10 February, 2016

Missä on luvattu arjen huojentava rauha?

Nolostuminen oman jaksamattomuuden edessä on omituinen metatunne, jota en haluaisi tuntea enää ikinä.

Meillä on ollut semmonen alkuvuosi, että ensin lapsi sai palovamman, sitten palovamman parannuttua hän jätti kätensä oven väliin niin, että peukalon kynsipuoli piti Lastenklinikalla tikata takaisin paikalleen, samaan aikaan kun minä olin kauheassa flunssassa (sairaslomat ovat sitä varten, että voi piikoa tytärtään) ja juuri, kun näytti, että lapsi saadaan takaisin hoitoon, hän sairastui tiukkaan kuumetautiin, josta bonuksena tuli vielä korvatulehdus, jälkitautina.

Meillä on ollut myös semmoinen alkuvuosi, jossa minä kaiketikin mursin varpaani ja lopetin liikkumisen syvää kiitollisuutta tuntien. Miten ihanaa, kun on oikea syy olla menemättä juoksulenkille!

Ja semmoinen alkuvuosi, jossa olen itkeskelevä ja väsynyt raunio.

Olen myös ymmälläni siitä, millaiset asiat aiheuttavat kognitiivista kuormaa. Esimerkiksi palovamma ahdisti, toki, mutta se hoidettiin. Sen jälkeen päästiin käsiksi merkittävästi pienempään mutta arjessa raivostuttavan tärkeään kysymykseen - toppahanskoihin.

Miten ne puetaan käteen lapselle, jolla on kädessään iso side? Miten ne ollaan pukematta, kun ulkona on 21 astetta pakkasta? Miten päiväkodissa selvitään tästä, kun siellä on ryhmässä 20 muutakin lasta eikä ehkä aikaa tarjota yksilöllistä apua? *

Jestuksen pieni asia, jonka kohtaa useita kertoja päivässä, on yhtäkkiä iso ja rasittava asia.

(Toisaalta, kun lapsella toisen kerran on kuukauden sisään käsi paketissa, tietää jo, mistä kohtaa saa toppahanskoista kuminauhan ratkottua löysemmälle, ei sillä.) **

--

Yksi vittumaisimmista asioista on kumminkin ollut se järkyttävän huono omatunto siitä, että olen aivan poikki. Tavallaanhan tässä päästään ihan helpolla. Kaukaa tiedän perheitä, joissa lapset ovat oikeasti sairaita. Läheltä tiedän perheitä, joissa vaikeuskerrointa on huomattavasti enemmän ihan jo sillä, että lapsia on kaksi.

Puolisollakaan ei näytä pää prakaavan. Mutta minä en muka jaksa! Miksen muka!

En vieläkään tiedä. Tiedän vain, että oma mittarini on nyt kalibroitu näin. Tämä tuntuu nyt äärirajalta; tiedän silti, ettei se sitä olisi, jos jotain oikeasti pahaa tapahtuisi.

--

On muutakin: on jotain, mikä auttaa. Sain pitkästä aikaa pidettyä etäpäivän. Yksin kotona seitsemän tuntia. Hiljaisuuden rikkoi vain koira, joka oli kotona haukkumassa postia - ja puoliso, joka nöyrästi tiedusteli, saisiko tulla lounasseurakseni. Eikä hänkään kovin suulas ole.

Se oli mielenterveyspäivä. Se vei korvissani suhisevan verenpaineen ja tunteen siitä, että otsalohkoni räjähtää. (Mutta se nolostuminen on yhä luonani. Mihinkäs se.)


* Päiväkodissa selvittiin hienosti, tietenkin.
** Teknisesti ottaen olisi varmaan voinut myös koppeentua kauppaan ostamaan itselleen sopivat rukkaset ja sitten lainata niitä lapselle, mutta, no niin, joskus asiat tuntuvat ylivoimaisilta ja helpot ratkaisut hyvin kaukaisilta. Toisin sanoen keksin tämän vasta nyt.

29 comments:

  1. Hei, ja täällä olikin monta lukematonta postausta!

    Meidän lapset ovat taas kotihoidossa, koska mulla vaan ei pää enää kestänyt sitä märkärupi/yrjö/kurkunpääntulehdus/selittämätön hengitystieinfektio/lastenosastoreissut -komboa. Koko ajan kipeenä. Tarkoitan: koko ajan. Kukaan ei nukkunut. Päässä vain säti ja autolla ei uskaltanut enää ajaa. Lapset kulki kalpeina ja kärttysinä.

    (Ja tottakai tiedän, että on oikeasti sairaita lapsia.)

    ---

    Huippuja ovat nuo mielenterveyspäivät! Toivottavasti saat niitä välillä lisääkin!

    Mun nolostuminen muuten liittyy, ja nyt mä taidan tän oikeasti kirjoittaa. Apua. Mutta siis, mun nolostumista aiheuttava ajatus on se, että mun näkemyksen mukaan ihmisen elon parhaat vuodet kuluu tähän univelkaisena hermokimppuna räpeltämiseen. Monta huikeaa hetkeä painuu jonnekkin syväväsymyksen kuoppaan, eikä niitä sitten välttämättä myöhemmin muista. Noniin. Yh, hävettää. Mutta onpahan tunnustettu. Ääneen ei voi sanoa.

    ---

    Olikohan mulla nyt tässä kommentissa joku pointti. No mutta ainakin halusin tulla sanomaan, että samaistun. Moneen. Huonosti syömiseen ja liikkumisen välttelystä otsalohkon räjähdystunteeseen.

    Enni

    ReplyDelete
    Replies
    1. On paljon helpompi kirjoittaa kun ensin karkottaa huolellisesti kaikki lukijat!

      Hei, onnea tehdystä päätöksestä! Toivottavasti se tuntuu hyvältä. Mä uskon, että on oikeasti tosi tärkeetä kuunnella itseään ja toimia sen mukaan, mikä oikealta tuntuu. Ja on hienoa, jos on aito valinnanvapaus (eikä esim. oikeasti sairaita lapsia, jolloin ehkä olisi pakko jäädä kotiin, halusi tai ei.)

      En näe tunnustuksesi erityistä noloutta, on pakko myöntää. Ymmärrän myös tuon sun näkemyksen - tosin itse selvästi kuvittelen, että paras on vielä tulossa (jos kohta sikäli paras on juuri nyt menossa, että lapseni on kaikkein paras JUURI NYT. Toisaalta uskon selvästi, että hän on kaikkein paras myös ensi vuonna ja sitä seuraavana ja niin edelleen. Mutta tosi on, että kymmenen vuoden päästä hän on vähemmän palleroinen.)

      Ajattele, kun voisi säästää päivän joka vuodesta, ja käydä niitä sitten myöhemmin kokemassa uudestaan, nuuskuttamassa nukkuvan neljävuotiaan hiuksia ja pöristämässä vauvaa vatsaan.

      Kiva kun tulit juttelemaan. Se helpottaa aina, ainakin mua. Parempia otsalohkon aikoja meille molemmille, toivon!

      Delete
    2. "Ajattele, kun voisi säästää päivän joka vuodesta, ja käydä niitä sitten myöhemmin kokemassa uudestaan, nuuskuttamassa nukkuvan neljävuotiaan hiuksia ja pöristämässä vauvaa vatsaan."

      Voihan Liina! Tästä ajatuksesta ja sen muotoilusta tuli tippa linssiin. Vähän vetistelyttää myös se, millainen alkuvuosi teille on sattunut.

      Kyllä se siitä jotenkin. Kevät tulee ja ehkä se tuo jotain virtaa harmaassa rämpiville.

      Venni

      Delete
    3. Voi sinä ihana, kiitos myötätunnosta <3

      Minustakin se oli tosi hieno ajatus ... sitten aamulla mietin, miten 80-vuotias minä yrittäisi vakuuttaa 4-vuotiaalle lapselle olevansa ihan se sama äiti. Se jotenkin vei vähän hohtoa ajatuksesta. Mutta jospa se vain jotenkin olisi toteutettavissa.

      Kevät, en malta odottaa!

      Delete
  2. Pohdinpa hiljattain omassakin blogissani tuota jaksamisjuttua! Se on hassua. Asiat on pieniä ja korjattavissa mutta silti kun voimavarat on finaalissa niin sitten ovat!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä luin sen! Piti kommentoida, mutta valuin pitkin tuolia kuin eilinen kaurapuuro. Mutta ajattelin sua kovasti ja mietin, että kylläpä samaistunkin.

      Enemmän ja laadukkaampia voimavaroja toivon sulle!

      Delete
  3. En tiedä, mistä tulee se jaksamisen eetos, jota vasten jaksamattomuuden nolous sitten korostuu. En livenä tunne dynaamisen energisiä pienten lasten työssäkäyviä perheitä, joissa ei sattuisi ja tapahtuisi koko ajan jotain. Voi olla että harrastavat ja hoitavat työnsä hyvin, mutta kokonaisvaikutelma on silti kaoottinen.

    Netissä taas piperretään niin perkeleesti koristeita värikkäiden synttäreiden kuppikakkuihin.

    Vaikka käytinkin taannoin puheenvuoron siihen, että lenkille pitäisi mennä heti (joskin pointti oli eri, ja tarkoitus oli olla vain myönteinen sysäävä voima eikä mikään näsäviisasteleva nettijeesus) niin onhan yksioikoinen karsiminen joskus terveellistä. Ei jaksaminen oo maagisen automaattisesti lisääntyvä voimavara. Voimavaroja tulee, kun niitä vapautuu.

    Illalla kuopus valitti pahaa oloa ja mittarissa oli vähän kohonneet lukemat. Kyllä en ajatellut, että onpa hyvä, kun minäkin tässä saikulla jalattomana pötköttelen ja saan seuraa, parhaassa tapauksessa koko perheestä. Kyllä ajattelin että voihan vitun vitun vittu.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Itse asiassa toi on erinomainen kysymys. Että mistä se tulee, en ymmärrä.

      Enkä edes ota mitään paineita kuppikakkukoristeista. Synttärit järkkään aina ajatellen sitä, miten vähimmällä pääsen.

      En pidä sua näsäviisastelevana nettijeesuksena. Olet itse asiassa ihan oikeassa. Molemmissa huomioissasi: joskus on hyvä karsia, ja toisaalta lenkille pitäisi mennä heti. (Olen löytänyt tosi usein itseni viime aikoina tilanteesta, jossa vallitsee jonkinlainen superpositio.) Olen ratkaissut asian varovasti tunnustelemalla, juoksuttaisiko. Ilokseni voin raportoida, että vähän tuntuu siltä kuin juoksuinto voisi olla heräämässä. Annan ajatuksen tulla kuin Nuuskamuikkunen kevätlaulun, itsekseen.

      Toivottavasti saat ottaa jalkasi kanssa mahdollisimman rennosti, mahdollisimman pian. Sillä mä niin tunnistan tuon tunteen.

      (Kun lapsi siinä ennen päiväkotiin menoa, suunnittelemani sairaslomapäivän alkajaisiksi jätti sormensa sinne oven väliin ja kuulin vertahyytävän huudon, yksi ensimmäisiä ajatuksiani oli, että voi vittu, siinä meni se lepopäivä.)

      Delete
  4. Se nolous tulee jotenkin siitä tunteesta, että kun sanotaan, että pikkulapsiaika on parasta! Nauti nyt, kohta ne menee armeijaan! Nauti! Nauti! Tiiäkkö.. Jotenkin tulee juurikin sellainen olo, että missä on luvattu arjen huojentava rauha, mistä nauttia? :)

    Eli tämä taitaa olla sellainen juttu, että hävettää kun ei osaa tästä koko aikaa nauttia, koska väsyttää ja viduddaa.
    Ehkä mun lähipiirin mammat on liiaksi niitä strösselin ripottelijoita, jotka ei oikein osaa samaistua mun kokemukseen lapsiperhearjen välillä valtaavasta perseydestä.

    Ja tämänkin avautumisen jälkeen, oispa ihanaa toi, että yks päivä jokaiselta vuodelta, oi että se ois parasta <3

    Enni

    ReplyDelete
    Replies
    1. No mutta eihän sitä voi jatkuvassa euforian tilassa elellä - siihen vaaditaan kokaiinia vähintään. Ehkä paras mihin pyrkiä on, jos välillä osais päästää irti arkisesta ärtymyksestä ja nauttia niistä hyvistä hetkistä.

      Nauttimaan kehottaminen on jotenkin vistoa. Ja hyvin tuomitsevaa. Nautit sä kuitenkin siitäkin kun on semmonen omaa tietään kohti kulkeva teini.

      Mä kerran ripottelin strösseliä ipanan jugurtin päälle, että se söis ees jotain aamiaiseksi. Se oli, se oli, no se ei ollut lifestyleblogillista :D

      Delete
  5. En pärjäisi enkä jaksaisi ilman Mielenterveyspäiviä. Tein just self help -tyyppistä tutkimustyötä omassa blogissani ja sain huomata, että mun jaksamisen perusta ovat useat oma aika -tuokiot pitkin vuorokautta. Niillä mennään, eikä ilman selvittäisi.

    Tai siis. Tietenkin selvittäisiin, jos olisi pakko. Mulla aina vähän särähtää korvaan, kun joku muka-empaattisena taivastelee, että "mä en kyllä selviäisi kolmen lapsen kanssa" tai "mä en kyllä selviäisi yksin lasten kanssa" tai "mä en kyllä selviäisi ilman isovanhempien apua" tai "mä en kyllä selviäisi jos ei olis tätä neljän tonnin kuukausipalkkaa" tai "mä en kyllä selviäisi jos lapseni olisi kehitysvammainen". Ja niin edelleen.

    Totta kai selviäisit! Aika harva päättää päivänsä tai karkaa ja jättää perheensä, koska ei selviä. Jos tulee haastavia tilanteita, niin PAKKOHAN niistä on selvitä. Eivät ne, jotka kitkuttavat raskaissa elämänvaiheissa, ole mitään erityisiä selviytymisen mestareita. Niillä on ihan samanlaiset edellytykset ja voimavarat kuin muillakin, mutta ne vaan joutuvat venymään aavistuksen enemmän olosuhteidensa vuoksi. Ja niin joutuisit sinäkin (itku silmässä ja uupuneena, mutta muutakaan et voisi) jos tilanne tulisi kohdalle.

    Sori avautuminen. Mistä tääkin nyt kumpusi? Mutta siis musta on arroganttia sanoa vaikeassa tilanteessa pinnistelevälle, että "mä en kyllä selviäisi tuosta, mistä sun nyt näköjään on pakko selvitä".

    Ilmainen vinkki: noin sanominen ei lohduta ketään.

    No mutta. Mä siis huomaan jaksavani aika työlästä arkea ja erikoissäätöjä sekä takaiskuja ja murheita tällä hetkellä suht ok siksi, että saan välillä vetää henkeä omassa rauhassani. Olen iloinen, että siihen on mahdollisuus.

    Ja siis ei helvetti, jos olet saikulla / vapaapäivällä / etäpäivällä ja lapsi sairastuu. Ei siinä kyllä riemusta hihku!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ja siis sanomattakin on selvää, että käytin pahamaineista sinä-passiivia tuossa esimerkissäni. Eli en siis viitannut suhun, Liina. Varmaan hoksasitkin.

      Delete
    2. Se on minusta ihan oikein, pitää olla semmoisia hetkiä. Mä luin sitä sun juttua ja mietin vähän oman päiväni menemistä ja että pitäiskö semmonen tehdä omastakin.

      Musta toi on tosi hyvä pointti! Siis tuo, että mä en kyllä jaksais. Vaikea siinä varmaan muutakaan on ajatella kuin, että mäkään en haluaisi jaksaa. Ja oikeastihan sillä tarkoitetaan, että käsiä täällä ristin kiitollisena siitä, ettei tarvii jaksaa - ja, no, ei sekään lohduta mutta ainakin se olis rehellistä. JA voisihan sitä myös sanoa, että oot aika sissi kun jaksat.

      Niin että: oot aika sissi, ja fiksukin vielä kun osaat järjestää itsellesi ne henkireiät, joiden avulla jaksat. Se on tosi hienoa! (Tämä osa oli oikeasti suoraan kohdistettu sulle eikä sä-passiivia, ja joo, kylmääsentajusin :)

      Mulla joskus nimittäin menee kyllä siihen marttyyrimoodiin, että sit kun oon ihan paskana, ankeutuneena vaan teen vielä vähän enemmän kunnes rojahdan. Se on aidosti typerää.

      Delete
    3. "Oot aika sissi" on minusta hyvin sanottu, jos haluaa osoittaa tsemppiä ja empatiaa. Siinä ei ole mitään vertailuasetelmaa mukana.

      Toinen yleinen tapa, jota vierastan, on se, kun aletaan toisen puolesta "pistää asioita perspektiiviin". Tyyliin Nepalin slummilapset ja Biafran nälkäänäkevät, vain heillä on oikeus valittaa. Katinkontit. Jokainen meistä elää elämäänsä siinä omassa kontekstissaan, ja tavallinen länsimainen keskiluokkainen elämä SAA tuntua raskaalta.

      Ja kiitos kauniista kannustuksesta, Liina. Toivon sulle onnea ja valoa kevääseen, joka on ihan kulman takana!

      Delete
    4. Vertailuasetelma on tosiaan huono lähtökohta tsemppaamiselle. Ja niinhän se on, että jokainen elämä tuntuu raskaalta sillä omalla tavallaan - ei ihmisaivot toimi niin, että osaisi suhteuttaa oman raskaan olonsa kaikkien kärsimykseen. Maailma olisi ehkä parempi paikka, jos osattais, tai ehkä oltais vaan kaikki kuoltu lamaannukseen.

      Toivotaan toisillemme samoja juttuja! :)

      Delete
    5. Mä en ole kyllä varma, olisinko selvinnyt meidän muutaman vuoden takaisista haasteista ilman isovanhempia. Siis olisin ihan oikeasti saattanut tehdä jotain käsittämätöntä, koska pääkopassa viirasi jo pahasti. Koska paperilla ei ollut hyvää syytä viiraamiselle, ei apua tietenkään viralliselta taholta herunut.

      Mä en ole varma, missä oltais nyt ilman silloin saatuja apuja. Enkä oikeastaan halua asiaa ajatella, se on niin kamalaa. Sen takia pidän selviämistä ihan oikeana asiana, mikä ei vain tarkoita elämänlaatua, vaan ylipäätään elämän jatkumista.

      Delete
    6. No joo, ja onhan se niinkin, ettei kaikki selviäminen - siis elämän jatkuminen - ole sitä, että päästään elämän rypyistä yli ja sitten vaan porskutetaan entiseen tahtiin. Joskus niistä asioista jää ongelmia, esim. psyykkisiä, loppuelämää ajatellen.

      Mutta ehkä just tästä syystä tuntuu välillä liioitellulta mankua omista ongelmista. Ei mulla nimittäin pääkopassa viirannut, vaikka itkeskelinkin. Vain harvoin olen ollut niin rikki, että käsittämättömien asioiden tekeminen on näyttäytynyt jollain tavoin ymmärrettävältä (siltähän se ei näyttäydy, kun asiat ovat hyvin, mutta en mä osaa sellaisessa tilanteessa olevia tuomitakaan, sillä uskon vakaasti, että kuka tahansa voi itsensä sieltä löytää, ja silloin ei syyllistyminen auta.)

      Olen tosi iloinen, että sait apua isovanhemmilta, ja että pyristelit siitä kaikesta yli. Aika sissi, sanoisin tähän - kuten ehkä arvasitkin.

      Delete
  6. Onko sulla vauva vatsassa?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Yllättyisin kyllä jos olisi :D

      Delete
  7. Jaa niin, nyt ymmärsin. Mä haluaisin myös muistosäiliön, siis sellaisen kaikilla aisteilla. Ja mä myös aina mielelläni ymmärtäisin, mistä mikäkin sen ajan fiilis tulee. Joskus menee kauemmin saada selville. Sitten kun on supernaisen voimat ja hyvä fiilis, en saa lainkaan siitä kiinni, miten oon voinut olla väsynyt ja voimaton. Ja kun sitten oon väsynyt ja voimaton, olen varma, että en oo koskaan ollut muuta.
    Olen huomannut, että kaikki vertailu on turhaa. Ei mua auta nälkää näkevät lapset, jos mieli on maassa. Tietty joskus se auttaa noin niin kuin suhteellisuutta ajatellen, mutta ei se kuitenkaan onnelliseksi tee.
    Huono omatunto on melkein toinen nimeni, joten noidankehä on valmis. Pelkään aina, kun alle vuoden ikäinen sairastelee. Nyt yskä neljättä viikkpa. Eniten pelkään korvatulehdusta, koska silloin täytyy antaa antibioottia ja sitten koen, että olen kokonaan epäonnistunut äitinä, koska en lastani siltä suojannut. Whaaaat?!?! Nämä kaikki pelot ja suuret odotukset omaa äitiyttä kohtaan (ei muuta, kunhan olen täydellinen) väsyttävät. Kun on hyvä fiilis, pelot katoaa ja ajatukset on positiivisia. Siitä syntyy kans kehä, mut tosi onnellinen. Ja nä kKs ääripäätä vaihteleennn näillä mennään.

    Toivon sulle lepohetkiä ja armeliaisuutta itsesi kanssa. Että muistat, että oot viisas ja mahtava äiti lapsellesi. Että työ ja perhe-elämä on raskasta työtä. Kaikki väsyvät välillä, sitä ei vaan nää, kukaan ei tykkää antaa itsestään sellaista kuvaa, että on väsynyt. Mitä muut ajattelis!?!? Ne vois luulla, että oon ihminen!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ooo, mulla on ihan toi sama! Mutta en ole osannut ajatella sitä aikaisemmin - siis että se mennyt kokemus on tosiaan mennyttä. Väsyneenä ei saa millään kiinni siitä energiasta.

      Mä oon tähän asti osannut sanallistaa sen lähinnä sillä tavalla, että kun riidellään miehen kanssa, oon jotenkin ihan, että suhteemme on kauhea, emme ole koskaan olleet onnellisia, tai ehkä joskus vuosia sitten, etäisesti sen muistan. Ja sitten se riitakin on tosi nopeasti historiaa, kunhan se ensin sovitaan, ainahan me olemme onnellisia.

      Ja niinhän se on, että huolista ja hyvistä hetkistä tulee kehä. Huolista kasvaa turhankin helposti semmonen. (Mutta jos uskot satunnaista nettityyppiä: älä siitä antibiootista huoli. Ei se ole sun onnistumiseen mitenkään liittyvää.)

      Lapsen sairasteluun liittyvä pelko on muuten lamauttavaa. Toivon, että ipana lakkaa kohta yskimästä siellä - tuntuu olevan tosi sitkeää tautia nyt liikkeellä.

      Mä toivon sulle samoja juttuja kuin sä mulle, koska ne oli tosi kauniita juttuja, kiitos niistä :)

      Delete
  8. Itseasiassa tää oli enemmänkin muistutus itselleni. Kyllähän sä nä jutut tiiät. Höpinöillä kai vain haluan jotenkin tsempata ja myötäelää ja osoittaa, että oon pahoillani, että oot väsynyt.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Höpinät ja myötäeläminen on tosi tervetulleita kaikki :) Oikeasti.

      Delete
  9. Tässä blogissa on parhaat kommentit. Näitä lukee melkein yhtä mielellään kuin varsinaisia postauksia. Nyökyttelen täällä menemään ja meinaan vastata jokaiseen, että just noin! mäkin! ahaa, nyt ymmärrän!

    Venni

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin minustakin! Voi kun voisin ottaa tästä jotenkin kunnian!

      Delete
  10. Mä uskon, että onnellisuus ja jaksaminen eivät ole suhteellisia asioita. Mua ei yhtään auta jaksamaan se, että joku 10 lapsen äitikin jaksaa. Ei auta, vaikka kuinka haluaisin. Kaveri kerran sanoi, että häntä ei harmita pienet tilat lentokoneessa enää niin paljon, kun näkee parimetrisen ihmisen koittavan survoutua samankokoiseen penkkiin. Mä luulen, että raja kulkeekin sitten siinä, kaikki muu on subjektiivista kokemusta.

    Kuulin joskus jostain, että "kun akku on tyhjä, se ei itsestään täyty". Se pätee jotenkin niin täysin näihin vuosiin. Vaikka kuinka asenteella koittaisin lisätä jaksamistani, ei se vaan lisäänny. Se lisääntyy, kun akku latautuu. Meidän lapsi alkoi nukkua yönsä alle kolmen vuoden iässä, ja kun se täytti neljä, alkoi tuntua taas siltä, että elämässä on värejä ja ollaan kaikki levätty. Eli käsittääkseni kolmen vuoden valvominen vaati vuoden hyvin nukutut yöt, jotta taas latauduttiin.

    Sitten kun sattuu riittävän monta hässäkkää taas päällekäin, niin kyllä se akku vaan tyhjenee. Hirveen luonnollista oikeestaan. Sillon tarttee tehdä mitä tarttee tehdä. Parasta kai mitä perheelleen voi tarjota, on oma hyvinvointi.

    Ja sitten jos vielä oikein diipisti rupee tonkimaan... niin miksi täytyisi jaksaa? Miksei vaan voisi romahtaa, kun sen aika tulee?

    ReplyDelete
    Replies
    1. No joo eivät ole. Paitsi siellä lentokoneessa tosiaan (mutta siellä voi sit myös nähdä metrin mittaisia, joilla on kaikki tila maailmassa. Grrrr.)

      Toi on kyllä sinänsä erinomainen pointti, että asenteella on merkitystä tiettyyn pisteeseen, muttei tippaakaan sen yli. Jos ei jaksa, ei siinä auta mikään "en enää valita" -päätös tai sen sellainen.

      Nyt näyttää myös siis siltä, että kolmen vuoden valvomisen jälkeen vaaditaan VAIN VUOSI kaiken sen unohtamiseen? :D Hyvä silti, että olet latautunut!

      (Ja toki, periaatteessahan voikin romahtaa ... mutta aina se kuormitus jollekulle siirtyy kuitenkin. Hyvän omantunnon takaamiseksi on olennaista olla perheensä kuormittunein. Eeeh. En sanonut tota ääneen.)

      Delete
    2. Mä ehkä tarkoitinkin sellasta "äiti menee nyt yhdeksi yöksi hotelliin" -romahtamista, jonka jälkeen äiti onkin sitten taas pari viikkoa satasella suorittava höyryveturi sen 30-prossasen sijaan. Aika hyvä diili sille perheelle sitten kuitenkin :D

      Delete
    3. Jaa semmonen romahdus, se ois hyvä romahdus, sillä tavalla haluaisin romahtaa mutta sitten tunnen syyllisyyttä pelkästä ajatuksestakin :D

      Delete