Terkkui vaan Pariisista, tuosta rakkauden kaupungista, josta oli tosi kiva tulla pois.
Okei, tilanne ei oikeasti ollut ihan niin ankea - oli toki kivaakin. Silti. Pariisista ja allekirjoittaneesta ei tullut rakastavaisia, vaikka kaupunkilomailu munsta yleisesti ottaen on mukavaa puuhaa. Etenkin etu- ja jälkikäteen tarkasteltuna, jolloin olen unohtanut, että geenilotossa saadun selkäni kanssa kaupunkilomailu on yleensä myös ihan akuutin tuskallista. Syy ei ollut täysin Pariisin, uskon - en itsekään ollut parhaimmillani*.
Vauvan kanssa kaupunkilomailu on muutenkin oma lukunsa. Syksyn Lontoon reissulla mukula meni vielä mukavasti** kantoliinassa, mutta nyt ei tuntunut hyvältä idealta roudata vajaata yhdeksää kiloa rintaan köytettynä koko päivää. Hommasimme siis matkarattaat. Etukäteen olimme saaneet kuulla, että Pariisissa ei kaikilla metroasemilla ole hissiä - tämä oli mukava ja pehmeä tapa kertoa asia. Jos olisin etukäteen tiennyt, ettemme paikan päältä löydä (Gare du Nordin aseman lisäksi) hissiä yhdeltäkään metroasemalta (yhdellä oli kyllä kyltti, että jollakin toisella sisäänkäynnillä arviolta kuuden kilometrin päässä sellainen olisi), olisin masentunut.
Pariisilaiset kyllä suhtautuivat aika kivasti matkarattaisiin ja niiden matkustajaan ruuhkametrossakin, ja auttoipa eräskin herrasmies tämän mutsin portaita ylös rattaiden kanssa (kun ei vissiin tajunnut lapsen isän luuraavan lähistöllä.)
En nyt aio edes mennä siihen, että soseiden rytmitys ja vaipanvaihtopisteiden etsintä toi hommaan oman pikantin lisänsä. Kerron sen sijaan, mitä teimme.
Ensteks menimme katsomaan Eiffel-tornia. Siellä oli yksi hissi toiminnassa; ylös halajavat saivat odottaa yli kaksi tuntia, joten tyydyimme matkarattaidemme kanssa ihailemaan näkyä kaukaa. Sitten perheenjäsenistä toiseksi vanhin sai kiukku-, väsymys- ja nälkäkohtauksen joten söimme turistipizzaa ja menimme nukkumaan.
Seuraavana päivänä suuntasimme Louvreen. Sisäänpääsymuodollisuuksiin hujahti vajaa tunti, mutta ehdimme kuin ehdimmekin opastetulle kierrokselle, joka sivumennen sanoen oli hintansa väärti. Jos otaksuu, että normaalijaloilla varustettu ihminen jaksaa museossa 2 tuntia, Louvren läpikäymiseen menee luultavasti vuosi, joten kierroksella sai aika hyvän läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea paikassa piilee. Vaikutuksen teki eritoten Rubensin maalaama 24 taulun setti, jonka entinen Ranskan kuningatar ja Medicien suvun Marie oli propagandamielessä tilannut. Nykyajan mainonta ei ole yhtään mitään.
Kierros päättyi samaan huoneeseen Mona Lisan kanssa. Välissämme oli vain lasilevy ja parituhatta turistikollegaa. Emme pyrkineet lähietäisyydelle.
Illalla suuntasimme sapuskalle Mondon suosittelemaan paikkaan, johon hotellin respa pitkin hampain suostui meille varauksen tekemään. Turistioppaassa mainituksi tuleminen on ilmeisesti kuolinisku ravintolalle kuin ravintolalle Ranskassa. Kokemus oli puoliksi ok - meikän uhkarohkeasti kokeilema tartarpihvi oli loistava, miehen näennäisesti turvallisempi entrecote oli kauhea.
Viimeinen päivä pyhitettiin Notre Damelle (ulkoapäin, jonotusinto oli vähissä) ja yleiselle kiertelylle. Hieman sattumalta pölähdimme Shakespeare and Company -kirjakauppaan, joka oli tuttu lähinnä Odysseus-yhteyksien vuoksi. Mesta oli jumalainen, mutta poistuin ostamatta mitään - menin hieman tolaltani kirjojen paljoudesta. Sitäpaitsi lompakko oli miehen hoivissa liikkeen ulkopuolella.
Sen jälkeen suoritettiin hieman taktisia ostoksia: lapselle uninalle (ja kuinka onnellisena hän nyt tuolla halaakaan ... tyynyä) ja ruotsalaisia puupalikoita. Vanhemmatkin saivat hieman vaatteita, ja perheen toiseksi vanhin jäsen sai lievän ruokamyrkytyksen. Voin jo kohtuullisen hyvin, kiitos.
Reissun viimeinen päivä käytettiin lentomatkailua vihaamalla. Kotiinpaluu oli kaikista mukavaa - minä ja mies purimme matkalaukun ja lapsi purki levyt levyhyllystä. Kyllä pitää työnjako olla.
* Matkaa edeltävän viikon toivoin, että mies ja lapsi lähtisivät kahdestaan Pariisiin, ja voisin itse jäädä kotiin lepäämään, joten luultavasti olen ollut iloisempaakin seuraa.
** Okei, ei nyt ehkä mukavasti, mutta meni kuitenkin.
Okei, tilanne ei oikeasti ollut ihan niin ankea - oli toki kivaakin. Silti. Pariisista ja allekirjoittaneesta ei tullut rakastavaisia, vaikka kaupunkilomailu munsta yleisesti ottaen on mukavaa puuhaa. Etenkin etu- ja jälkikäteen tarkasteltuna, jolloin olen unohtanut, että geenilotossa saadun selkäni kanssa kaupunkilomailu on yleensä myös ihan akuutin tuskallista. Syy ei ollut täysin Pariisin, uskon - en itsekään ollut parhaimmillani*.
Vauvan kanssa kaupunkilomailu on muutenkin oma lukunsa. Syksyn Lontoon reissulla mukula meni vielä mukavasti** kantoliinassa, mutta nyt ei tuntunut hyvältä idealta roudata vajaata yhdeksää kiloa rintaan köytettynä koko päivää. Hommasimme siis matkarattaat. Etukäteen olimme saaneet kuulla, että Pariisissa ei kaikilla metroasemilla ole hissiä - tämä oli mukava ja pehmeä tapa kertoa asia. Jos olisin etukäteen tiennyt, ettemme paikan päältä löydä (Gare du Nordin aseman lisäksi) hissiä yhdeltäkään metroasemalta (yhdellä oli kyllä kyltti, että jollakin toisella sisäänkäynnillä arviolta kuuden kilometrin päässä sellainen olisi), olisin masentunut.
Pariisilaiset kyllä suhtautuivat aika kivasti matkarattaisiin ja niiden matkustajaan ruuhkametrossakin, ja auttoipa eräskin herrasmies tämän mutsin portaita ylös rattaiden kanssa (kun ei vissiin tajunnut lapsen isän luuraavan lähistöllä.)
En nyt aio edes mennä siihen, että soseiden rytmitys ja vaipanvaihtopisteiden etsintä toi hommaan oman pikantin lisänsä. Kerron sen sijaan, mitä teimme.
Ensteks menimme katsomaan Eiffel-tornia. Siellä oli yksi hissi toiminnassa; ylös halajavat saivat odottaa yli kaksi tuntia, joten tyydyimme matkarattaidemme kanssa ihailemaan näkyä kaukaa. Sitten perheenjäsenistä toiseksi vanhin sai kiukku-, väsymys- ja nälkäkohtauksen joten söimme turistipizzaa ja menimme nukkumaan.
Seuraavana päivänä suuntasimme Louvreen. Sisäänpääsymuodollisuuksiin hujahti vajaa tunti, mutta ehdimme kuin ehdimmekin opastetulle kierrokselle, joka sivumennen sanoen oli hintansa väärti. Jos otaksuu, että normaalijaloilla varustettu ihminen jaksaa museossa 2 tuntia, Louvren läpikäymiseen menee luultavasti vuosi, joten kierroksella sai aika hyvän läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea paikassa piilee. Vaikutuksen teki eritoten Rubensin maalaama 24 taulun setti, jonka entinen Ranskan kuningatar ja Medicien suvun Marie oli propagandamielessä tilannut. Nykyajan mainonta ei ole yhtään mitään.
Kierros päättyi samaan huoneeseen Mona Lisan kanssa. Välissämme oli vain lasilevy ja parituhatta turistikollegaa. Emme pyrkineet lähietäisyydelle.
Illalla suuntasimme sapuskalle Mondon suosittelemaan paikkaan, johon hotellin respa pitkin hampain suostui meille varauksen tekemään. Turistioppaassa mainituksi tuleminen on ilmeisesti kuolinisku ravintolalle kuin ravintolalle Ranskassa. Kokemus oli puoliksi ok - meikän uhkarohkeasti kokeilema tartarpihvi oli loistava, miehen näennäisesti turvallisempi entrecote oli kauhea.
Viimeinen päivä pyhitettiin Notre Damelle (ulkoapäin, jonotusinto oli vähissä) ja yleiselle kiertelylle. Hieman sattumalta pölähdimme Shakespeare and Company -kirjakauppaan, joka oli tuttu lähinnä Odysseus-yhteyksien vuoksi. Mesta oli jumalainen, mutta poistuin ostamatta mitään - menin hieman tolaltani kirjojen paljoudesta. Sitäpaitsi lompakko oli miehen hoivissa liikkeen ulkopuolella.
Sen jälkeen suoritettiin hieman taktisia ostoksia: lapselle uninalle (ja kuinka onnellisena hän nyt tuolla halaakaan ... tyynyä) ja ruotsalaisia puupalikoita. Vanhemmatkin saivat hieman vaatteita, ja perheen toiseksi vanhin jäsen sai lievän ruokamyrkytyksen. Voin jo kohtuullisen hyvin, kiitos.
Reissun viimeinen päivä käytettiin lentomatkailua vihaamalla. Kotiinpaluu oli kaikista mukavaa - minä ja mies purimme matkalaukun ja lapsi purki levyt levyhyllystä. Kyllä pitää työnjako olla.
* Matkaa edeltävän viikon toivoin, että mies ja lapsi lähtisivät kahdestaan Pariisiin, ja voisin itse jäädä kotiin lepäämään, joten luultavasti olen ollut iloisempaakin seuraa.
** Okei, ei nyt ehkä mukavasti, mutta meni kuitenkin.
No voi harmi että reissu meni noin :< Uskon kyllä, että ei tuo kaupunki ole mikään rattaiden ihmemaa (en muista tiedostaen nähneeni siellä yksiäkään rattaita, paitsi puistossa).
ReplyDeleteLouvren opastuksella en ole vielä päässyt käymään, se olisi kyllä himottavien asioiden listalla. Mona Lisan näin, se oli pieni.
Ei meidän rattaat olleet ainoat (maailman näkee eri tavalla kun itsellä on vahinkovankkurit :D), mutta metrossa näkyi kyllä enimmäkseen kantoliinoja. Ehkä lapset pidettiin kotona - ja jos näin, ymmärrän kyllä.
DeleteSuosittelen sitä opastusta! Oli eri kivaa. Etenkin sen oppaan ranskalainen aksentti, joka oli niin suloinen, että ihme kun ei vaha sulanut korvista :D
Tai ehkä olen vain liikkunut väärillä seuduilla rattaisiin nähden. Podin nimittäin viime keväänä taas vaihteeksi vauvakuumetta joten veikkaan että olisi bongannut rattaat :D
DeleteVauvakuume! Aina kun tulee vauvakuume, kannattaa mennä Pariisiin ja miettiä, että täällä on tosi paljon helpompaa ilman vauvaa.
DeleteToinen vaihtoehto on tietysti pyrkiä hankkiutumaan raskaaksi, mutta jos se ei syystä tai toisesta ole sopiva vaihtoehto, aina on Pariisi.
Voi että, kiitos tästä stressiaamun hymystä :))
DeleteJe vous en prie :)
DeleteTuo jonottaminen JOKA paikkaan on kyllä rasittavaa!
ReplyDeleteMutta Louvre on kyllä aivan mahtava paikka. Itse pidin eniten egyptologian osastosta. Jos jalat olisivat sallineet, koko päivän olisi saanut ihan kevyesti vietettyä Louvrea ihaillen.
Naispuolinen matkakaverini oli ohjeistanut minua (ensimmäistä kertaa Pariisiin matkustavaa), että Pariisissa ei sitten turistinakaan voi hiihdellä missään lenkkareissa tai sandaaleissa, joten olin survonut jotkut korkkarityyppiset kengät jalkaan ja kärsin varmaan viikon tästä harhaoppisesta ohjeesta... :-) Muut turistit olivat olleet kyllä viksumpia!
Jonottaminen on hirveää! Heräsin jonottamisen todellisuuteen ensimmäisen kerran Barcelonassa ja tarpeeni nähdä minkäänlaisia yleisesti tunnettuja nähtävyyksiä kutistui kuin pyy maailmanlopun edellä.
DeleteMutta kyllä se Louvre oli tosiaan jonotuksenkin arvoinen.
Onneks en ollut kuullut mistään korkkariasiasta, tennareilla huideltiin :D Ei sentään jenkkityylisesti juoksukengillä. Paikallisilla näytti olevan lähinnä ballerinoja. Siinäpä toinen setti kävelykenkiä, joilla tämän ikäinen saa selkänsä ja jalkansa hajalle vartissa.