09 November, 2014

Tyynenä väistämättömän edessä

Viittaan prinsessoihin.

Tai oikeammin pinsessoihin.

Joskus ipanan ollessa vauva ajattelin kauhulla sitä aikaa, kun kaikki on prinsessaa ja vaaleanpunaista. Olin varma, että menettäisin järkeni viikossa. Missään olosuhteissa emme hankkisi mitään vaaleanpunaista, kimaltavaa tai muutoin tingeltangeliksi laskettavaa krääsää.

Olo ei kuitenkaan tunnu lainkaan hermoromahtaneelta, vaikka just nyt kaikki on ihan prinsessaa - mitä ihanampaa, sen parempaa.

Tämähän on itse asiassa jotenkin ihan sympaattista. Ensinnäkin iso osa ihailusta näyttää kumpuavan siitä, että tytär tykkää kaikesta kauniista. (Hänen määritelmänsä kauniille eroaa hieman omastani, mutta voin silti ymmärtää.)

Toiseksi hän otaksuu prinsessojen tanssivan kaiket päivät. Tätäkin symppasin. Voisi sitä varmasti aikansa huonomminkin käyttää kuin tanssimalla kaiket päivät.



Kolmanneksi prinsessahommat eivät ole mitenkään erityisen poissulkevia - ainakaan vielä. Hain hiljattain lapseni päiväkodista. Ryhmä oli poikkeuksellisesti sisällä, ja ipanallani oli yllään keijusiivet, prinsessahame ja stetoskooppi.

Ehkä kuitenkin tärkeimpänä se, miten hurjasti iloa lapsen ilosta saa. Niin paljon, ettei tule kysymkseenkään sitä iloa pilata prinsessoille tuhisemalla. Ei vaikka Prinsessojen aapinen tökkisikin ihan olemassaolollaan jo. Voin lukea sen silti.

Viimeisimmän kirjastoreissumme jälkeen marssitin siis lapsen päättäväisesti hankkimaan hieman tingeltangelia. Nyt on keijusiivet, taikasauva ja kruunu. Ja glitteriä on vähän joka paikassa, mutta toisaalta, salaa olen itsekin ihan harakka - kaiken kimaltavan perään.

Ihan hyvä vaihe siis tämäkin vaihe.

32 comments:

  1. Siis. Mullahan on kaksi poikaa ja yksi, nuorin, on tyttö. Meillä ei siis ole ollut mitään tyttökamaa, edes vaatteissa. Viime pääsiäisenä suklaamunasta ilmestynyt hellokitty sai kuopuksen ihan tiloihin: "KITTIU!" Väreistä hän nimeää edelleen vain pinkin :D Kesällä ainoat sopivat sandaalit olivat Disneyn prinsessat, kun toin ne kaupasta niin vastassa oli ihastunut, lautassilmäinen huokaus: "Oi kauuuuish!" Että jokin siinä on. Mutta koska olen itse miespalkkaa ansaitseva, stiletoissa ja toimistonaisellisessa vormussa niin en hirveesti välitä neutraalikouhotuksesta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Onks teidän nuorin jo päiväkodissa? Mä tavallaan uskon sosiaalistumisen voimaan, mutta toisaalta - en tiedä muiden tilanteista kauheasti. Meillä lapsi oppi heloukitin nimenomaan päiväkodista, ja nyt se on yks niistä lempiasioista.

      Mä luulen, että ehkä näissä sellainen keskitie on paras. Ettei kouhota ihan hulluna mihinkään suuntaan.

      Delete
    2. On se joo, ollut kohta vuoden. Mutta ryhmän melkein kaikki lapset ovat poikia!

      Delete
    3. Mutta sieltä toisista ryhmistäkin tulee vaikutteita, kato - etenkin isompien ryhmistä :) (Mä olin tänään vähän yllättynyt kun joku selkeesti vanhempi ipana tunsi meidän mukelon etunimeltä.)

      Delete
    4. Näin olen päätellyt. Mutta ei kyl haittaa, keskimäärin ihmisen elämässä on liian vähän vaaleanpunaisia asioita.

      oon muuten jatkanut bloggaamista, vanha paikka, vanhat kujeet ja vielä vanhempi ämmä!

      Delete
    5. Olen hyväksyvästi nyökytellen huomannut blogisi palanneen, en vain ole vielä ehtinyt kommentoimaan! Mistä pahoitteluni.

      Olen samaa mieltä arviostasi.

      Delete
  2. Hyvät prinsessakriteerit lapsella.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Eikö! Muutenkin se on hauska tyyppi, en voi tarpeeksi kehua.

      Delete
  3. Kuulostaa tutulta! Meillä asuu Pinsessa Suusunen. Hän pukeutuu vaaleanpunaiseen tutuun ja laulaa. Ja tekee hommia, kuten sahaa kaapin ovia ja vasaroi leikkihellaa. Autoilla ja junilla voi myös ajella rymyten samalla, kun on Pinsessa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Pinsessa Suusunen! Ihana!

      Musta on hauskinta se, miten maailma on pinsessoille ihan auki. Voi tehdä kaikkea!

      Delete
  4. Mulle tuli jotenkin tosi hyvä mieli tästä :-)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihanaa :) Mullekin on tullut tosi hyvä mieli tästä kaikesta ilosta :)

      Delete
  5. Prinsessahommelit on ihania! Eikä "pinsessana" oleminen poista mahdollisuutta tehdä kohta jotain muuta.

    Hello Kitty -kamaa boikotoin intohimoisesti esikoisen ensimmäisen elinvuoden ajan. Kun pikkuserkkujen kierrätyskassista valikoitui reikäinen Hello Kitty -tunika ylivoimaisesti tärkeimmäksi vaatekappaleeksi, annoin pikkuhiljaa periksi ja ostan erit. kirppareilta kissavaatteita, jos sellaiselle on edes etäisesti perusteltavissa jonkinlainen tarve.

    Duplo-prinsessahommelit on myös kuumaa kamaa meidän prinsessapiireissä. Niitä saatiin aluksi pari pakettia lahjaksi, myöhemmin olen jonkun setin ostanut.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Duplo-prinsessat on mun osalta vähän toiveissa lapselle joululahjaksi, mutta miehen mielestä me asutaan nyt jo Duplojen valtameressä. Että saa nyt nähdä.

      Mä oon kans antanut periksi megamerkkien suhteen. Ehkä puoltoista vuotta olin, että ei mitään Minni Hiiriä meille sit, ja sitten vaan tajusin, ettei tästä ehdottomuudesta kukaan mitään hyödy. Parempi keskustella enemmän erilaisista naiskuvista.

      ...mistä tulikin mieleen, että joku lapsi jossain oli jotenkin häkeltynyt kun kerran oli mieslääkäri. Että miehetkin voi olla lääkäreitä. (Saattaa olla meidän lapsi, mutta nyt yhtäkkiä tuli sellainen olo, etten muista, olenko ollut itse primääritodistaja tälle anekdootille vai kuullut sen jostain. Toivottavasti en sulta. Sehän olis tyypillistä.)

      Delete
    2. ...mistä tuli mieleen, että kuulin joskus jonkun kertoneen, kuinka hänen lapsensa oli ollut hyvin hämmästynyt, kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi, että "voiko äiti oikeesti mieskin olla presidentti?!" :D
      -Anna

      Delete
    3. Ihanaa! Tokihan naispresidentti on nimenomaan se asioiden oikea tola, mutta joskus näinkin :D

      Delete
  6. Olen aiemmin tuhahdellut prinsessaleikeille, mutta nytpä olen tajunnut sen, ettei prinsessuus(?) sulje pois muita juttuja. Prinsessana voi ihan hyvin olla aktiivinen subjekti. Olen myös oppinut ajattelemaan vasta nyt, että väri se pinkkikin on muiden joukossa. Ihan kaunis kun kivasti yhdistää. Ja kun toisen lapsen lempiväri oli pitkään pinkki ja molemmat tykkäävät siitä vieläkin, on pitänyt siedättyä.

    Meillä täällä juoksee mopo(auto)t pitkin asuntoa, taisteluleikit on pop, samoin karjuminen. Ei vielä vuosi sitten olisi voinut millään kuvitella. Toisaalta isä- ja lapsilinnut lentelee ja suojelee toisiaan, Nalle Puh pääsee lääkäriin, vanhemmat saa kampaamopalveluita ja tanssiesityksiä. Ehkä se monipuolisuus ja ettei rajoita lasta johonkin muottiin (tässäkään), ainakaan omien ennakkoluulojensa perusteella. (On tämä vanhemmuus siitä kinkkistä, että jatkuvasti saa olla tarkistamassa kantojaan ja todeta ettei tästäkään kaikkea tiennyt.)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Siedättyminen on vanhemmuudelle ehkä tyypillisintä. Kaikkea sitä etukäteen mustavalkoiseksi ajattelee ja myöhemmin käytännössä vaaleanpunaiseksi huomaa.

      Musta on oikeasti ollut tosi tärkeää tajuta, että meidän kotipinsessa ei ole mikään pelastusta nyhjöttäen odottava pimu, vaan puuhailee innokkaasti kaikkea mahdollista siinä prinsessoinnin ohessa. Ja miksipä ei! Eihän kukaan halua, että on tylsää, ei prinsessatkaan :)

      Luulen, että oot ihan oikeassa tuossa monipuolisuusasiassa. Ja ehkä niinkin, että kun joku oikein kielletään, siitä voi vaan tulla kiinnostavampi.

      Delete
  7. Mun esikoisella on voimallinen prinsessavaihe jo varmaan kolmatta vuotta. Se on ihan pienestä asti suuntautunut kaikkeen tuksumaiseen röyhelöön ja hörhelöön. Hello Kittykin on aikaa sitten muuttanut meille. Horokeijuissa ja anorektikko-isopäänukeissa kulkee raja.

    Meillä on kanssa ollut risa, ilmaistapahtumasta löytynyt Hello Kitty -paita ihan ykkösvaate. Sitä on pidetty muiden vaatteiden päälläkin, koska se on vaan niin rakas.

    Kuopus, poika, jäljittelee siskoaan monessa asiassa. Keväällä tarhan naamiaisissa sekin oli prinsessa (eli pintetatata) ja keekoilee edelleen mieluusti tylleissä ja kynsilakoissa. Huomaan tukevani lapsissa näitä piirteitä (koska kumpikaan ei totisesti ole mikään paikallaan nököttävä passiivi-prinsessa) ennemmin kuin hirviöautojuttuja, vaikka kuopus alkaa tuntea tarhasta jo jonkinlaista sosiaalista painetta tykätä "hiiviöistä".

    ReplyDelete
    Replies
    1. Herranen aika. Mitä on horokeijut?

      Mä en kauheasti rajoja enää asettele lelupoliittisessa mielessä. Tykätköön mistä tykkää. Tuon sitten vaihtoehtojakin (vaadin esim. että välillä luetaan muutakin kuin "Ripaus keijutaikaa" -kirjaa, joka on lapseni uusi salamarakkaus.)

      Mutta voisko olla, että jos hiiviöautotkin ois ok, saattaisit joku päivä löytää ne ruokaa laittamasta? Eihän ole mitään syytä, että nekään leikkejä rajoittaisivat, jos ei prinsessuuskaan rajoita?

      Delete
    2. Tää on kiinnostava aihe, josta omatkin ajatukset on ristiriitaisia. Olen seurannut keskustelua toisaalla just tästä prinsessavaiheesta ja havainnut, että monille feministiäideille tyttären vahva prinsessailu onkin yllättävän vaikea pala niellä. Ja sitten sitä pohtii, mikä oikeastaan on vaikeaa? Onko prinsessuus ”huonompaa” ”naiseutta”, onko ”naisellisuus” itsessään vähempiarvoista vai onko prinsessuus itse asiassa feministinen ele ottaa haltuun vähempiarvoiseksi mielletyn sukupuolen rooliodotukset? Ja sitten tulee myös kaupallisuuspointti. Olisiko kuitenkin hyvä pyrkiä ohjaamaan lasta omaan ajatteluun ja ulkopuolisten vaikutteiden kriittiseen tarkasteluun? Vai onko se liikaa vaadittu alle kouluikäisiltä?

      Nämä on ajatuksia ja kysymyksiä, joihin mulla ei ole vastausta. Kunhan heittelen :). Pitäisi varmaan oikein blogatakin!

      Niin, ja se on musta todella virkistävää näissä meidän kasvavissa lapsissa, että ne pakottaa hipsteri-tyyliniekkavanhempansa sietämään tyyliratkaisuja, jotka ei miellytä omaa silmää. Itse asiassa ajatus herättää mussa lähestulkoon vahingoniloa, kun ajattelen miten Mini Rodinit ja aistikkaat puuxylofonit vaihtuu silmäautoteepaitoihin ja muovisiin prinsessanlinnoihin :D Ja samalla kuumottaa, milloin meidän lapsille ei enää kelpaa mun sisustama lastenhuone…

      Delete
    3. No joo, mulla on sama fiilis: prinsessavaihe on vaikea just etenkin tiedostavammille naisille, jotka eivät halua, että tyttärestä tulee roolin vanki. Olen kumminkin itse miettinyt, että ehkä mä näen prinsessaroolissa rajoituksia, joita lapsi ei näe. Ja että ehkä mun ei vielä tässä vaiheessa tarvii kertoa ipanalle, että sen pitää olla aktiivinen toimija. Sitähän se on joka tapauksessa.

      Siis: bloggaa! Bloggaa! Bloggaa!

      Delete
  8. If you can't beat them, join them.

    Mulla ei ole mitään per se prinsessoja vastaan, mutta vaaleanpunainen ja muut pastellivärit ottaa vaan henkilökohtaiseen värisilmään niin, että olen tosi iloinen, että meille sattui se sukupuoli joka ei niin kauheasti niistä perusta. Hänen lempivärinsä on punainen, ilman vaaleaa.

    Ja munsta oli ihan mahtavaa, kun naapurin Hello Kitty -fani keksi laulun, jonka sanoitus meni "Hello Kitty skeittaa", ja sitten koko porukka lauloi sitä kurkku suorana ja se oli kuin suoraan jostain erittäin hyvältä punk-levyltä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvä elämänohje! Pätee erityisesti borgeihin.

      Mä tunnustan pitäväni pastelleista, etenkin jos värisävy on oikea. Valitettavasti lastenvaatteissa on usein rumin mahdollinen - ehkä siksi, että vanhemmilla ei välttämättä ole varaa valita. Silti, kyllä kaunis vaaleanpunainen on kaunis näky!

      Teidän punk-konsertti olis kyllä pitänyt nähdä! Videota kehiin!

      Delete
    2. No joo, on jotain sieviä vaaleanpunaisia, kuten vanha roosa ja kanerva. Mutta ei ole yhtään sievää vaaleankeltaista tai -vihreää. Hmm. No paitsi Scarlett O'Haran kolttu Twelve Oaksin paardeissa. Se oli kyllä sievä. Siis jos asuisi 1800-luvulla.

      Delete
    3. Kohta puhut itsesi rakastamaan pastelleja :D

      Delete
  9. Mulla on kaksi poikaa. Se isompi leikkii nykyään myös pyssyleikkejä. En ollut tajunnutkaan, minkälainen pasifisti, aseidenvihaaja-äärihippi mä olenkaan. En siis ennenkuin mua leikillään ammuttiin sohvan takaa. Ai jumalaare.

    Pistin ne pyssyt sitten jäähylle, ja aika tiukasti ollaan keskusteltu, ketä saa pyssyllä osoittaa (minä: "ei ketään tai mitään", Hän: "no jos vaikka oraveita?")

    Mutta periksiantamista tuntuu tämä olevan.

    Enni

    (pitkästä aikaa jaksoin kommentoidankin! Mekin ollaan liiskauduttu varmaan tämän syksyn alle, tai ainakin mä oon.)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Periksiantamista, kyllä! Ja ai että mä en tajua, miksen edes noista revi pelihousuja. Oon tällä hetkellä jotenkin ihan anything-goes -hengessä tässä - meillä tosin kaikki pyssyt on toistaiseksi olleet legoista askarreltuja VESIpyssyjä, joten ehkä se selittää. Vesipyssyistä minäkin pidän.

      Toivottavasti tulee vähemmän liiskautunut olo pian! Joulunalusdraivia, tai jotain!

      Delete
  10. Meidän tytöt leikkivät usein päiväkodissa prinssejä pelastavia prinsessoja :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihan parasta! Oon ollut tästä kommentista nyt kaks päivää ihan fiiliksissä!

      Delete
  11. Mä olin ihan mahdoton prinsessatyttö lapsena. Enkä jäänyt vangiks. Tai niin, en käytä kruunua enää. Ainakaan kovin usein. Luultavasti jossain määrin sisäinen prinsessuuteni on muuttanut vain muotoaan. Mutta uskon, että kyllä se suurimmaksi osaksi käy vain tarpeettomaksi ulottuvuudeksi kasvun myötä.

    Oon joskus oikein yrittänyt saada saada kiinni prinsessuuden roolin vetovoimasta olettaen, että siitäkin jokin jälki alitajuntaan jäi. Luontevimmalta selitykseltä itselle tuntui, että prinsessa on aina ehdottoman myönteisen huomion ja palautteen kohde. Sellaisessa roolissa on turvallista. Mutta saakutin tylsää. Minkä sitten isommaks kasvaessa huomaa. Ja sitten onkin jo rahkeita riskinottoon.

    Prinsessat on matkalla. Ne keräävät ihailua, kasvattavat itsetuntoa ja tulevat lopulta voittajina maaliin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi! Musta on ihanaa ajatella sua prinsessatyttönä! Kyllä sun mun mielestä pitäis käyttää kruunua. Josku Pikku Hukassa vaikka?

      Musta toi on hyvä analyysi prinsessuuden ytimestä: ne on tosiaan myönteisen huomion kohde. Ja ehkä siksi ne nykyään uskaltaa kaikenlaista, rakennella avaruusaluksia ja muuta.

      Jotenkin myös kauheasti liikutuin siitä, että prinsessat ovat matkalla, keräämässä ihailua ja kasvattamassa itsetuntoa. Vielä kun välillä luen siitä, miten tärkeää tyttärelle on äidin ihaileva ja rakastava katse, ja usein mietin, että toivottavasti tyttäreni näkee katseestani, miten hurjasti sitä ihailen ja rakastan. Toivottavasti hänelle kasvaa vankka itsetunto!

      Delete