04 August, 2015

Yhteiskuntasopimuksesta

Taklaan tässä viimeisellä lomaviikolla järjestyksessä kaikki mieltäni kaihertavat päivänpoliittiset aiheet.

Tai ainakin tämän yhteiskuntasopimuksen, joka on minusta jollakin tavalla aivan käsittämätön.

Eilen A-Studiossa haastateltiin jotain tyyppiä, joka ohimennen heitti teollisuudesta hävinneen lukuisia työpaikkoja. (Ymmärrättehän, etten suinkaan viitsinyt tsekata tarkemmin tätä tekstiä varten, mitä mimmi todellisuudessa sanoi, joten kaikki mahdolliset ajatusvirheet ovat nyt ja aina omiani.) Jäin miettimään teollisuuden työpaikkoja ja niiden katoa.

Varmasti on niin, että teollisuudesta on hävinnyt duunia siksi, että teollisuus on ollut osin kannattamatonta ja työtä on vähentynyt sen vuoksi. Toisaalta duunia on luullakseni hävinnyt myös siksi, että tiettyjä rutiininomaisia työsuoritteita on automatisoitu. Työn luonne on muuttunut, ja varsinaisia ihmishenkilöitä töissä on tarvittu vähemmän.

Muistan nähneeni spekulaatiota siitä, että seuraavaksi esim. logistiikka saattaisi olla hyvinkin mainio automatisoinnin kohde, eikä varmaankaan kukaan ole unohtanut useiden toimijoiden kehittelevän itseään ajavia autoja. Se, haluaako satunnainen kanssa-autoilija ohittaa rekkaa, jota ajaa tietokone vs. yliväsynyt rekkakuski on asia, jolla tuskin tässä keskustelussa on mitään väliä (mutta nähtyäni parikin jänskää tilannetta maamme teillä tänä kesänä, suhtaudun automaatteihin varovaisen myönteisesti.)

NO. On totta, että teknologistuminen on tuonut mukanaan uutta ja erilaista työtä, mutta samalla voidaan nähdä, että se, mikä oikeastaan on työtä, on ajan mukaan muuttunut. Selväpiirteisiä ammatteja on vähemmän. Niitä tyyppejä, jotka ruotsin yo-aineessa voivat kirjoittaa vanhempiensa ammatin yhdellä helpolla sanalla ja samalla olla rehellisiä, on vähenevässä määrin.

Tämänsuuntainen kehitys ei mihinkään pysähdy. Sillä hetkellä, kun joku neropatti keksii laitteen, joka ompelee - tai 3D-tulostaa - paidan halvemmalla kuin bangladeshilaisessa hikipajassa hommaan kyetään, voimme kaikki lakata olemasta huolissamme bangladeshilaisten hikipajojen työoloista. Niitä ei nimittäin sitten enää ole.

Ammatit, jotka spekulaatioiden mukaan eivät ole vaarassa hävitä, ovat yhä enenevässä määrin jotenkin ihmisiin liittyviä hörhöhommia: lääkäreillä, joogaohjaajilla, ammattijärjestäjillä, terapeuteilla ja kaltaisillani käyttöliittymäsuunnittelijahöpsöillä riittänee tekemistä. Etenkin joogaohjaajilla.

No ei se mitään. Kehitys voi olla - ja uskoni mukaan onkin - ihan hyvä asia. Mutta kun päässä jyskyttää liuta tällaisia ajatuksia, alkaa epäillä, tarkoitetaanko yhteiskuntasopimuksella diiliä, jossa me kaikki lupaamme toisillemme, että käyttäydymme siivosti emmekä vaadi liikoja, ja maailma vastaavasti lupaa olla muuttumatta.

Kun kesällä Microsoft ilmoitti irtisanovansa, vaati Olli Rehn heitä perustamaan sen luvatun datakeskuksen kompensoimaan menetettyjä duuneja. Onneksi joku Facebookissa puki hämmentyneet fiilikseni sanoiksi: datakeskusten koko pointti on, etteivät ne työllistä massoja. Ne varmistavat, että palvelinten ylläpitoon tarvitaan mahdollisimman vähän ihmiskäsiä.

Olisin tosi paljon onnellisempi, jos mulla olis ollenkaan sellainen olo, että maan poliittinen johto pohtii tulevaa, tai edes olisi jotenkin perillä jostakin. Että joku miettisi, millainen talous sitten on, kun rekkakuskeja ei tarvita mutta joogaohjaajia tarvitaan. Että sitäkin vaihtoehtoa pohdittais ihan vakavissaan, että tulevaisuudessa kokopäiväistä duunia ei ehkä ole suurimmalle osalle. Että miten tämä homma sitten toimii.

Mutta ehkäpä poliitikot ajattelevat, että ilmastonmuutos hoitaa sen ongelman sitten: kun ei ole ihmiskuntaa, ei ole lyhytnäköistä talouspolitiikkaa tuomitsevia historioitsijoitakaan. Ja se on kyllä ihan totta.

12 comments:

  1. Anu Järvensivu (muistaakseni) kirjoittaa työelämän sukupolvista ja niiden suhteesta työelämän muutokseen. Vanhemmat sukupolvet, jotka ovat tulleet työelämään pysyvien työsuhteiden aikakaudella, eivät meinaa hyväksyä nykyistä menoa. Nuoremmat sukupolvet taas, joille työelämä on aina ollut pätkää, silppua ja projektia, suhtautuvat työelämään ihan eri tavalla. Esimerkiksi työnantajaan ei sitouduta samalla tavalla kuin ennen, kun työnantajakaan ei ole valmis sitoutumaan työntekijään. Eri sukupolvet ovat sitten kehittäneet erilaisia strategioita pärjätä tämänpäivän työelämässä.

    Musta tuntuu myös, että tämän hetken päättäjät eivät ole ihan täysin kartalla siitä, mitä työelämässä oikeasti tapahtuu. Jotenkin on aistittavissa haikailua johonkin vanhaan "hyvään" aikaan, jolloin suomalaiset valmistivat tuotteita toisilleen. Samaa kyllä voi sanoa vähän ammattiyhditysliikkeestäkin, tuntuu että se pitää myös osittain kynsinhampain kiinni vanhasta maailmasta.

    Ja samat vibat myös yhteiskuntasopimuksesta. Mistä hitosta nyt sitten oikein sovitaan?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kas, kuinka noloa unohtaa kommentteihin vastaaminen kuukaudeksi.

      Mun pitänee ehkä tutustua Järvensivun kirjoituksiin asiasta, sillä vaikka juuri nyt tämä yhteiskuntasopimus tuntuu merkityksettömyyden riemuvoitolta, asia kuitenkin kiinnostaa pidemmällä tähtäimellä.

      Huomaan esim. etten itsekään suhtaudu työsuhteeseen minään avioliittona (enkä ehkä avioliittoonkaan sellaisena elämänmittaisena asiana, joka on vain lusittava vaikka kävisi miten paska mäihä.) Niin, vaihdoin siis taas työtä.

      Tällä hetkellä päättäjät on musta lähinnä täysin kujalla, joka asiasta.

      Delete
  2. "Että sitäkin vaihtoehtoa pohdittais ihan vakavissaan, että tulevaisuudessa kokopäiväistä duunia ei ehkä ole suurimmalle osalle."

    Tää on musta tämä käsittämätön osa tässä, että jos joskus mainitsee jossain keskustelussa, että tämä voi olla ihan oikeasti mahdollista tulevaisuudessa, niin etenkin vanhemmilla ikäluokilla automaattireaktio tähän on, että MUTTA EIHÄN SE OLE MAHDOLLISTA, tai SEHÄN OLISI KAMALAA. Että mikä muka olisi elämän tarkoitus, jos se ei olisi työ, ja kadulle kerjäläisiksihän sellaiset työttömät joutuisivat.

    Mä kun yhä muistan Jetsonit, joiden perheen isä teki kaksipäiväistä työviikkoa, tunnin päivässä. Että missä vaiheessa tämä lakkasi olemasta tavoite? Missä vaiheessa työstä tuli itseisarvo?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Työhän on jotenkin kauhean luterilaisesti nimenomaan itseisarvo, mutta ei se tulevaisuudessa voi enää kytkeytyä ihmisarvoon. Siinä mielessä on jotenkin kauheaa, että esim. median näkemys vaikka työttömyydestä on lähinnä sellainen, että ensin menevät sosiaaliset kontaktit ja sitten terveys ja seurana on vain häpeä. Että kai siihen jonkun muunkin kulman voisi ottaa?

      Ja joo, asiat voisi elämän merkityksellisyyden kannalta varmasti järjestää toisinkin, Jetsoneiden tyyliin. Se ois aika ässää.

      Delete
  3. Ma olen lukenut muutamia kirjoituksia tahan tulevaisuuden tyollisyyteen liittyen ja, vaikka se nyt ei ehka olekaan ihan seuraavan kymmenen vuoden asia, niin olisi jotenkin hyva jos sita alettaisiin pikkuhiljaa miettia. Etta jos jossain vaiheessa ollaan maailmassa, jossa kaikille ei riita toita, koska automatisointi on niin pitkalla, tai ne tyot ovat hyvin toisenlaisia kuin talla hetkella, niin miten ihmisten rahan saanti tapahtuu. Koska sehan on selvaa, etta kaikki tarvitsevat rahaa elamiseen, mutta mista se raha tulee, jos samanlaista fyysista tyota ei enaa ole tarjolla. Jossain tekstissa ehdoteltiin, etta yritykset alkaisivat maksaa veroja automaatiosta tai muuta sellaista, mika lienee ihan mahdollinen skenaario. Nama on mun mielesta hirvean mielenkiintoisia asioita miettia ja todennakoisesti koko ajan mennaan vaan enemman siihen suuntaan, etta lopetetun tyon tilalle ei synnykaan uutta, vaan tyon maara vahenee ja tyottomien maara kasvaa. Mutta niin kuin Jenni tuossa ylla totesi, onko se valttamatta huono asia, jos ei tarvitse olla enaa koko ajan toissa? Mutta jotain tekemista meille ihmisille pitaa keksia, luulen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olen ihan samaa mieltä sun kanssa! Tätä pitäisi ihan vakavissaan alkaa pohtia, ja miettiä esim. kansalaispalkkaa tai muita sen sellaisia asioita.

      Yksi iso ongelma, jonka näen tässä, on myös se, että maailma on eri vaiheissa menossa. Voi olla, että länsimainen yhteiskunta voisi jossain vaiheessa olla valmis post-työelämäyhteiskuntaan, mutta sitten on maita, jotka laahaavat kaukana jäljessä.

      Ja totta on, että jotain tapoja tuntea itsensä merkitykselliseksi pitäisi kaikilla olla. Nancy Kress on kirjoittanut aiheesta hyvän romskun, Beggars in Spain, tsekkaa jos kiinnostaa - siinä käsiteltiin sitäkin, mitä sitten tapahtuu, kun massoilla ei ole mitään kiintoisaa tekemistä.

      Delete
  4. Mä oon jotenkin tässä oman downshiftaukseni keskellä hämmästellyt sitä, missä vaiheessa markkinatalous lakkasi olemasta ihmistä varten ja ihmiset alkoivatkin olla markkinataloutta varten. Ei voida tehdä sitä tai tätä koska KANSANTALOUS KÄRSII. Ihan kuin tosiaan ainoa ihmisen tehtävä olisi olla maksimaalinen määrä työelämässä ja tehdä niin paljon tunteja kuin irtoaa (viis siitä tuottaako se yhtään sen enempää). Ja totuus taitaa olla se, että mitään muuttua kun näitä yksipuolisia yhteiskuntasopimuksia viilaa joukko kuuskymppisiä miehiä joiden identiteetti roikuu siinä ammattinimikkeessä, ylitöissä ja omassa ammatillisessa statuksessa ja jotka eivät ole juuri etätöistä, freekkuhommista tai muista vaihtoehtoisista kuulletkaan...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Musta kans tää duunissa istumisen ja tuottavuuden suhde on hurja hupaisa! Varmaan on joitakin aloja, joilla se, että ihan faktisesti on vartin pidempään duunissa joka päivä voi tarkoittaa jotain lisää, mutta omani ei ole sellainen ala.

      Ja juuri tämä työelämän järisyttävä muutos, jossa työ on hyvin erilaista kuin ennen. Ei yhteiskuntasopimus anna mitään vaikka pienille konsulttifirmoille, joita on omassa kaveripiirissänikin syntynyt KAKSI tässä ihan hiljan.

      Delete
  5. Olen antanut itseni ymmärtää, että ainoa tapa hillitä ilmastonmuutosta ja estää maailman tuhoutuminen, on luopua jatkuvan kasvun ideologiasta. Eli löytää talousmalli, joka kasvun sijasta perustuu kaiken vähenemiseen. Ajatuksena se on niin perustavanlaatuisesti vastoin kaikkea, mitä minulle kauppakorkeakoulussa opetettiin, ja mitä olen viimeiset 10 vuotta töissä itse saarnannut ja kuullut muiden saarnaavan, etten sitä pystynyt ihan nikottelematta nielemään. Että miten se sellainen yhteiskunta oikein toimii, jossa yritykset eivät pyri kasvamaan ja ihmiset ostamaan jatkuvasti lisää, enemmän ja isompaa.

    Alan Weisman teki kirjassaan Maailma täynnä meitä kuitenkin niin perusteellista työtä, että oli pakko taipua.

    Eli tavallaan minä ymmärrän, että vanhat jäärät haraavat vastaan. Sitäkin on tutkittu, että ihminen ei usko faktoihin, jos faktat ovat ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa. Eli ihminen haluaa kaikin keinoin suojella maailmankuvaansa järkkymästä, ja tekee sen jopa heittäytymällä epä-älylliseksi.

    Mikä ei tietenkään lupaa hyvää ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kannalta. (Itsehän en oikein osaa olla mistään muusta huolestunut, koska ilmastonmuutoksen rinnalla se, että jengi on ilman työtä, vaikka massoittain, tuntuu aika pähkinöiltä)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mun mielestä teidän taloustieteilijöiden pitäisi löytää uusi talouden malli. Pakkohan sellainen on olla olemassa. Eikö? Ja te olisitte parhaita sen keksimään.

      Mutta oikeassahan sä olet, vaikeaa on, tosi vaikeaa, päästää oppimastaan irti.

      Totta kai ilmastonmuutokseen nähden massatyöttömyys on pähkinöitä, mutta jos sitä ei hoideta hallitusti, se voi olla myös järkyttävä inhimillisen kärsimyksen lähde. Lisäksi työ ja se, miten sitä tehdään, on ihan perustavanlaatuisesti kytkeytynyt talouteen, eikä oikeastaan ilmastonmuutostakaan voida järkevästi hillitä, jos ei samalla mietitä myös työtä ja sen luonnetta. Globaalisti.

      Pikkujuttuja. Voisko nyt joku.

      Delete
  6. Kiitos Liina! Sait hyvin kiteytettyä ajatukseni. Minuakin on jokin kaihertanut tässä yhteiskuntasopimuksessa, mutta en ollut saanut puettua sanoiksi että mikä. Näinhän se juuri on. Sopimuksessa haikaillaan jotain mitä ei enää ole olemassa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Ja hyvä, jos olen jossain onnistunut olemaan avuksi!

      Seuraavaksi taklaan tämän pakolaisasian, jonka edessä tunnen hurjaa avuttomuutta. No tuskin taklaan, tietenkään.

      Delete