Etätyöpäivän ruokavalio

Skenaario 1:

Tavataan ystävä japanilaisessa ravintolassa. Nautiskellaan kitsune udon ja käydään kuulumiset läpi. Halataan lämpimästi, lähdetään jatkamaan töitä virkistyneenä.

VOI NIINKIN KÄYDÄ. Kerran on käynytkin.

Skenaario 2:

Laukataan K-kauppaan ja ostetaan sitruunaisia kalapaloja (glorifioituja kalapuikkoja) sekä pakasteparsakaalia. Lykätään kaikki uunipellille ja paistetaan, kunnes joku alkaa savuta. Syödään tietokoneen ääressä toivoen, että taivaasta alkaisi sataa kastiketta.

Niin ainakin voi käydä.


P. S. Muistattehan kaivaa kuvettanne Taukotilan rahoittamiseksi. Rahaa tarvitaan, jotta kahvilassa on varmasti lukufestareilla hyvää pullaa. Tai jotain sellaista.

Lukufestarit beta

Allaolevan konseptin mukaiset festarit saa toteuttaa ihan vapaasti, kunhan kutsuu minut mukaan kunniavieraaksi.

1. Tila: Mikä tahansa sisätila - tai taattu kiva sää ulkona* - jossa usea ihminen voi lötköttää ja lukea kirjaa. Säkkituolit ja riippumatot plussaa.

2. Tarjoilu: K-18 -versiossa pieni, mutta tehokas baari josta saa kaikkea kahvista geeteehen. Alaikäisten versiossa riittää jana kahvi-tonic - malarialta suojautumiseen ei giniä tarvita. Jana sisältää kolajuomat makeanhimoisille alakoululaisille.

3. Äänimaisema: STFU.

4. Käsienheiluttelunurkka: Ihmisille, jotka lukivat juuri jotain parasta ikinä, on varattava päätilasta (ja vessasta) erillinen tila, jossa voi vaahdota ääneen lukemansa parhaudesta ihmisille, jotka eivät oikeasti kuuntele, vaan odottavat omaa vaahtoamisvuoroaan.

5. Festareiden kirjailijahaastattelujen määrä: Nolla (0). Jos kirjailijat olisivat oikeasti kirjojaan mielenkiintoisempia, olisi Suomalainen Kirjakauppa jo kloonannut heidät myyntiin siihen heti kosmetiikkatuotteiden viereen.

6. Vessa: Oltava - varustettuna transsymbolilla, tai muutoin ilman minkäänlaista pingotusta tai jupinaa siitä, kuka käy missäkin toiletissa, koska jos lukeminen jotain opettaa niin empatiakykyä ja jos sitä ei vielä ole, lukufestarit on todella tarpeen. (Nyt ymmärrän, mitä Kulttuuriemo tarkoitti sanoessaan, että blogini on piilopoliittinen - välillä se on sitä näemmä piilossa myös minulta. MISTÄ TULI MIELEENI, että lukekaa Kulttuuriemoa, on huippu.)

7. Lukufestareiden riippumaton äänenkannattaja: Jokin blogi, jossa lukumukavuutta varten tarjotun riippumaton nimissä esitetään milloin mitäkin mielipiteitä.


* Mutta mehän kaikki tiedämme, että se onnistuu vain Kap Verdellä.

Asioita, joita en tajua autoilusta

Työmatka-autoilun aikana olen istunut ratissa sen verran usein, että olen huomannut autoliikenteessä asioita, joita en ihan tajua.

1. Mechelininkatu. Miksi Mechelininkatu on olevinaan kaksikaistainen, vaikka käytössä on parkkeerattujen autojen takia oikeasti vain yksi kaista ja koko tien pituudelta kaistapäitä?

2. Yhdeksänkympin keskinopeus. Miksi yllättävän iso osa autoilijoista ajaa maantiellä satasen alueella yhdeksääkymppiä, ja kahdeksankympin alueella edelleen yhdeksääkymppiä? Onko joku joskus välttänyt sakot, koska ylinopeus ja alinopeus tasaavat toisensa pois?

3. Ylipäänsä. Miksi kukaan haluaa autoilla, jos ihan oikeasti on optio mennä jollain muulla pelillä? (Vaikka talvella melkein löysin itsestäni sen tyypin. Mutta se alistettiin espanjalaiselle inkvisitiolle, ja nyt se uikuttaa vankityrmän nurkassa nälkiintyneenä ja lupaa olla kiltisti vastedes.) Nauttiiko joku siitä, miten vihaiseksi liikenteessä voi tulla?

Siinä akuuteimmat tuskanaiheeni. Palaan varmaan huomenna, silloin pitää taas autoilla.

Iltapäivän raportti

Ihan just äsken istuin puistossa ja neuloin sukkaa. Lapsi kiipesi kaikkeen, minkä näki. "Sillä on nyt semmonen vaihe", sanoi päiväkodin aikuinen lempeästi, ja minä hymistelin - pakko myöntää, että tykkään siitä vaiheesta. Oikeastaan toivon, ettei se vaihe mene kovin pian ohi. Samalla vähän epäilen, että sen vaiheen nimi on kesä.

Tykkään ihan hurjasti semmosesta, että voidaan vaan olla puistossa ja minä neulon sukkaa. Ja illaksi menen lukupiiriin, jonka tarkoitus on keskustella kirjoista yleensä, ei mistään erityisestä opuksesta sinänsä, ja samalla juoda kaljaa. Nerokas konsepti! Idean äiti on tietenkin Siina. Aion lukupiirissäkin neuloa sukkaa, koska menin viime viikolla keksimään, että päiväkodin hoitajille pitää antaa villasukat lahjaksi (elämme taas sitä aikaa vuodesta, jolloin ryhmän jatko on epäselvä, ja voihan olla, että ensi vuonna näille jaloille hieman liian isoja tai pieniä sukkia ei enää voi tehdä, sillä ne ovat toisten päiväkotien pihoilla) ja he jäävät kaikki lomalle ensi viikolla.

Jos haluatte tietää, ja haluattehan te, valmiina on 1,75 paria kolmesta. Tavallaan voiton puolella. Tavallaan.

Oikeastaan ehkä voisi olla parasta, että lopettaisin iltapäiväraporttini täältä tähän ja menisin vähäksi aikaa neulomaan.

Niin kuin tanssi matka käy

Olen herännyt talvihorroksestani ja koppeentunut urheilemaan. Juoksun lisäksi tänä vuonna uutuutena lajieni kirjoon (nähdäkseni nyt viimeistään voi puhua kirjosta kun on kaksi eri lajia mukana) on tullut pyöräily.

Ostin nimittäin fillarin. 

Millaisen, on kysytty. No sellaisen jossa on kaksi pyörää, kolme vaihdetta ja jalkajarru. Tylsän. Mahdollisimman epätrendikkään.

Olen ajanut sillä nyt sille konttorille, joka sijaitsee Espoossa. Sielläkin pitää välillä käydä, ja tätä nykyä saatan keksiä tikusta asiaa, sillä fillarointi! Mitä enemmän pyöräilen, sitä enemmän myös mietin tapoja, jolla yhteiskunnallisesti voisi vähentää autoilua.

(Olen autoillut viimeisen vuoden aikana paljon. Olen oppinut, miten olla pelkäämättä autoilua. En ole oppinut erityisemmin nauttimaan siitä. Lisäksi olen entistä vakuuttuneempi siitä, että fiksuilla ratkaisuilla autoilusta voitaisiin helposti karsia ja paljon. Lisäksi osana "valmistaudu yhteiskuntarakenteen romahdukseen" -ajatusprojektiani olen visioinut sähköistettyjen tavarafillareiden käyttöä mökkimatkoilla. Yhteiskuntarakenteen romahdettuakin saa varmasti uusia sisäkumeja vanhojen mennessä puhki. Ja on aikaa löhötä mökillä. Se on semmoinen kevytromahdus.)

Aion iloksenne kirjoittaa muinoin trendikkään top 4 -listan fillaroinnista töihin ja takaisin.

4. Voi nähdä, miten kaupunkisuunnittelu on todella siirtynyt peltilehmien palvonnasta eteenpäin - jossain määrin jopa Espoossa, vaikka sitä vaikea onkin uskoa. 

3. On oikeutettu osallistumaan Kilometrikisaan. Sillä toden totta, miksi tehdä jotain silkasta ilosta jos kerran voi kilpaillakin? 

2. Säästää rahaa. Sisäinen roopeankkani hykertelee joka kerta, kun onnistun välttämään seutulipun hinnan. Tähän mennessä olen tienannut pyöräilemällä perheelle rahaa 24,24 € - ajamalla töihin kolmena päivänä. Seutulippu on synonyymi pystyryöstölle. 

1. Kotiin tultua pitää käydä suihkussa, jonka suorana seurauksena iltapesulla ei tarvitse enää pestä meikkejä pois. Mikä ilo ja autuus!

Noni. Täten liityn ärsyttävien pyöräilyhehkuttajien kuoroon. Missä jäsenkorttini viipyy?

Musiikista, vakavasti

Usein on käyty tämmöinen keskustelu:

"Mennääs muskariin."
"Eiiiiii!"
"No pitäiskö meidän lopettaa se syksyllä, jos se ei ole susta kivaa?"
"Hyvä on. Mennään muskariin."

Kerran käytiin sitten tämmöinen:

"Sun pitää nyt miettiä, haluatko sä jatkaa muskarissa."
"Haluan."
"Kun mä oon aatellut näiden harrastusjuttujen kanssa, että voidaan kokeilla kaikenlaista, ja niitä jatketaan mistä sinä tykkäät, ja jos et jostain välitä niin sitten lopetetaan se ja tehdään jotain muuta. Tai ollaan vain kotona."
"... No siinä tapauksessa haluaisin, että muskari lopetetaan. Mutta jumppaa ja jalkapalloilua jatketaan!"

(Silleen ihan hyvä, että jalkapalloilua ei ole vielä edes aloitettu. Usko on vahva.)

Epäilin vähän itsekseni, että into ja tunteen palo muskaria kohtaan on kummunnut ehkä kuvitelmasta, jonka mukaan talouden yli 30-vuotiaiden keskuudessa pidetään tärkeänä, että lapsi käy muskarissa.

Se, että ipanalla ei ole sisäistä tunteen paloa musiikkileikkikouluun, ei itseäni oikeastaan yllätä. Olenhan kuunnellut mestan menoa joka toinen viikko oven takaa. Touhu tuntuu kovin vakavalta.

En tiedä, mitä odotin. Tai tiedänpä. Odotin enemmän musiikista nauttimista ja lauleskelua, vähemmän sävelkorkeuksia ja semmosta teoreettista puolta, jota oven takaa aika paljon tuntuu kaikuvan. Ei sillä, ettenkö uskoisi sen teoreettisen puolen olevan tärkeä - mutta kun. Kun. Jos 45 minuuttiin mahtuu parhaassa tapauksessa kaksi tai kolme erilaista laulua, joku laajan oppimäärän mukaisen opetussuunnitelman painotuksissa tuntuu olevan vähän pielessä.

Siis mehän lauletaan skidin kanssa kotona kolmessa vartissa koko Soiva laulukirja läpi. Ei ehkä erityisen hyvin, mutta tosi iloisesti kuitenkin.

Ja sitä olen tässä miettinyt, että kun on laaja oppimäärä ja opetussuunnitelma ja kaikkea, unohtuuko siinä musiikista se puoli, joka saa sydämen lyömään nopeammin ja jalat nousemaan maasta sentin verran ja auringon paistamaan pilvisenäkin päivänä? Puhumattakaan siitä puolesta, joka sanoittaa kaikki tunteet ja antaa tilaa itkulle?

Vai pitäiskö mun nyt vaan pitää pääni kiinni kun selvästi en ymmärrä musiikkipedagogiikasta hölkäsen pöläystä?

Pihakirppis

Vanhan Herttoniemen pihakirppis on iloinen ja innostava tapahtuma, jossa jengi nauttii keväästä ja ulkoilmasta ja ... en tiiä. Hyvistä kahvipannulöydöistä ehkä.

Silti.

Kun aamulla tukka takussa toikkaroi ulos koira toisessa päässä hihnaa ja löytää sekä pihansa että kaupunginosansa täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet nauttimaan keväästä ja hyvistä löydöistä, tunnevaste on yllättäen sama kuin siinä unessa, jossa herää kotoaan alasti kämpän ollessa täynnä asuntonäyttöön saapuneita kansalaisia.

Haluan kaivautua peiton alle.