11 March, 2018

Escitalopram

Pidän Escitalopramista tosi paljon.

Kun olin syönyt sitä pari viikkoa, tuli semmoinen hyvän olon läikähdys. Ihan jostain vaan. Se tuntui ihmeelliseltä.

Kun olin syönyt sitä kuukauden, pakkasin lapsen, lapsen kaverin ja koiran autoon ja ajoin mökille. Ennen lähtöä tarkastin, että hella on pois päältä ja ovi kiinni, ja siihen meni joitakin hetkiä, kuten ihmisillä yleensä, eikä puolta tuntia, kuten minulla yleensä.

Tarkennan: puoli tuntia tarkastamiseen, kuten minulla yleensä.

Minulla on ollut pakko-oireita 18 vuoden ajan, välillä enemmän, välillä vähemmän. Ensin aika paljon, sitten vähän vähemmän, ja sitten taas enenevässä määrin.

Silloin aluksi, kun sana "pakko-oire" tuntui niin hävettävältä, etten voinut sanoa sitä ääneen edes itsekseni, en olisi uskonut koskaan sanovani tätä; mutta pakko-oireet olivat lopulta siunaus. Ne olivat se konkreettinen asia, josta tiesin, että kaikki ei ole kunnossa ja tilanteelle pitää tehdä jotain. Ne olivat jotain näkyvää.

Ne olivat jotain, jonka työpaikkalääkäri, terapeutti #1, psykiatri ja terapeutti #2 kaikki ymmärsivät.

---

Nyt, kun olen syönyt Escitalopramia noin yhdeksän kuukautta, huomaan, että arjen sujumisen lisäksi jotain muutakin on tullut takaisin. Halu kirjoittaa.

Ja voi miten ihanalta sekin tuntuu. Pelkäsin menettäneeni sen lopullisesti.

13 comments:

  1. Ihanaa, että löysit avun lääkityksestä. Ihanaa, että olet palannut kirjoittamisen ääreen. Näinä hetkinä, kun kauan taukoa pitänyt bloggaaja tekee paluun, tuntee tapaavansa vanhan ystävän uudelleen. Vaikka ei me tunneta, ei me olla ystäviä. Kuinkahan usein edes olen kommentoinut? Mutta siis: täällä ollaan, me tekstiesi lukijat.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vähän saatoin kyynelöidä eilen kun tämän kommentin luin. Kiitos! Ihanaa, että olet siellä <3

      Ja voidaanhan me ainakin olla potentiaaliystäviä. Meillä on kaikki mahdollisuudet!

      Delete
    2. Komppaan. Tämä on ollut jo piiiitkään yksi mun suosikkiblogeistani, vaikka en ehkä ainuttakaan kertaa ole vielä kommentoinut. Mutta ihan on kuin olisi vanha ihana ystävä palannut taas elämään. Niin että kiitos vaan kun kirjoitat taas, mutta älä ihmeessä kuitenkaan tee sitä velvollisuudentunnosta meitä paluusta iloinneita kohtaan ;)

      Eikä tietenkään ole kiva kuulla, että sullakin taustalla vaikeuksia. Silti kuitenkin hyvä muistutus, että ihmisiä tässä kaikki ollaan ja mun mielestäni äärimmäisen hyvä, että näistä asioista puhutaan avoimesti. On jo aikakin, että mielenterveyteen liittyviä stigmoja saadaan häivytettyä ja laajennettua käsitystä normaalista.

      Olet siis edelleen mun sankari :)

      Delete
    3. Ooh, haluan ehdottomasti olla sun potentiaaliystävä! :)

      Delete
    4. Miia <3 Mutta ei harrastuksia voi velvollisuudesta tehdäkään - jos ei kulje niin ei kulje, sitten ei voi. Töissä on ehkä pakko vääntää tekstiä hampaat irvessä vaikka ei yhtään huvittaisi.

      Mä olen näissä asioissa ehkä vähän hyperavoin, kerron kaupan kassalle ja sen serkulle kanssa tosi helposti. Mutta kun en osaa hävetäkään - tää nyt on tämmöstä. Välillä jopa niin hassua, että siitä voi vääntää hauskoja anekdootteja. Harmi vaan, että osa säikähtää niitä :D

      Onna, jee! Potentiaaliystävyys on kuin rahaa pankissa, paitsi että paljon parempaa vaan!

      Delete
  2. Näin multavarpaisena ja heinää pureksivana sivullisena ajattelen, että onpa hienoa, että kun jossain kohdassa aivoja on toimintahäiriö, sitä voidaan parannella kemiallisesti. Tykönäni olen joskus miettinyt, että mistä erottaa voimakkaan neuroottisuuden ja kevyet pakko-oireet, mutta kaipa siitä jonkinlainen tunne sitten tulee, olettaisin että täällä meillä ainakin siipalle, joka sitten ehkä kertoisi minullekin. Olen pitkään paininut väsymyksen ja heikentyneen työmuistin kanssa, mutta en ole oikein uskaltanut lähteä selvittämään, onko kyse ihan vaan stressistä, joka piippaa tutkalla vain silloin kun se on akuutisti päällä, vai jostain muusta, jonka itse lokeroin stressin alle. Mutta on tärkeää ja esimerkillistä jutustella näistä asioista ääneen. Yhtään vähempää en odottaisi mun suoraselkäisyysidolilta.

    Ps. Kurkkasin vasta nyt kirjablogiin - PÖYRISTYS! Miksi et pitänyt siitä suurempaa meteliä silloin kun näillä kulmilla viimeksi hengailtiin? Missä olivat neonvalot ja keskusradiokuulutukset? Nyt on hirveä kiriminen ja se on sun syy!

    ReplyDelete
    Replies
    1. No älä! Olen niin pro-lääkitys!

      Pakko-oireet ja neuroottisuus - vähän se on semmosta veteen piirrettyä viivaa kaiketi. Mutta mä luulen, että tiedät jos yltyy tai on jo yltynyt pahaksi. Vinkki: jos pakkotoiminta aiheuttaa stressiä jo itsessään, on viimeistään aika hankkia apua.

      Ja, ja, ja ... En mäkään osaa sanoa, mistä väsymys ja heikentynyt työmuisti johtui. Mulla johtuivat masennuksesta, mutta taas ollaan veteen piirrettyjen viivojen äärellä.

      Kerron anekdootin: viime keväänä toivoin, että joku sanoisi mulle, että Liina, sinähän vaikutat masentuneelta, mene lääkäriin. Kukaan ei sanonut. Sitten tajusin, että jos toivon näin kovasti interventiota, ehkä yritän itselleni kertoa jotain - kuten esim. että olet masentunut, mene lääkäriin. Menin. (Selvisi kaikkea, kuten että pakko-oireet pahenevat kun ihminen masentuu, ja siellä on taustalla kaikenlaista ahdistumistaipumusta sun muuta.)

      Niin, että jos huomaat käyväsi sisäistä dialogia huonosta olosta, kuuntele itseäsi. Tai kuuntele muutenkin. Älä välttämättä odota, että siippa huomaa, koska kaiken ymmärtämäni perusteella nämä näkyvät yllättävän huonosti ulospäin, etenkin lähimmillesi. Tai sitten kun näkyvät, tilanne on jo melko paha.

      Ps. Ai siis milleen kiriminen? :D Tuli ihan semmoinen olo, että pitäiskö sinnekin taas kirjoittaa. Hämmentävä olo.

      Delete
    2. Eikä puoliso välttämättä ymmärrä tökkiä kohti lääkäriä. Että ongelma on toisen sairaus, joka on pikku hiljaa hiipinyt. Minä ainakin tulkitsin takavuosina ongelmamme parisuhdeongelmiksi, vaikka kyseessä oli puolison masennus ja siitä johtuva paha olo. Lääkitykselle vahva puolustuspuhe myös täältä. Sieppaa ne "liikunta auttaa masennukseen" -jutut, joita (ei-masentuneet) jakaa somessa.

      Delete
    3. Joo, mun mies oli itse asiassa vähän surkeana, kun ei ollut tajunnut, että tässä on tämmöstä. Terapeutti kertoi, kun kysyin, että läheinenhän sen viimeksi huomaa.

      Ja voi, voin vain kuvitella, miten hirveää on siinä rinnalla olla. Toivottavasti olet pitänyt huolta myös itsestäsi - tämähän on sillä tavalla vähän tarttuvaa, että toisen huono mieli vetää omankin helposti matalaksi.

      (Ja jep, liikunta my ass. Silloin kun oli raskainta, liikkumisesta tuli semmonen ihme taakka. Ehkä se esti tilannetta pahenemasta, ehkä ei. Mutta ei se parantanut pakko-oireita millään tavalla.)

      Delete
  3. ihanaa kun oot takaisin; olen kaivannnut!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihania ihmisiä täällä vastassa, hyvä tulla <3

      Delete
  4. Replies
    1. Takuulla maailman ihanin anonyymin jättämä kommentti, kiitos <3

      Delete