti hyötyvätkin.) Minusta konsolipelaaminenkin on harrastus, lukemisesta nyt puhumattakaan.

Kesällä kun katselimme ympäriinsä tanssahtelevaa tytärtä, tulin kuitenkin ajatelleeksi, että saatan tarkastella asiaa väärästä näkövinkkelistä.

Tuli jano.

Kyse ei siis niinkään ole siitä, että lapsi välttämättä tanssituntia tarvitsee - mutta ehkä sellaisella käyminen olisi hänestä hauskaa?

Niinpä heittäydyin Googleen ja löysin kuin löysinkin lastentanssitunnin. (Disclaimerina haluan sanoa, että ymmärrän kyllä, että varmaan tanssitunti tässä vaiheessa on melkein sama asia kuin jumppa, mutta nyt haettiin tanssia. Joskus ruusu ei toisin nimin yht’ ihanasti tuoksu.) Sovimme myös miehen kanssa, että hampaat irvessä ei harrasteta. Jos ei ole hauskaa, lopetetaan koko touhu.

Eilen siis mentiin tanssikeskus Footlightiin (mainostan tätä maksutta nyt, koska toivoisin tunnille lisää ipanoita). Tajusin vasta aamulla, että lapsen pitänee jäädä tunnille ihan yksin, ja, korollaarina, että hän ei välttämättä moiseen pelleilyyn suostu. Kysyin asiasta metroa odotellessa: uskallatko?

“Uskallan”, sanoi lapsi.

Mitä vähättelyä. Tytär otti pari iloharppausta päästessään tanssisaliin sisälle eikä peräänsä katsonut. Tunnin jälkeen sain kuulla, että tosi hauskaa oli ja uudestaankin mennään.

Niin mennäänkin, niin kauan kuin on hauskaa. Kaikki hauska tunnetusti tekee hyvää vatsalle.

37 comments:

  1. Minä näen tuon myös ehkä enemmän hauskanpitona ja iloisena ajanvietteenä kuin harrastuksena. Meillä ainakin esikoinen tykkää laulaa ja pyörähdellä tutussaan ihan alituiseen, joten omakin pää alkaa kehittelemään mahdollisia toteuttamiskelpoisia ideoita satubaletista alkaen. Tosin meidän päiväkotiuran vasta alkaessa taidamme ensimmäisen vuoden rauhoittua kotiin laulamaan ja tanssimaan, vuoden päästä voisi katsella uudella silmällä.

    Kiva kun tytär viihtyi, varmasti mukava tuollainen pieni, uusi ja erikoinen oma juttu viikkoon :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, juuri noin. Meillä on jostain syystä ilmoitettu tulevaksi ammatiksi balettitanssija, minkä osalta kyllä ristin käsiä, että mitä vaan paitsi sitä tai Kokoomusnuorten puheenjohtajuutta - mutta kun se selvästi olis nyt ihanaa ja hauskaa, niin kai mä siihen voin taipua.

      Olin oikeasti ajatellut, että tämäkin päiväkotivuosi otetaan vielä ihan iisisti, mutta näin se elämä - tai ehkä pikemminkin lapsi - yllättää. Luulen kyllä, että ensimmäisen pk-vuoden aikana voi olla kaikille parempi ottaa iisisti ja totutella uuteen arkeen :)

      Delete
    2. Anteeks, repesin tälle:

      "jostain syystä ilmoitettu tulevaksi ammatiksi balettitanssija, minkä osalta kyllä ristin käsiä, että mitä vaan paitsi sitä tai Kokoomusnuorten puheenjohtajuutta" xD

      Omat ajatukset kulkee aikalailla samaa rataa! Muistan vallan mainiosti sen alkuseurustelun riidan (nykyisen) puolisoni kanssa lasten harrastuksista. Tuolloin puoliso suunnitteli vievänsä tytöt baletti/taitoluisteluharjoituksiin ja pojat jääkiekkoharjoituksiin heti pienenä. Ja voi tsissus, siinä oli ero lähellä :D Vedin ihan totaaliset pultit ensinnäkin siitä, että lapsia ei vieeä pienenä mihinkään harrastukseen eikä ainakaan niin että sitä tehdään tosissaan - harrastu on vain ja ainoastaan (ainakin melkein) hauskanpitoa ja turvallista ajanvietettä - ja tarpeeksi harvoin. Ja sitten vielä siitä, että pitää harrastuksetkin jakaa (jo etukäteen) sukupuolen mukaan: tytöistä perseenheiluttelijoita ja pojista nuuskaavia toistensa hakkaajia. Huoh. Kyllä, olin kärkevä. Ja niin oli puolisokin. Nyt ollaan näistä asioista jo samaa mieltä ja kultaisella keskitiellä x)

      ..ja sitten tuosta kokoomusnuorten puheenjohtajuudesta. Tulikin mieleeni, että pitääpä lisätä tuonne luonnos/bloggauslistalle myös tuo tammikuinen tekstin alku köyhistä perheistä. Olin siis tammikuussa Brysselissä koulutuksessa muiden poliittisesti aktiivisten nuorten kanssa ja matkat (Sekä meno että paluu) meni demarinuorten sihteerin ja kokoomusopiskelijoiden pj:n välissä keskustellen (riidellen) hiljaa (melko äänekkäästi) kokoomusopiskelijoiden kanssa siitä, kuinka on vastuutonta hankkia lapset opiskelijana/köyhänä. Näin opiskelevana köyhänä voit ehkä arvata kummalla puolen olin.

      Delete
    3. Kyllä ei repeilyä tartte pyytä anteeksi.

      Hohoo naine, olet minua isompi ihminen, kun tuollaisen keskustelun jälkeen olet vielä suostunut lapsia synnyttämään. Mutta kuulostaa siltä, että hyvän matkan olette molemmat yhdessä kulkeneet kohti keskitietä :D

      Ja voi niitä kokoomusnuoria. Kai sen näköalan on oltava aika kapea, kun kuvittelee, että ilman rahaa ei voi olla onnea - tai että ilman suuria tuloja ei voi kasvattaa lasta.

      Musta usein tuntuu, että nuoruus on melko jyrkkää, tuomitsevaa ja mustavalkoista aikaa, mistä mielelläni pidän kokoomusnuoria täydellisenä esimerkkinä.

      Delete
  2. Onpa superstaili uusi tyyli täällä!
    Mä oon pohtinut tota tanssituntia Ompulle, etenkin kun alueella on tanssikoulu (vapaatanssikoulu tms) jossa ois ihan poikien tanssi erikseen (huraa sukupuolisegregaatio!).
    Poden ihan hirveetä morkkista kun taitaa ohjatut harrastukset taas tältä syksyltä jäädä, koska äiti on laiska ja myöhässä ilmoittautumisten suhteen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Olen itsekin tyytyväinen lopputulokseen :D

      Ja joo, hurraa sukupuolisegregaatio, mutta toisaalta tuossa iässä lapsen oma käsitys siitä, mikä on tyttöjen ja poikien juttu voi käsittääkseni olla aika jyräävä - että ehkä se helpottaa, jos on on ihan poikien ryhmä, johon saa mennä.

      Mä ymmärrän sun morkkiksen, mutta kehotan silti unohtamaan turhat syyllisyydentunteet. Meillä yleensä kaikki kaatuu just siihen, että ollaan liian myöhässä joka asian kanssa, ja olen huomannut, että mitä enemmän oppii ottamaan tällaiset asiat tyyneydellä vastaan, sen hauskempaa on elämä. (Ja voin kertoa, että nytkin, kun rupesin vimmalla googlaamaan, oli niin, että kaikkialla ei ollut syksyn lukkari tiedossa ja osassa oli tunnit jo täynnä. Että. Kyllä olis parempi kun kaikki aloittaisivat samalla ajanhetkellä.)

      Delete
  3. Ooo, täällä on käynyt Inno! IIk! Heeeeno! Harrastusasiaan ei mielipidettä vaan lannistunut retorinen kyssä tästä väsyneestä kaalista: Miten pienen lapsen väsyttämisen voi ulkoistaa muille? Mun ja muksun energiakapasiteetit eivät tunnu kohtaavan kuin muutaman minuutin päivässä. Huono äiti, huono äiti, huono äiti...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Meillä oli Innon kanssa tosi hauskaa :D

      No siis ihan ekana tulee nyt mieleen tuohon väsytysasiaan se harrastetoiminta, sillä lapsen tanssiessa mä istuin omahyväisenä penkillä ja neuloin. Sen jälkeen ipana nukahti iltaunille ennätysvauhdissa vaikka oli nukkunut päiväunia 20 minuuttia (mikä yleensä riittää varmistamaan, ettei uni tule ennen kymmentä.)

      Äläkä nyt siinä itseäsi soimaa :D Vaan hyväksy tilanne: siinä missä ipanat ovat käsittämättömiä energiapakkauksia, aikuisten intresseissä on säilyttää energiaa. Jos tuntuu liian raskaalta istua sohvalla, on varmaan turha kuvitella jaksavansa juoksennella asunnossa tuntia jahtaamassa lasta, vaikka hän kuinka haluaisi leikkiä sellaista, että "sinä et saa minua kiinni, sovitaanko?"

      Sitä paitsi moiset alhaiset energiatasot pakottavat lapsen luoviin ratkaisuihin. Kuten verhoissa kiipeämiseen.

      Delete
  4. Mäkin joutunen muuttamaan mielipidettäni näistä harrastuksista samansuuntaisiksi kuin sulla nyt, koska 1) muutettiin uudelle paikkakunnalle eikä 4-vuotiaalla ole tuttuja kavereita ja se on tosi seurankipeä ja päiväkoti ei ole todellakaan lähipäiväkoti, joten siellä olevia kavereita ei lähipuistoissa treffaile. Ajattelin siis, että lapsi voisi saada kontaktia lähiseudun tyyppeihin, jos löytyisi joku harrastus just näiltä hoodeilta. 2) lapsi ei näytä olevan käyttänyt energioitaan siellä päiväkodissa. Illallakin pitäisi vielä tehdä jotain. Mutta mieluusti kavereiden kanssa. Aijjoo, mutkun niitä ei nyt ole. 3) kaikki muutkin harrastaa, joten hitto, ei se voi edes leikkiä lähiseudun lasten kanssa arkisin, kun ne kaikki harrastaa. Tämä on noidankehä, mutta voinko jättäytyä lapsineni sen ulkopuolelle, kysyn vaan? 4) mun lapsi selkeästi rakastaa liikuntaa. Luulisin harrastuksen olevan senkin mielestä vain ja ainoastaan superkivaa. Ei se ajattele tulevansa ammattilaiseksi vaikka sen äiti pelkääkin että siitä joskus sellainen tulisi. ;)

    Sun uus kuva on muuten ihan eri näköinen kuin se vanha. :D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä luulen, että ratkaisu tuohon on ehkä sit just se, etenkin kohdan #4 valossa, että nyt vain sitten harrastamaan! Jos se on superkivaa, miksi seisoa lapsen ja hänen superkivansa välissä :D Paitsi siis siksi, että ei millään itse jaksaisi lähteä viemään harrastukseen, mutta toisaalta - jos se juttu löytyisi niiltä hoodeilta.

      Miksiköhän ajatus liikuntaurasta ammattina on niin äärimmäisen pelottava? :D Siis vanhemmalle.

      Kuvista: hahaa, niiden ottohetkellä on noin 8 vuoden väli, että kai se jotain selittää sekin :D Se aiempi oli kyllä ehkä monellakin tapaa todenmukaisempi, paitsi hiusten värin suhteen. Mä puren alahuulta silleen oudosti. Tämä nykyinen valokuva on harvinainen otos siksi, että en näytä siinä Quasimodolta, mikä toisaalta tarkoittaa, että se ei ehkä kuvaa todellisuutta aivan täydellisesti ;)

      Delete
    2. Ei se kaikille ole. Onhan näitä, jotka päättävät, että heidän 5-vuotiaastaan tulee olympiatason urheilija. Mulle se on pelottava visio siksi, että koen elämän antoisimmaksi silloin kun ei mene missään ääripäässä. Sitä toivon lapsillenikin. Yli 120 äo kai rupeaa jo laskemaan onnellisuutta esim. Parempi olla perustallaaja vain. :)

      Postilaatikosta tuli kyllä just mainos, jossa paikallinen yritys mainostaa kädentaitoharrastusta: askartelua / kudontaa / leikkaamista / liimaamista jne. Mä olisin ollut ihan liekeissä tuollaisesta lapsena. Tajusin kyllä, että oma lapseni ei olisi. ;)

      Mutta tuosta tylsyydestä josta joku kirjoittikin: mä(kin) pidän tärkeänä että lapsilla ei ole koko ajan ohjelmoitua tekemistä. mielestäni a) tylsyyttä pitää oppia sietämään ja b) uskon tylsyyden johtavan luovuuteen.

      Delete
    3. No niin on! Se on kauheaa jollain tavalla, ehkä siksi, että saahan sitä kasvatettua vaikka omenan pulloon, jos haluaa, mutta sitten kyllä mahdollisuudet olla mitään muuta kuin pullotettu omena ovat aika lailla nolla. Eikä siinä paljon kysellä, mitä ipana itse haluaa.

      Sikstoisekseen oon ihan samaa mieltä tuosta perustallaaja-asiasta!

      Ja hyvä, että tajusit, jos sun lapsesta kädentaitoharrastukset ei olis hauskat :D Sehän ehkä noissa helposti käy: vanhemmat vievät lapsensa sinne, mistä itse tykkäävät, eivätkä aina muista katsoa, mitä alamittaiset itse haluaisivat tehdä.

      Myös tylsyyshommista olen ihan samaa mieltä. Sen vuoksi yritän olla järkkäämättä tekemistä, jos ipana ei sitä omaehtoisesti keksi. (Sitten on nämä huolestuttavat etäpäivät, kun se keksii jotain tekemistä aivan hiljaa huoneessaan. Hmmm.)

      Delete
  5. No mutta tarvitsee on ihan eri asia kuin hauskaa. Eli ei se lapsi varmaan tarvitse harrastusta, mutta jos sellainen on lapsesta hauska, niin pitäkööt hauskaa vaan! (mä ehkä ilmoitan kuopukseni moiseen puuhaan myös, jahka vähän vanhenee, sillä hän näyttää rrrakastavan tanssimista. Vaikka ei vielä osaa kävellä.)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tarpeen pohtiminen kumpusi osin siitä, kun muutama tuttu on sanonut kauhulla odottavansa aikaa, jolloin lasta pitää kuskata harrastuksiin ... ja siinä sit mietin, että miks pitää, jos se ei ole itsestä hauskaa? No siksi ehkä, että se on lapsesta hauskaa - mutta entäs jos ei ole lapsestakaan?

      Ihana kuopus, tanssii ennen kuin kävelee :D

      Delete
  6. Ihana uusi look sulla ja blogilla!

    Tuo "niin kauan kuin on hauskaa" on just hyvä. Viime syksynä 4 vee aloitti baletin, tykkäsi kovasti monta kuukautta. Sitten lähtemisestä tuli yhä vaikeampaa, vaikka itse tunnilla tuntuikin olevan kivaa. Lopulta jätettiin lähtemättä. Mua vähän harmitti, kun piti sitoutua koko vuodeksi aika koviin kk-maksuihin, mutta ei pientä voi väkisinkään harrastamaan raahata.

    Että jos voi valita, niin kannattaa valita hauska harrastus, johon ei tartte heti maksaa koko vuoden maksuja jos hauskaa riittäkin vain 2 kuukaudeksi.

    Tanssin iloa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Jennijee!

      Minustakaan ei voi väkisin, vaikka nyt jo pitää myöntää, että vähän ehkä petyn, jos lapsi ei parin kuukauden päästä haluakaan harrastaa. Lähinnä ehkä siksi, että olen itse sarja-aloittaja, ja toivoisin, että moinen ei toistuisi - vaikka toisaalta, mitäpä haittaa siitä on omallakaan kohdallani ollut, ei mitään, miksi siis ei voisi toistua, ehkä en itsekään haluaisi marraskuussa taapertaa tanssimaan. (On se hyvä, että on tällainen blogi, jossa voi ystävien avulla käsitellä omia ajatuksiaan!)

      Me löydettiin mesta, jossa voi maksaa myös kuukausi kerrallaan. Lopettamisesta pitää ilmoittaa hyvissä ajoin, mutta ajattelin, että takkiin tulee siis ehkä maksimissaan puolentoista kuukauden verran, jos ei sit huvitakaan. Tulkoon!

      Delete
    2. Tässä on mun mielestä myös silti se aspekti, että tietyn ikäiseltä pitää mielestäni voida jo vaatia sitä, että kaikkea ei lopeteta heti kun yhtäkkiä se ei olekaan enää uutta ja "kivaa". Pitää sitä mielestäni osata sitoutua pitkäkestoisempiinkin juttuihin - kaikki on välillä tylsää, ne kivoimmatkin jutut.

      Delete
    3. Oon ihan samaa mieltä. Jotenkin pitää päästä tylsistäkin vaiheista yli keskeyttämättä heti, kun vähän tuntuu ikävältä.

      En vain ole vielä ihan varma, että mikähän ikä se sit olis. Ei välttämättä vielä kolme, mutta onko viisi vuotta jo tarpeeksi vai pikemminkin kouluikä...

      Delete
    4. Mä olen vähän varmaan natsimutsi tässä, mutta kyllä mä "vaadin" jo siltä nelivuotiaalta baletinaloittajalta, että aina lukukaudeksi kerrallaan sitoudutaan, eli aina vuodenvaihteessa ja syksyllä voi jatkamista arvioida uudestaan. Tietysti se on helppo näin jälkikäteen todeta, kun vaikka joskus lapsi ei halunnut mennä, hän oli tunnin jälkeen aina hyvillä mielin että meni. Jos nyt *oikein kovin* olisi inhonnut, kai minäkin olisin joustanut :D

      Silti, yllättävän tiukkaa teki lopettaa jumppa nyt syksyllä, kun siihen oli niin syvällisesti sitouduttu myyjäisompeluksia myöten. Vaikka edessä on se Kiinaan lähtö JA lapsi ei halunnut jatkaa. Toivon kuitenkin yhä, että vuoden päästä lapsi palaa ryhmään uudella innolla, mutta se jää nähtäväksi (enkä aio tuputtaa yli kolmea kertaa).

      Delete
    5. Mjoo. No, kieltämättä ihan hyvä pointti tuokin. Mutta mä toisaalta ajattelen ehkä vielä, että koska lapsi ei itse valinnut harrastusta, en voi vaatia tyyppiä myöskään sitoutumaan siihen - hänellä pitää olla mahdollisuus poisvalita harrastus, jos se ei olekaan hauskaa :D

      Mutta voihan olla, että vuoden päästä lapsi aloittaakin potkupallon, äitinsä kunniakkaissa jalanjäljissä?

      Delete
  7. Onpas hyvä kuva susta!

    Ja oon kyllä harrastuksista tosi samaa mieltä - hauskanpidon lisäksi ne saattavat tarjota lapselle vielä esim. hienoja oppimis- ja onnistumistunteita, luoda uutta kaveripiiriä päiväkodin / koulu ulkopuolelle ja alottaa koko elämänkin kestävän kipinän.

    Ja noin periaatteessa hampaat irvessä harrastamisessa ei ole mitään järkeä. Paitsi jos soittaa pianoa ja haluaisi lopettaa, mutta vanhemmat pakottaa, koska 'kiität mua sitten isona' ja sitten yhtäkkiä se vaikein vaihe meneekin ohi ja sitten onkin iso ja kiittää vanhempia ihan vilpittömästi (kokemuksen syvällä rintaäänellä). Voi olla tosin vaikea tietää vanhempana, että kuinka pitkään kannattaa pakottaa, seisooko lopussa tosiaan kiitos vai ei.

    MUTTA siis tämän kauhean ajatuksenvirran lähtökohtana oli oikeastaan se, että halusin tulla kertomaan kuinka mietin erinäisen tapahtumaketjun päätteeksi eilen, että haluaisin kyllä lapselle harrastuksen koulun rinnalle. Jonkun sellasen, josta se tykkää hirveästi ja jossa kokee olevansa hyvä. Jossa on muitakin lapsia, joista se saa kavereita. Ettei koulukaverit ole ainoita, jotka sen elämässä heijastaa sitä 'minkälainen tyyppi se on'. Että jos koulussa on urpoja, jotka vaikka kiusaa, niin sitten on se harrastus, jossa parhaassa tapauksessa pääsee loistamaan ja on ihania kavereita ympärillä (nyt puhun vähän värittäin / sivuuttaen omaa kokemusta). Että näkee, ettei koulu ja koulukaverit ole koko maailma. Tää on tietty ajankohtasta vasta kun lapset on vähän isompia, mutta vähän tämmösiä mulla oli mielessä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos!

      Onhan nää vähän tällaisia rajanvetokysymyksiä. Pakolla harrastaminen on pölöä, mutta toisaalta olisi hyvä lempeästi auttaa sellaisten nyt ei huvittais -hetkien yli, joita varmasti tulee itse kullekin.

      Sun visio on tosi kaunis! Mä toivoisin omalle lapselleni toki samaa. Yritän silti pitää mielessä sen, ettei sitä harrastusta, jossa se kokee olevansa hyvä ja josta se tykkää, ehkä löydykään. Ja että kaikkea ei ole pakko kokeilla. (Mulle itselleni naisvoimistelu oli esim. 11-vuotiaana lähinnä lannistava kokemus, en todellakaan kokenut olevani siinä yhtään hyvä, eikä sieltä sit kavereitakaan oikein tullut. Samat tutut kaverit sentään pysyi.)

      Se on kyllä sanottava, että täällä pääkaupunkiseudulla, ja täällä 2000-luvulla, vaihtoehtoja toki on HIEMAN eri malliin kuin Hämeenlinnassa 1990. Että kokeiltavaakin piisaa, ja se on hyvä se.

      Delete
  8. Kuopuksen uudessa päiväkodissa harrastus tulee päiväkotiin. Minä kiitän (ja maksan toki myös), sillä näin emme joudu käyttämään harrastamiseen niitä vähäisiä illan yhteisiä tunteja, kun se asia on päivällä hoidettu.

    Mutta hauskaa harrastamisen pitää olla! Kun lapsi tykkää, niin sehän kompensoi kuljettamisen ja odottamisen vaivan ilolla ja, joidenkin taitavien tapauksessa, myös neuletöillä. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Harrastus tulee päiväkotiin? Kerro lisää! Ihan mahtava systeemi!

      Pakko sanoa, että odottaminen ei tällä kertaa tuntunut yhtään vaivalloiselta. Oli tosi hauskaa, kun näki ipanan nauttivan. Kuljetus on sitten asia erikseen. Olen vakavasti pohtinut, että mun on ehkä mentävä sinne joskus, brrrr, autolla.

      Delete
    2. Tässä tapauksessa on kyse siitä, että kuvataideopettaja tulee kerran viikossa päiväkotiin pitämään "kuvataidekoulua". Vastaavista muskariratkaisuistakin olen kuullut. En tosin tiedä, onko tämä mahdollista kunnallisessa päiväkodissa. Ehkä, jos joku vanhempainyhdistys kustantaisi lystin niin, ettei kukaan jäisi paitsi.

      Niin hyvä ratkaisu kuin tämä minusta (ja ymmärtääkseni myös Kallialasta) onkin, niin valinnanmahdollisuuttahan tässä ei ole. Tuskin veisimme lasta kuvataidekouluun, jos hän nyt jotain sattuisi harrastamaan (sillä pensseli suussa on vaikea tehdä kuperkeikkaa. Ymmärräthän.). Mutta koska hän ei harrasta, minusta on mukavaa, että myös hän saa varhaiskasvatusta jossain spessussa jutussa. Sehän kai on yksi harrastamisella nähty tehtävä. Että ne tukevat ihmelastemme kasvua heidän tiellänsä suuriksi mestareiksi (vaikkapa sitten niissä pensseli-suussa-kuperkeikoissa).

      Delete
    3. Nyt ymmärrän kaiken. Etenkin sen, että pensseli suussa on vaikea tehdä kuperkeikkaa - erinomaisen hyvä huomio. Mutta per aspera ad astra, kuten jo muinaiset latinalaiset sanoivat keskustellessaan siitä, millainen polku on ihmisellä, joka haluaa tehdä pensseli suussa kuperkeikan.

      Musta toi on kyllä eri hauska idea. Monellakin tavalla. Eikä vähiten siksi, että mut laitettiin kuvataidekouluun kun olin pieni, ja sittemmin olen alkanut ajatella, että se oli hyvä valinta, vaikka itse asiassa kuvataidekoulussa en näin aina ajatellut, etenkään silloin kun pilasin lempifarkkuni istumalla erään grafiikan työn painoväreissään olevan vedoslaatan päälle.

      Mutta sellainenkaan ei ehkä lastasi vielä päiväkotivaiheessa huolettaisi :D

      Delete
    4. Meillä on päiväkodissa muskari, ja on tosiaan kunnallinen päiväkoti (Espoossa). Itse emme ole vielä tutustuneet tähän tarkemmin kun vasta vaihdomme tähän päiväkotiin, mutta mulla on asiasta vielä hieman kaksijakoisia mielipiteitä: 1) kuinka kätevää kun ei tarvi erikseen kuskata lasta harrastuksiin 2) mutta erottaako lapsi tätä edes normaalista päiväkotitoiminnasta, kun siellä on samat naamat (tosin eri ryhmistä ja eri ikäisiä varmaankin) ja paikka on sama, ja täten päiväkotipäivä vaan venyy normaalia pidemmäksi 3) onko tällä mitään väliä, jos lapsella on kivaa (mutta mistä tiedät onko lapsella kivaa ennen kun olet jo maksanut koko kaudesta...)???

      Delete
    5. Ymmärrän, ettei muskari päiväkotipäivän päätteeksi samoissa tiloissa ole ihan varauksetta kiva juttu. Minusta ideaaliratkaisu menisi niin, että muskari tai muu harrastus on sovitettu osaksi hoitopäivän ohjelmaa ja on näin osa päivähoidon varhaiskasvatusta. Kuten kuopuksemme päiväkodissa, jossa kuvataideopetus on siis osa viikko-ohjelmaa. Jotenkin tämä on vain niin hölmön yksinkertainen idea, että tuntuu käsittämättömältä, että se niin harvoin toteutuu. Mutta kuten sanottua tämä edellyttäisi kunnallisella puolella varmaankin sitä, että harrastus on tarjolla kaikille riippumatta siitä, onko osallistunut sen kustantamiseen. (Oma kysymyksensä on sitten se, miksi maksamme varhaiskasvatuksesta ylipäätään yhtään mitään ylimääräistä – päiväkodissa tai harrastuksena. Sehän on päivähoidon lain mukainen tehtävä. Realiteetti näyttää kuitenkin olevan, että nykyisellä rahoituspohjalla päiväkoti pystyy toteuttamaan hoiva- ja säilytystehtävänsä. Varhaiskasvatuksesta joudutaan tinkimään.)

      Ja voi Liina, ymmärrän hyvin kuvataidekoulukokemuksesi. Lempifarkkujen uhraaminen taiteelle edellyttää syvää vihkiytyneisyyttä, eikä välttämättä sovellu herkimpien aloittelijoiden opetusohjelmaan. Meidän lapsemme tapauksessa en hämmästyisi, vaikka hän istuisi omasta tahdostaan vedoslaatan päälle. ”Kolmivuotiaasta hän on kanavoinut taiteeseen kapinaansa ahtaan normatiivista pensselietikettiä kohtaan.”

      Delete
    6. Päivi, validia pohdintaa. Mä silti ehkä veikkaisin, että useimmilla on muskarissa ihan kivaa ja sillä, erottaako lapsi toimintaa normitoiminnasta ei vielä ole väliä - mutta samalla toivoisin, että homma järkätään niin, ettei toisten tarvitse sitten tehdä jotain sekundajuttua.

      Ainon kanssa samoilla linjoilla siis!

      Aino, fanittamani Marketta Kalliala juuri sitä sanoi, että jos päiväkodissa penätään harrastusten perään, kannattaisi ehkä kysyä, että eivätkös nämä ole ikään kuin päivähoidon hommia ja kuulu nimenomaan siihen varhaiskasvatukseen.

      Minulla on paljon opittavaa kolmevuotiaaltanne - myönnän, että vieläkin saattaisi tulla itku jos lempifarkkuni tuhoutuisivat moisella tavalla :D

      Delete
  9. Missä ja millä tunnilla (milloin) käytte? Harkitsen meillekin samaa settiä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jeejee! Salmisaaren Footlightissa tiistaisin 17:30 - lastentanssia 3-4 -vuotiaille :)

      Delete
  10. Ihanaa että tyyppi tykkäsi! Hampaat irvessä ei kannata harrastaa, tai itkua nieleskellen. Kokemusta on. Tanssitunneilla on nastaa, etenkin kun osaa mennä omien fiilisten ja taitojen mukaan. Keveitä tanssiaskelia!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, ainoa kerta kun ei ole huvittanut mennä tanssisaliin sisälle oli se, kun seuraavana päivänä nousi 39 asteen kuume - että oli ehkä jo tulossa kipeäksi. Hauskaa pitää harrastamisen olla, ei kai siinä muuten ole mitään vitsiä :)

      Mulle tuli itsellekin ikävä tanssitunnille, etenkin kun ipana ehdotteli, että voisin mennä samaan aikaan kuin hän menee. Niisk. Ei siellä silloin oo mitään mulle.

      Delete
    2. Fiksu pikkutyyppi teillä! Nyt sinne Footlightille viestiä, että myös vanhempi-ihmisille joku kiva tunti siihen samaan aikaan hop!

      Delete
    3. Se olis kyllä unelma! Mutta yks mutsi käy lapsensa tanssitunnin ajan lenkillä. Ajattelin, että ehkä loppuvuodesta voisin uskaltaa itsekin, jos ei maagisesti tule 45 minuutin dance hall -tuntia siihen juuri samalle hetkelle.

      Delete
  11. Vitsi tää sun blogi on hyvä. Meillä kans esikoinen meni tanssitunneille ja rrrrrrrakastaa sitä. Minä lähdin heti kauppaan ekalla kerralla kun tanssitunnin ovi kolahti kiinni. Kaikki muut vanhemmat jäi odottamaan oven taakse koko ajaksi. Paska mutsi ilmottautuu.

    Mut siis ihan en kuitenkaan ymmärrä naapurissa olevaa 5veetä joka käy luisteluharrastuksessa 7.30-16.30 päiväkotipäivän jälkeen 3 kertaa viikossa. "Kun se tasapaino ei kehity jos aloittaa myöhemmin" totesi isänsä, jonka jälkeen jatkoi että harrastus maksaa 4000e. Mut kaikki tyylillään. Meille riittää tämä. Muistan nimittäin että minulla oli 15v 4 harrastusta viikossa ja koin silloin olevani stressaantunut. En halua samaa lapsille. Varsinkaan nelivuotiaana.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mon dieu! Kiitos kauniista sanoista, ne ilahduttivat mustaa sydäntäni aivan hurjasti!

      Mä myönnän heti paikalla odottavani oven takana, kun ipana tanssii. Kudin kädessä. Taivas on 45 minuuttia omaa aikaa :D Mies saa käydä kaupassa sillä välin. (Vaikka joo, harkitsin kyllä itsekin hoitavani kauppa-asiat siinä samalla. En osta paskamutsiuttasi näin vähäisin todistein!)

      Munstakin naapurinne viisivuotiaan harrastusaikataulu kuulostaa aika hurjalta. Siltä, että siinä valmennetaan ammattiin. Ja siltäkin, että toivottavasti muksu nauttii siitä itse täysin rinnoin, sillä noilla määrillä mikään rakkautta vähempi ei riitä.

      Olen niin samaa mieltä siitä, että stressiä ei harrastuksista pidä ottaa. Pitää olla tarpeeksi aikaa olla tekemättä mitään erityistä. Se on ihmisen parasta aikaa se :D

      Delete