17 March, 2015

Iltatähti

Meillä ei varsinaisesti tule useinkaan kinaa siitä, kuka saa viedä koiran illalla ulos, mutta nyt, kun oli luvattu revontulia, melkein tuli.

Mutta vain melkein.

Niinpä lampsin koiran kanssa Herttoniemen kallioille katsomaan luvattua taivaallista näytöstä. Ei siellä tietenkään mitään revontulia näkynyt, mutta tähtiä näkyi kaupunkiolosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin.

Meillä on ollut pitkään suunnitelmissa hommata mökille kaukoputki. Joku keskinkertainen systeemi, jolla voisi pimeinä syysöinä tiirata tähtiä. Emme saaneet ostosta viime syksyksikään tehtyä, ja nyt alkavat taas yöt vaaleta, joten kiire ei varsinaisesti ole - mutta ehkä jo ensi syksynä?

Mökillä tähtiintuijottelu kannattaa ihan erinomaisesti, siellä kun ei valosaasteesta ole tietoakaan, mutta yleisesti ottaen olen sillä kannalla, että tähtitaivaan ihailu on suositeltavaa aina, kun on sille otollinen olosuhde. Otollinen olosuhde on puolestaan aina, kun ei seiso pakkasessa alasti ja läpimärkänä. (En ole vielä keksinyt, miksi seisoisin, mutta joitakin suuntaviivoja on nähdäkseni hyvä miettiä jo etukäteen.)

Jäin siis tuijottamaan tähtiin muutaman muun kanssa. Hoksasin samalla vihdoin ottaa käyttöön parikin puhelinappista, jotka tekevät tähtitaivaasta entistä kiehtovamman: ainakin Androidille on saatavilla erilaisia tähtikarttasoftia. Niiden avulla selvitin esimerkiksi sen, että kaupungin kattojen yläpuolella kimaltava, punertava valo ei ole satelliitti tai kansainvälinen avaruusasema, vaan Venus.

Sky Mapin näkemys siitä, mitä edessäni oli.

(Senkin selvitin, että se kolmen tähden jono, jota olen aina luullut Orionin vyöksi, ei itse asiassa ole Orionin vyö. Noh. Kerrankos sitä ja oppia ikä eikä elää, sanoo mummoni aina, en oikein ymmärrä miksi. Ja että kylläpä on hyvä, että otin mokomat appikset käyttöön, niin en enää elä harhaluulojeni vallassa.)

Siinä sitten seisoin, katselin Venusta ja kuuntelin Leonard Cohenia. Leonard on ikään kuin mielikuvituskaverini, vaikka onkin ihan oikea ihminen, joten hän sopii hyvin seuraksi kun katselee iltatähteä. Vieressä koira vaihtoi jalkaa tympääntyneenä.

Tuntui ihan kummalliselta ajatella, että valtavan kaukana, ja kosmisessa mittakaavassa silti ihan vieressä, on toinen planeetta, jota siinä katselin.

Kaikki tuntui aivan merkityksettömältä ja juuri siksi niin erityislaatuisen mahtavalta.

16 comments:

  1. Rakastan kuuta ja tähtiä ja joskus nuoruudessani haaveilin tähtitieteilijän urasta. Tuskin olisin koskaan selvinnyt niistä opinnoista... Joten tyydyn olemaan onnellinen ja sangen tietämätön tuijottelija mitä taivaankappaleisiin tulee. Mutta, anteeksi jos pasmoja sekoitan, mutta oletko varma että se "punertava valo" oli Venus eikä Mars? Mars kun on ihan silminnähdenkin punainen planeetta. Oli miten oli, kaunista on. Tähtikirkkaita lenkkejä jatkossakin! <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tähtitieteilijänä olisi varmasti hienoa! Minä haaveilin galaksienvälisen seikkailijattaren urasta ... No, oikeasti olisin liian nössö.

      En toki ihan satavarma voi olla, mutta ne puhelinappikset siis arpovat sateliittidatan ja laitteen asennon perusteella, mihin suuntaan rakkine todennäköisimmin osoittaa - ja molemmat olivat sitä mieltä, että valo oli Venus. Lisäksi katsoin, että Mars (joka tuossa karttakuvassakin näkyy) oli vielä sillä hetkellä aika alhaalla eikä ehkä näkyisi ainakaan aivan niin korkealla kuin Venus, jos lain. Viimeiseksi vetoan nimitykseen "iltatähti", joka kuvaisi näkemääni ilmiötä melko hyvin :D

      Ei kuitenkaan mitään syytä pyytää anteeksi, puhun asiasta mielelläni ja osaan jopa myöntää olevani väärässä. Joskus.

      Tähtikirkkaita lenkkejä sinnekin! (Voiko toiselle parempaa toivottaa?)

      Delete
  2. Espoossa kyllä näkyi hienot revontulet!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo ja Lauttasaaressa kuulemma kanssa. Ei sillä, että katkera olisin. Mutta ehkä täällä itäisessä Helsingissä olisi muuten vain niin ylivoimaisen parasta :D

      Delete
  3. Olen tässä aamukahvin kanssa katsellut naamakirjasta tiukaupalla hailuja revontulikuvia, mutta kyllä tämä sun maalaama maisema oli ensimmäinen, joka näytti ja tuntui joltain.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämä on takuulla kaunein koskaan saamani kommentti. Olen käpertynyt siihen koko päiväksi ja hyrissyt onnellisena. Kiitos <3

      Delete
  4. Oi, mulla meni kylmät väreet kun luin mikä sun soundtrackisi oli tähtitaivasta katsellessa. Oikeastaan meni koko kirjoitusta lukiessa. Ihana.
    -Anna

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi, kiitos! Onko sullakin sellaista, että saatat hengata kuukausia lähinnä Leonard Cohenin kanssa? Mulla meni kerran kokonainen vuosi :D

      Delete
    2. En ehkä ihan kuukausia :) Se ääni... se vois lukea vaikka puhelinluetteloa ja mä kuuntelisin silti ihan väreissäni.
      -Anna

      Delete
    3. Kyllä. Ja kyllä ne biisitkin. Ai että.

      Delete
  5. Tahtitaivas on kylla kiehtova, samaistun ihan tuohon kuvaamaasi tunnelmaan. Kavin lukioaikana tahtitieteen kurssin ja vaikka tahtia ei olekaan sen jalkeen tarkemmin tullut tiirailtua, jotenkin se kiinnostus silti jai ja aina kirkkaina iltoina pitaa tuijotella niska kenossa taivaalle jos sattuu olemaan ulkona :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. No se on kyllä. Haluaisin oikeasti tietää ja ymmärtää enemmän siitä, mitä näen, joten se kaukoputki olisi ihana. Mutta kyllä se pääkenokin on toistaiseksi toiminut, enkä joudu edes fysioterapiaan sen vuoksi :)

      Mutta valosaaste harmittaa kun se vie monet hyvät tähtimahdollisuudet pois.

      Delete
  6. Tähtitaivas on kyllä! Muistan elävästi eräänä yönä teininä maanneeni järven jäällä jossain maalla ja tuijotelleeni tähtitaivasta. Maailmankaikkeuden ihmeellisyys oli siinä vahvasti läsnä, miten minä pieni olen osanen jotain käsittämättömän kokoista. Ja kyllä nykyäänkin aina, jos olen kirkkaana yönä (tai talvisena iltapäivänä, krhm) ulkona, edellisen tavoin tiirailen tähtiä tarkasti. Ne laittavat pienen elämäni perspektiiviin, joka minulta usein arjessa uupuu.

    Ja minun pitäisi luultavasti niin ikään tarkistaa, missä se Orionin vyö onkaan. Tämä sai minut epäilemään, ettei se ole ihan siellä, missä luulen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi, juuri tuo tunne. En voi olla miettimättä, olisivatko ihmiset ihmiskuntana vähemmän vihaisia, jos heidän pitäisi säännöllisin väliajoin, kerran viikossa vaikka, tuijottaa tunti tähtiä.

      Siinä perspektiivissä hassuinta on se, että vaikka sen voisi ajatella masentavan, tai tekevän piittaamattomaksi, se ei oikeastaan tee kumpaakaan. Se on hyvä perspektiivi.

      Mä oon tosi kiukkuinen tästä Orionin vyö -asiasta jotenkin. Että mua on huijattu :D (Itse olen itseäni huijannut.)

      Delete
    2. Huh, hetken aikaa luulin, että KAIKKI ovat luulleet Orionin vyöksi jotain, mikä ei sitä oikeasti ole. Mutta aion olla vakuuttunnut siitä, että olen aina katsonut niitä ihan oikeita kolmea tähteä.

      Delete
    3. Joistakin asioista elämässä on varmasti hyvä pitää kiinni. Sitä paitsi luultavasti oletkin katsonut ihan niitä oikeitä tähtösiä. Tuskin me kaikki ollaan Orionin kirpparille jo aikaa sitten viemää vyötä tuijotettu.

      Delete