29 March, 2018

3K

Vein kolme lasta Hoploppiin. Asemoiduin kolmen K:n (kudin, kirja ja kaljan sijaan kahvikuppi) kanssa sohvalle pidettyäni luennon aiheesta "miten kolmisin ollaan liikkeellä niin, että kukaan ei lopuksi itke, ainakaan Lastenklinikalla" ja vetäydyin omaan rauhaani.

Tai luulin vetäytyväni. Olin asemoitunut sille sohvalle, joka oli poleteilla toimivan pehmoleluautomaatin vieressä.

Erään kerran siinä sitten kaksi lasta, isosisko ja pikkuveli, tönivät ja löivät toisiaan. 

Minulle tuli kauhean lempeä ja hyväksyvä olo. Olin oman veljeni kanssa justiinsa sellainen. Olimme siis varmaan millä tahansa mittapuulla ihan häkellyttävän väkivaltaisia - mutta kalpenimme kuitenkin ystävälleni, jonka perheessä nuorempi sisar oli uhannut vanhempaa veitsellä, joten nähdäkseni olimme kuitenkin ihan normaaleja.

No, joitakin tunteja myöhemmin muistin, että 17 vuotta sitten olin kuullut veljeni kuolleen ja maailma ropisi ympärilläni maahan kuin kuiva laasti. Hain hautakynttilän ja vein sen lähellä olevalle muualle haudattujen muistomerkille ja itkin vähän.

Eri vuonna olen itkenyt eri asioita. 

Tänä vuonna itkin sitä, miten kesken kaikki jäi. Tajusin sen oikeastaan vasta vähän aikaa sitten, kun äitini sanoi jotain siitä, millaisena hän oli nähnyt veljeni.

Kyse oli toki vain yhdestä kulmasta katsoa veljeäni, mutta minä en tunnistanut sitä ollenkaan. Tai tavallaan tunnistin, mutta se vaati menneiden elämänkokemusten analyysia. Ja jäin epäilemään, että näin kävi siksi, etten tavallaan koskaan oppinut tuntemaan veljeäni. 

Ei saa ymmärtää väärin, olimme läheisiä. Hän oli niin läheinen kuin nyt neljä vuotta nuorempi veli voi olla, millä tahdon sanoa, että vain minä sain haukkua häntä, vain minä sain lyödä; toisaalta olin hänen haukuttavanaan ja lyötävänään jos nyt en auliisti niin kuitenkin tietäen, että se oli hommani.

(Ähräsin kerran useamman minuutin pukeakseni veljeni huoneeseen viritetylle nyrkkeilypallolle veljeni Amsterdam Ajax -paidan, jotta saisin hänet nauramaan, ja sainkin. Se on lempimuistojani, mutta sekin kertoo enemmän minusta kuin hänestä.)

Epäilen, että kun on sisar (tai ehkä veli, en tiedä, en ole koskaan ollut veli), ei opi näkemään toista. Ainakaan heti. On niin lähellä, ja lisäksi on lapsi, ja lapset toden totta ovat ihan jotain muuta. Aikuisiällä ehkä tajuaa ja tunnistaa, osaa liittää läheisiinsä adjektiiveja, tietää millä tavalla juuri rakkaat eroavat kaikista muista. Ehkä omista lapsistaan voi nähdä, miten he elämää lähestyvät, etenkin jos heitä on monta ja osaa erottaa vaiheet persoonista. 

Mutta lapsena ei voi. Tai ainakaan minä en voinut. Ja se on suuri aukko.

(Mutta ehkä ne skidit siellä Hoplopissa saavat tilaisuuden. Toivottavasti. Olivat ihan mahtavia.)

No comments:

Post a Comment