23 September, 2015

Korinaa

I ate'nt dead, kuten Granny Weatherwax kirjoittaisi [sic], vaikka epäilen kyllä, että kun postaus pitää näillä sanoilla aloittaa, blogikin voidaan siirtää pikkuhiljaa saattohoitoon.

No katsotaan.

Se, ettei saa kirjoitettua, on jotenkin vaikea pala, isompi juttu kuin ehkä haluaisi myöntääkään, vaikka lopulta sillä on merkitystä ehkä vain itselle. Ensin olin ihan helvetin väsynyt*, nyt olen vain todella väsynyt ja koen jonkinlaista pakkoa olla poliittinen.

Ikään kuin sillä, että arkikin tässä edelleen rullaa, ei olisi mitään väliä, sillä perskekohallitus, joka tuhoaa kaiken ympäriltään / se, että jengillä on otsaa vastustaa auttamista / sockpuppet-ilmiö (ajattelin, että ehkä viiden vuoden päästä, ei vielä, ei vielä, mutta totta helvetissä tämäkin nyt jo) - MV-nimellä kulkeva virtuaalinen jätepaperi / ja niin edelleen. Eikä nyt edes aloiteta ilmastonmuutoksesta, eikä kyllä kukaan aloitakaan, sillä nyt on tärkeintä talous ja kuluttaminen.

Kaikesta ylläolevasta huolimatta haluan tähdentää, etten halua enkä jaksa olla poliittinen. Mies vei huppareita keräykseen ja minä annoin rahaa, siinä se on ollut.

Etuoikeutta ajattelin.

Ensin ajattelin sitä silloin, kun sunnuntaiaamuna kokosin aamupalatarpeita takaisin jääkaappiin. Mietin, miltä elämäni näyttäisi jonkun, no, sanotaan vaikka veneellä Eurooppaan paenneen silmin: kolmekymppinen nainen hiukset takussa, löppänöissä verkkareissa laittaa juustoa jääkaappiin. Toinen kupillinen kahvia jäähtyy vieressä.

No todella etuoikeutetulta, siltä tietenkin. Kahvi maistui yhtä aikaa todella pahalta ja todella hyvältä.

Sitten mentiin ipanan kanssa metsään, hän halusi kävellä siellä polkuja ja litsutella mudassa. Etuoikeus se on sekin, että saa tällaista tehdä oman lapsensa kanssa, mutta siitä halusin mainita, että voi mennä metsään. Ihan noin vain. Ei tarvitse autolla ajaa mihinkään, sen kun kävelee korttelin, siellä se on.

Olen tietenkin sitä mieltä, että jokaisen suunnilleen yhtä etuoikeutetun pitäisi tästä vetää se johtopäätös, että muita autetaan, ei kahta puhetta, mutta kun en halunnut nostaa verenpainettani, en omaani enkä teidän.

Halusin laskea sitä. Saatan kävellä aika paljon metsässä tänä syksynä tyttäreni kanssa. Hänellä on parhaat jutut ja kävelyretken asusteeksi kauneimmat muovihelmet.

* Koska aloitin työn toisella puolen tunnettua maailmankaikkeutta, ja joudun menemään sinne autolla joka aamu, paitsi silloin kun menen bussilla. Toisaalta työ on ollut tosi kiintoisaa, mutta pidätän kuitenkin oikeuden olla raato.

12 comments:

  1. Asian vierestä: Oi Terry, kun on ikävää ettet enää ikinä laita mitään ihanuuksia Grannyn suuhun :/

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin, se on kyllä tosi kurjaa. Mutta onneksi sentään ON Granny. Hän on esikuvani.

      Delete
  2. Mäkin oon ihan raato. Ja hyvin sanottu. Ja <3

    ReplyDelete
  3. Metsässä kävely on juurikin parasta lääkettä sielun- ja maailmantuskaan. Harrastan sitä itsekin usein (maailmantuskaa on). Illan tullessa voi siirtyä meren rantaan tuijottelemaan tummaa vettä ja viimeisten valonsäteiden vaihtuvia värejä.

    Kävelen aika usein yhden vastaanottokeskuksen ohi. Viime viikolla yhdellä heistä oli vielä shortsit ja varvassandaalit. En voi kuvitella itseäni heidän asemaansa, koska kun yritän, aivoni sakkaavat kauhusta ja surusta.

    Mutta metsässä kävely kannattaa. Kiitollisuus siitä, mitä on, kannattaa. Tuomitsemisen ja parilla sanalla määrittelemisen houkutuksen vastustaminen kannattaa. (Ja ymmärrän, että kirjoittamattomuuden paine on varmasti kovempi silloin, kun blogia lukee yli neljä henkilöä, mutta ei kai nyt ole mitään väliä, pidätkö kuukauden tai kuusi hommasta taukoa vaikket suuremmin ilmoittaisikaan? Vapaaehtoistahan tämä on herranjumala.)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mun piti nyt ihan - aloitan tärkeimmästä, eli omista tunteistani, hah - miettiä, miksi kirjoittamattomuus tuo paineita. En nimittäin koe piittaavani lukijakunnasta hittojakaan, vaikka luultavasti se ei ole totta vaan synkeää itsepetosta.. Mutta kyse on ehkä siitä, että kun tehnyt jotain neljä vuotta, ja vielä jotain aika henkilökohtaista, ja sitten tulee sellainen olo, ettei sille voi kääntää selkäänsä. Vai voiko? Voi tietysti, mutta se tuntuu kauhealta. On paljon helpompi hylätä blogi, johon postannut neljä kertaa. (Usko pois. Minä tiedän.)

      Aivojen sakkaaminen oli hyvin sanottu, mulle käy nykyään niin lähes aina kun avaan lehden.

      Mutta kävely tekee niin hyvää, metsässä etenkin mutta hätätilassa luulen, että liikekin auttaa. On kai sitä tutkittukin, ja koska tiedän näistä tutkimuksista, kuvittelen ihan kokevani kuinka verenpaine kävellessä laskee. Ja varmaan se laskeekin, kun niin ajattelen, ai että mä rakastan plasebovaikutusta!

      Delete
  4. Täältä lukijakunta piipittää, että tosi kiva kuitenkin kun kirjoitit! On jo odoteltukin. :)

    Mulle iskee kyllä joku häpeällinen defenssi tässä maailmanmenossa ja yritän vain olla ajattelematta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No niinhän siinä käy, että iskee häpeällinen defenssi. Äsken luin juuri postauksen aiheesta edessä odottavat ruokasodat. Halusin vain kytkeä aivot pois päältä.

      Kiva, jos on kiva :D

      Delete
  5. Voisko olla niin, että tää nykypoliittinen tilanne vaan vie kaiken liikenevän ajan? Siis kirjoittamiselta. Mä ainakin oon miettinyt vihaa ja ihmisyyttä enemmän kuin koskaan ennen, vaikka kyllä ne aiemminkin oli siellä jossain mukavuusalueen jatkeena. Tai oikeestaan homma on kääntynyt niin päin, ettei ennen niin tavalliset asiat enää mahdu listalle, ne vaan unohtuu eikä tunnu tärkeiltä. Oon esim. antanut juurikasvun rehottaa, ei sillä jotenkin ole väliä. En nyt sit tiedä, onko kyse suoraan polarisoituneesta valtakunnan tilanteesta, mutta jotenkin yhdistän sen siihen...

    ReplyDelete
    Replies
    1. No on se varmaan myös juuri noin. Isoja kysymyksiä, aina, mutta nyt niin päivänpolttavia, että kyllähän ne kauheasti vaikuttaa siihen, mille muulle tässä elämässä on aikaa. Paitsi, että nyt olen alkanut selvästi palautua - ajattelen jo ihan sujuvasti kaikkea hyödytöntä. Ihmeitä tekee kaksikin viikkoa ihmiselle! Tää kauheus alkaa tuntua ihan status quolta.

      Delete
  6. Epäilen, että jokainen, jolla on rahtusenkin kykyä myötätuntoon, ei voi muuta kuin ahdistua perskekolaisten tempauksista, eikä nettivihan kohtaaminen sitä ahdistusta varsinaisesti lievitä. Yritän muistella mieliini SPR:lle ilmoittautuneiden vapaaehtoismassojen hurjaa määrää ja muita myötätunnon osoituksia ja ajatella, että ehkä piintyneimmät rasistit/salaliittoteorioihin uskojat kuitenkin jäävät vähemmistöön. Olisiko niin, että jo se, että haluaa ja osaa ottaa maailmasta selvää ja suhtautua muihin ihmisiin ensisijaisesti luottavaisesti - eikä epäluuloisesti, vihamielisesti ja tietämättömyyteensä linnottautuen - osoittaa jo jonkinlaista etuoikeutettua, tai ainakin onnekasta, asemaa?

    Etuoikeutetunkin elämä voi välillä olla uuvuttavaa, ihan oikeasti, vaikka sitä kuinka suhteuttaisi kolmannen maailman kärsimyksiin, sotaoloihin tai muihin globaaleihin ongelmiin. Onneksi elämä on yleensä kuitenkin aaltoliikettä, ja energisemmät ajat koittavat sitten taas ennen pitkää.

    Mutta älä nyt vielä siirrä Omenoitasi hautuumaalle, juuri kun minä tänne vasta löysin!

    MiAu

    ReplyDelete
    Replies
    1. Varmasti on niin, että etuoikeus se on sekin kun on varaa olla luottavainen! Ja hieno etuoikeus, olen siitä päivittäin tosi kiitollinen! Mutta käsittääkseni myös ihan osin aivojen rakenteissa oleva juttu, tai näin olen tulkinnut - että geenit vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme uhkiin. (Olenkin mielessäni hahmotellut scifitarinaa, jossa joku tiedenainen onnistuu muuttamaan aivoja niin, että kaikista tulee sellaisia, jotka eivät näe ympärillään kauheasti uhkia. Sitten tulisi utopia. En ole kirjoittanut tarinaa, kun se on juonellisesti vähän tylsä ja toisaalta koska en voi olla miettimättä, tulisiko kuitenkaan utopia.)

      Siinäkin olet muuten oikeassa, että pieniä hyviä asioita uutisoidaan paljon vähemmän kuin huonoja isoja.

      Kiitos perspektiiviä antaneesta kommentista! Tuli parempi mieli!

      Delete