05 August, 2014

Vauvankakkaa ja vertaistukea

Kerran, kun tyttäreni oli juuri syntynyt, eräs toverini loihe lausumaan:

“Se vauvan pihkakakka on aika yllättävä, jos sitä ei ole ennen nähnyt. Sellainen ihan vihreä.”

Kerron tämän, koska tämä on käsittääkseni kaikkien vauvankakasta käymieni keskustelujen loppusumma. Alkupiste ja päätepiste. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään tältä saralta. Nada. Zip.

Huomaan kuitenkin, että etenkin leikkipuistotoiminnan (olkoon spontaania tai organisoitua) tiimoilta monien ihmisten mielessä kummittelee sitkeä uskomus siitä, että siellä ne toiset äidit vain puhuvat vauvankakasta. Tai mahdollisesti vauvankakan alkupisteestä, vauvanruoasta.

Minä sentään olen yhä sama ihminen, joka olin ennen lapseni syntymää. Minulla on muitakin kiinnostuksenkohteita. Noilla toisilla äideillä nyt vain ei päässä liiku mitään muuta. He ovat tylsiä.

Vaikka voin melkein vannoa, että siinä vaiheessa kun itse sujahtaa kotiovesta sisään kiroten puolisolleen sitä, ettei puistoseura osannut muusta puhua, puistoseura tekee täsmälleen samaa omassa asunnossaan täsmälleen samalla hetkellä.

Niin, osallistuin todella keskusteluun aiheesta tänään. Keskustelussa joku jopa kysyi, miksi vertaistukea aina niin hehkutetaan. Ei voi moista ymmärtää.

Minäpä kerron, miksi vertaistukea hehkutetaan. Siksi, että sellaista mielipahaa ei ole, joka ei hieman, edes ihan vähän, vähintään aivan pikkiriikkisesti pienenisi siitä, että sen sanoo ääneen. Ja jos sen sanoo ääneen jollekulle, joka on kokenut saman - no, siitä mielipahasta voi lohjeta isompikin nurkka.

Jos siis nyt luet tätä, ja mietit, osallistuako vaikkapa perhevalmennukseen tai jutellako leikkipuistossa jollekin kollegallesi vanhemmuudessa - suosittelen kokeilemaan. Ja jos toinen ei puhu muusta kuin vauvankakasta, suosittelen kokeilemaan myös tätä: vaihda ITSE puheenaihetta. (Itse asiassa, sovellamme tähän netin tärkeintä sääntöä seuraavasti: Kun juttelet tylsän ihmisen kanssa hiekkalaatikon reunalla, pidä huolta, ettei hän tee samoin.) Kysy, mitä toinen tekee silloin, kun ei istu leikkipuistossa. Tiedustele, miten liikuntahommat on mahdollista hoitaa näillä säillä - vai olisiko parasta vain syödä jäätelöä hyvällä omallatunnolla. Jos tunnet olosi rohkeaksi, kysy, mitä mieltä juttukumppani on Palestiinan tilanteesta.

Ja jos nyt luet tätä, mutta aivan toisesta kontekstista, suosittelen soveltamaan yllä kirjoitettua - ota mallia vaikka Jennin vinkeistä kohtaamisista. Jenni juttelee vaikka kenen kanssa ja rikastuttaa sillä muidenkin elämää.

Mutta älä nyt herra isä ainakaan tee mitään johtopäätöksiä toisista samassa elämäntilanteessa olevista vain siksi, että ne kuulemma puhuvat vain vauvankakasta.

12 comments:

  1. :D Juurikin näin! Amen (vai saako noin sanoa - entäs kun teksittä oli mainittu herra isä)

    ReplyDelete
  2. Hyvä Liina!

    Mun täytyy sanoa, että ihan alkuvaiheissa musta oli ihan mahtavaa puhua KAIKKIEN kanssa siitä miten niiden synnytys oli menny ja miten niiden alkuaika vauvan kanssa jne.

    Nyt lapsen ollessa kaksvuotias musta on ihan MAHTAVAA puhua muiden äitien kanssa ihan muista asioista (ellei ole joku erityisen harmittava lapseen liittyvä juttu), koska kauhean usein lapsista puhuminen vie siihen kiusalliseen tilanteeseen, että onkin erilaisia käytäntöjä (miten opetetaan tai ollaan opettamatta jakamista, perhepeti vai nou jne.) ja sitten niistä eroavaisuuksista puhuminen täysin tarkoituksettomasti usein tuntuu kiusallista, ikään kuin oltaisiin eri mieltä jostain, vaikka oikeasti nyt vaan toimitaan jossain asiassa eri tavalla. Ja se nyt vasta hölmöä onkin.

    ReplyDelete
  3. Hyvä teksti Liina ja hyvä kommentti Lydas! Oon samaa mieltä.

    T. Pikakommentoija, joka pysähtyi sanomaan edes tämän, kun ei parempaan ehdi :)

    ReplyDelete
  4. Etna, kiitos - ja saa sanoa :D En osaa päättää, ärsyttääkö terminologia enemmän ateisti- vai uskovaislaidan fundamentalisteja, joten pidän siitä :D

    Kiitos Lydas!

    Pakko tunnustaa, että olen itsekin synnytyksestä puhunut. Toisaalta, miksi ei? Se on kuitenkin useimmille ensisynnyttäjille kokemus, joka ei vertaudu oikeastaan mihinkään muuhun - riippumatta siitä, miten homma lopulta hoitui. Miksi siitä ei saisi puhua? Ja eikö oikeastaan ole aika alentuvaa leimata aiheesta puhuvat tyypeiksi, joilla ei muuta päässä liiku?

    Mä taas koen erilaiset käytännöt pikemminkin rikkaudeksi kuin kiistanaiheeksi, vaikka ymmärrän, miten se voi helposti tuntua kiistelyltä. Ajattelen ehkä sillä tavalla, että jos joku toinen tekee toisin, voin sieltä yrittää napata ideoita, joita en itse olisi keksinyt - tai soveltaa heidän tekemisiään sitten myöhemmin. Toivon tosi paljon, ettei kukaan koe kiinnostustani hyökkäävänä.

    Kiitos Saara! Pikakommentti oli superilahduttava, kiva kun ehdit näpytellä sen! :)

    ReplyDelete
  5. Joo!! Mikään ei voita vertaistukea, etenkin vaikeissa vanhemmuuteen liittyvissä tunteissa. Itse sain esikoisen aika nuorena (20v) ja kaverit olivat aloittaneet opiskelut ja olin ainoa jolla oli lapsi ja vakituinen parisuhde. Äitiyden uudet tunteet olivat välillä jopa järkytys ja niistä oli hirveän vaikea puhua edes parhaille kavereille koska jos sanoin esimerkiksi, että välillä mein aa tulla hulluksi kun lapsi ei nuku ja tekee mieli huutaa sille takaisin ym. kaverit vaan säikähtivät, että mitä sä nyt tolleen kun vauvathan on niin kivoja. Nyt kahden lapsen (kuopus oli koliikkivauva joka ei suostunut rintaruokintaan) äitinä vertaistuki on ollut tosi tärkeää vaikkakin omasta jaksamattomuudesta johtuen aika vähäistä (en ole jaksanut etsiä sitä ja aika harva haluaa kuormittaa hiekkalaatikolla omasta koliikkiarjestaan toista ellei tiedä, että tolla on ihan sama tilanne). En tiedä saako tästä mitään tolkkua kun kirjoitan puhelimella, mutta hyvä kirjoitus ja ehkä itsekin rohkaisen mieleni siellä hiekkalaatikolla.. t. Sanna

    ReplyDelete
  6. Kuvittelen saaneeni tolkkua, Sanna - mahtavaa, että jaksoit puhelimella näpyttää :D

    Joo, nyt kun sanoit, niin on tuossa puhumisessa tietenkin se, että jos puhuu jollekulle, joka säikähtää sitä omaa reaktiota, ei siitä ehkä ole apua. Se voi kuormittaa vielä lisää. Ja ehkä juuri siksi on niin hienoa, että on olemassa kanavia, joiden avulla voi tavata ihmisiä, joilla on jonkinlainen pohjavalmius ymmärtää.

    Tietenkin, jos joku ei ollenkaan tarvitse vertaistukea, voinemme olla iloisia hänen puolestaan - hyvin menee, mutta menköön. Itseni kohdalla olen kuitenkin ollut enemmän kuin onnellinen siitä, että pieniä ja suuria harmeja voi purkaa ystäville ja tuttaville. Ja toivoakseni auttaa myös heitä.

    Ja voi teitä. Toivottavasti koliikki joko helpottaa pian tai on jo helpottanut, ja sunkin väsymys alkaa hieman hälvetä. Älä kuitenkaan ajattele, että kuormitat toista, jos puhut! Keskustelun ja kuormittamisen välillä on kuitenkin aika iso ja lavea kaista, jolla voi hurjastella - ja kun homman pitää vastavuoroisena, olen varma, että siitä on iloa kaikille. Myös silloin, kun toisella ei ole just vastaavaa kokemusta - hänellä voi olla toisenlaisia huolia. Silloin molemmat saavat omiin murheisiinsa vähän perspektiiviä.

    Tsemppiä!

    ReplyDelete
  7. Tuo on muuten jännä, kuinka tosiaan toiset sitten säikähtävät sitä toisen kokemusta ja tunnetta. Onneksi on tosiaan vertaistukea tarjolla niillekin / meillekin, joilla sitten on "valtavirrasta poikkeavia" kokemuksia. :)

    Esim. esikoisen syntymän jälkeen en pystynyt osallistumaan juuri mihinkään mammakeskusteluun, en hiekkalaatikolla, en äiti-lapsi-kerhossa, en vauvauinnilla pukuhuoneessa. Jos avasin suuni sain muut niin säikähtäneiksi että joko sain lohdutella heitä tai sitten muilla tuli hirveä tarve selitellä itselleen että se on H A R V I N A I S T A - ja kyselivät ja hokivat "mutta nyt on kaikki hyvin" niin kaun että vastasin myöntävästi. Sitten jatkoivat omia juttujaan. :/ Eli mustana lampaana tosiaan se vertaistuki on myös aika kaukana.

    Ja tsemppiä sannalle koliikkivauvan ja kahden lapsen kanssa :)

    ReplyDelete
  8. En mäkään aina jaksa jutella, mutta silloin kun jaksan, niin musta toi on tosi hyvä vinkki, että kyselee siltä toiselta asioita siitä itsestään. Melkein kaikkihan tykkää puhua itsestään, ja ihmiset on valmiita jakamaan yllättävänkin henkilökohtaisia asioita, jos vaan joku osoittaa kiinnostusta. Ja usein siinä sitten oppii jotain uutta tai kuulee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin juttuja.

    Mutta kiitos, kai. Hesarin keskustelupalstoilta olen oppinut, että ihmisten elämän "rikastuttaminen" ei välttämättä aina ole positiivista. ;)

    ReplyDelete
  9. Etna, totta - vaikka eiväthän kaikki, jotka eivät ole samaa kokeneet, säikähdä. Haluan kuvitella, että on myös sellaisia, jotka osaavat vain kuunnella ilman lohduttelun tarvetta. (Vaikka muistan kyllä, kun veljeni kuoli, ja usein tuli sellainen olo, että pitää lohdutella muita. Onneksi oli joitakin ystäviä, joita ei tarvinnut, ja perhe, jota kyllä tarvitsi, mutta jotka lohduttivat takaisin. Ja kriisiterapeutti. Siinä vasta voitto puhumiselle.)

    Jäin muuten miettimään, millaista vastaanottoa olisit toivonut, jos olisit saanut valita? Tämän kysymyksen äänensävyn voi varmaan helposti tulkita väärin, ja toivon, että et lue sitä silleen "no miten sit olis pitänyt", vaan ... kun itse ajattelisin, että tuollaisessa tilanteessa olisi ehkä paras kuunnella, osoittaa myötätuntoa ja kysyä, miten pärjäätte nyt (sen sijaan, että kysyy aggressiivisesti, että NYTHÄN SITTEN PÄRJÄÄTTE HYVIN EIKÖ NIIN.) Mutta voin olla hakoteillä.

    Jenni, no eihän sitä toki aina jaksa, mutta silloin kun jaksat - ja kyllä sä mun mielestä verrattain usein jaksat - jutut on kyllä älyttömän kiinnostavia.

    Ja apua, kyllä mä ihan vilpittömänä kehuna sen tarkoitin. Olen tykännyt tosi kovasti niistä sun postauksista, vaikken ole aina tai edes useimmiten varmaan kommentoinut niihin. En tiedä, mikä Hesarin keskustelupalstan tulkinta tuosta sanasta on, mutta sen tiedän, että luultavasti olen joka tapauksessa heidän kanssaan eri mieltä :D

    ReplyDelete
  10. Mä näen tän siten, että useimmiten sitä on tarve puhua siitä mikä oman elämän milläkin hetkellä täyttää. Esikoisen äideillä se on ne kaikki vauvaihmettelyt, itse en ainakaan toisen lapsen kohdalla enää kokenut kauhean tarpeelliseksi vauvoista puhumista, ne oli edelleen ne esikoisen uutena meille kotiutuvat kommervenkin, jotka mietityttivät.

    Mut kyllä mäkin olen sitä muutakin keskustelua kaivannut. Meidän puistoissa kyllä tunnuttiin puhuvan niistä prkln haalareista. Voi tsiisös. Mä kun en itse lukeudu siihen äitikastiin, jonka elämänsisältö on lapsen vaatteet, niin en mä vaan jaksa vatvoa jostain haalarin väristä. Siksi olikin hauska palata töihin puhumaan jostain muusta.

    Mutta sitten tietty on se, että kotona olevilla äideillä se elämänpiiri on eri kuin työssä käyvillä. Kaipa mäkin puhun nyt eri juttuja kuin kotona ollessani. Siihen lapsiarkeen saa vähän perspektiiviä ja arjen haasteet muuttuvat kun on päiväkotia ym. Nyt mä kai puhun sitten niistä. Tai puhuisin, jos löytäisin jostain meidän uuden lähileikkipuiston... ;)

    ReplyDelete
  11. Liina, ei tietenkään kaikki. Mutta etenkin alkuun se äänekkäin joukko, oli "säikähtäneitä". :) Tokikaan ei minulla ollut hirveästi mitään muutakaan yhteistä valtavirran kanssa. Sitten puhuttiin imetyksestä ja noista pilamin mainitsemista vaatteista ja kärrymerkeistä - eipä ollut sanottavaa niihinkään. :) Jokusen äidin kanssa toki tuli sitten kahdestaan juteltua pidemmästi sivummalal. Se oli mukavaa. Pari niistä on säilynyt tähän päivään. Toiselle on sen jälkeen syntynyt oma erityislapsi.

    Ja ihan yhtä pihalla olen itsekin, kun joku kertoo jotain raskaampaa. :) Itse olisin tosiaan kaivannut sitä, että joku kysyy aidosti (ei kauhistellen) kuinka jaksan, kuinka voin. Etenkin sairaala-aikana suku kysyi aina vauvan vointia, puolison ja minun "vointi" unohdottiin, kun ei ollut mitään terveyteen liittyvää.

    Muutama viikko sitten kohtasin leikkipuistossa uuden äidin lapsineen, joka alkoi todella nopeasti puhua henkilökohtaisista asioista, kun saatiin ekat moikat sanottua. Samoin minä Siis se oli jotenkin uskomattoman luonteva ja avoin keskustelu täysin tuntemattomalle. Heidän lapsellaan oli todettu joku harvinainen aivosairaus keväällä.

    Ja siis toki sama fiilis tulee bloginkin kanssa. Ei tuosta pitänyt tulla mitään avautumisblogia menneistä, mutta kylläpä vain ne omat kokemukset näkyy ja kuuluu teksteissä - etenkin näin raskaana. Silti, vaikka ne on meille jo ihan sitä tavallista arkea, tavallista tarinaa, ei sen kummempia kun muidenkaan tarinat synnytyksestä ja odotuksesta. :) Silti tulee sellainen olo, että osa karttaa, osalle se näyttäytyy sen erilaisen esille tuomisena ja sen korostamisena ja se jää etäisemmäksei kuin ne "tavallisemmat" tarinat odotuksesta "tavallisine" murheinen.

    ReplyDelete
  12. Anteeksi hitaasta takaisinpäinkommentoinnista. Sain perinteisen lomaltapaluudiagnoosini ja kiellon roikkua koneella.

    Pilami, tuo on kyllä varmaan aivan naulan kantaan. Ehkä juuri siksi mua vaivaa tietynlainen ylenkatse - aivan kuin tuoreenkin äidin pitäisi olla jotenkin todella blasé kaiken sen ihmetyksen keskellä.

    Itse en sillä tavalla ole ikinä puistossa käynyt, siis ihan sillä tavalla, että sinne mentäisiin joka päivä. Pakko myöntää, että olen jokseenkin häkeltynyt siitä, että lastenvaatekeskustelu roihuaa noin kuumana, eikä sen suuntaa saa käännettyä. Mutta ehkä se niillekin mutseille oli osin se turvallisin yhteinen puheenaihe? Älä romuta lapsenuskoani nyt pliis :D

    Kyllä mäkin toki lapsesta puhun, leikkipuistossa ja muuten - mua kiinnostaa kuulla muiden ratkaisuista lähes kaiken suhteen. Mutta kuvittelen puhuvani muustakin. Ja siis ihan varmasti en puhu kakasta tai haalareiden väreistä! Okei, joskus saatan paheksua yksipuolisen vaaleanpunaista värimaailmaa. Eli siis enimmäkseen tässä blogissa puhun palturia.

    Etna, ihanaa, että oli kuitenkin niitä, joiden kanssa tuli puhuttua sitten vähän eri tavalla.

    Hurjaa kuitenkin, että teidän vointi unohdettiin - tehän muodostatte sen lapsen kanssa perheen, eikä ole lapsenkaan etu, että kun hän pääsee osastolta, vanhemmat alkavat reagoida laukeavaan stressiinsä siinä vaiheessa.

    Avoimet ja luontevat keskustelut on elämän parhaita asioita. Tuttavasi lapsen aivosairaudesta en voi olla iloinen, mutta keskustelusta kyllä. Ja tokihan se menee silläkin tavalla, että kun tavallaan on uudelleen siinä tilanteessa, jossa aikaisemmin on ollut traumaattinen hetki, asiat alkavat rullata päässä uudestaan. (Voin nyt jo taata, että jos oma ipanani ikinä saa sen saman virustaudin, johon veljeni kuoli, ja johon käytännössä kukaan ei ikinä kuole, ja joka on kohtuullisen yleinen, tulen repimään pelihousuni, kiipeämään seinille ja viemään lapsen eristyshoitoon sairaalaan.)

    En tiedä. Olen tosi iloinen siitä, että teillä eletty elämä on sitä elettyä elämää ja osaatte kuitenkin olla (kaikesta päätellen) onnellisia.

    ReplyDelete