11 June, 2015

No miten kävi?

Tympeä yt-neuvotteluprosessi on työpaikallani tältä erää ohi.

Oma työni säilyi. Ennallaan säilyi myös luottamukseni ylimpään johtoon.*

En ole aikoihin pitänyt työttömäksi jäämistä kategorisesti pahimpana asiana, joka ihmiselle voi tapahtua (jos kohta selvää on, että voi siitä hyvinkin kurjia asioita seurata), mutta silti mulla on työkavereita, joiden puolesta olen hurjan pahalla mielellä, ja myös työkavereita, joiden tilanteesta en tiedä ja joita huolissani ajattelen.

Näille työkavereille toivon uskoa siihen, että elämä kantaa. Ja sitä, että elämä sitten kanssa kantaa.

* Make of that what you will.
 

15 comments:

  1. Oon ihan fiiliksissä sun puolesta, mutta näin etäisesti harmissani niiden puolesta, joilta työpaikka lähti. Kyllä se elämä kantaa, uskon. Uusia ovia aukenee, kun edelliset menee kiinni. Mut hyvä sinä! <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. No niinhän se kantaa! Mäkin uskon siihen! Mutta muistan sen säikähdyksen ja pahan mielen, joka tuli kun puolisoni oli tovin työttömänä. Se päivä, kun hänet irtisanottiin - sitä en toivoisi kellekään.

      Delete
  2. Huhhuh! Aika monenlaisia tunteita nostattavia tilanteita nuo aina...

    ReplyDelete
    Replies
    1. No onhan ne. Melko vaikeita tilanteita yrityksen kannalta - joskus on vaan ilmeisesti pakko, mutta sitten paikkansa säilyttäneetkin on enemmän vihaisia kuin iloisia.

      Delete
  3. No huh huh. Mietinkin juuri tänään sua kun luin aiheesta interneetistä. Olen tosi iloinen, ettet joutunut testaamaan onko työttömyys kivaa vai ei, mutta toisaalta tuntuu tosi kurjalta minustakin, että niin monet kuitenkin joutuvat. On tämä kyllä yhdenlaista tämä nykymeininki.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo. En mä ollut oikeastaan viimeisinä viikkoina enää kovin huolissani omista töistäni - meidän yksiköstä lähti niin vähän - mutta eihän sitä koskaan kuitenkaan voi täysin varma olla. Kun se luottamukseni yrityksen ylimpään johtoon liittyy lähinnä siihen, että luotan heidän järkähtämättä käsittelevän työntekijöitään kuluerinä Excelissä.

      Yhdenlaista on.

      Delete
  4. Olipa hienoa, että työt säilyivät. Mutta jotenkin näissä ei tosiaan niitä todellisia voittajia ole: kurjaa jääneille ja kurjaa lähteville. Tsemppiä yyteiden jälkeiseen uudelleenorganisoitumiseen!

    ReplyDelete
    Replies
    1. No se oli. Mutta todella ei tehnyt mieli mitään skumppapulloja poksautella auki. Tänään kun selviää enemmän siitä, ketkä lähtivät, olo on entistä orvompi.

      Kiitos. Sitä täällä tarvitaan.

      Delete
  5. Hyvä että työt säilyivät! Nämä irtisanomisuutiset ovat aivan kamalia ja käsittämättömiä (ymmärrän säästöt, mutta jotenkin ei vain mene järkee se, että ollaan tällaisessa tilanteessa ja että mitä oikeasti tapahtuu kaikille niille irtisanotuille ja mistä he voivat löytää työtä jne.). Eilen Facebookissa kaveri kirjoitti mielettömän hyvän tekstin siitä, millaista elämä oli 90-luvun lamassa, kun töitä ei ollut kummallakaan vanhemmalla. Se sai myös pohtimaan omaa tilannetta tämän päivän työmarkkinoilla. Mikään ei ole varmaa - ei vakipaikka ei mikään. Toisaalta varmaan ei kannata pelätä etukäteenkään, vaan yrittää tehdä työnsä hyvin ja päivä kerrallaan. Ja sitä, että elämä kanssa sitten kantaa.

    Itse olen kokenut vasta yhden irtisanomisen ja silloin "pelasti" vanhempainvapaa, joka siinsi sopivasti nurkan takana. Äitini oli onnekas esimerkki siitä, että jouduttuaan irtisanotuksi 58-vuotiaana hän työllistyi omalle alalle saman tien uudelleen - ja sai olla töissä eläkeikään saakka. Nykymeno (tuosta on jo aikaa 7 vuotta) taitaa kuitenkin olla aika kaukana tuosta. Jostain luin, että naiselle neutraali ikä olla työelämässä on 35-37 vuotta. Sitä ennen olet riski, joka voi jäädä koska tahansa äitiyslomalle, sen jälkeen olet liian vanha. Karua.

    Kauhea vuodatus, anteeksi! Mutta tämä asia on ollut tässä mielessä viime aikoina.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No niinpä. Mutta hei, aina pitää pitää mielessä, että irtisanomiset tehdään uutisten arvoisina isoina pläjäyksinä ja rekryt pieninä rykäyksinä, joista ei lehtien etusivut huutele. Se, miten tähän on päädytty, liittyy kohtaan #2 luottamuksessani yrityksen johtoon: luotan lujasti siihen, että he ovat ihan pihalla.

      Mä oon myös päätynyt tuohon samaan lopputulokseen. Päivä kerrallaan eikä pidä pelätä, ja jos nyt joku ei toimi tai suju kuten oli ajateltu, niin ei se mitään, sitten pitää olla varasuunnitelma. Uskon vahvasti siihen, että elämä kyllä kantaa, vaikka - kuten kaverisi päivityksestä luullakseni näin - ei se helppoa aina ole. Ja sitäkin vähän mietin, että onkohan se kovinkin länsimainen etuoikeus ajatella näin.

      Sun mutsilla kävi mahtava tuuri! Ja sullekin on löytynyt mainioita hommia, olen superiloinen siitä. Mä luin sen saman naisen ikä -jutun muuten, mutta haluaisin kyllä uskoa, että työnantajilla ei loputtomiin ole varaa nirsoilla. Tai ehkä tää on vaan pään piilottamista pensaaseen, koska tuon mukaan mulla on öbaut vuosi jäljellä :D

      Delete
  6. Se eka kerta voi tosiaan olla kamala. Varsinkin, jos on rakentanut identiteettinsä työn varaan. Olen nähnyt tuttavia (etenkin miehiä), jotka eivät voi koko asiasta puhuakaan. Ja kun uusi työ löytyy, ei työttömyysjaksoa koskaan ollutkaan.

    En sitten tiedä, olinko ikään kuin onnekas, kun potkut saadessani olin saanut 4 kuukautta aiemmin potkut kotoa, joten koko palapeli oli sekaisin. Siinä ei työttömyys enää ollut kuin kirsikka kakun päällä. Olen siis ollut työtön ja se opetti paljon. Esim. sen, että korvauksia saadakseen on oltava täydessä iskussa, niin monta lappusta on kerättävä ja koko prosessi jostain selvitettävä. Se prosessi ei tue käyttäjää, eikä varmaan ole tarkoituskaan.

    Olen ajatellut, että se oli eka kerta. Uudet potkut tulee tänä vuonna tai ensi vuonna, kuka tietää. Ei ole tällä alalla eläkevirkoja, eikä yt-vapaita sektoreita...toivottavasti olen väärässä 😊

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo. Identiteetin rakentaminen työn varaan on vaarallista. Tai ehkä minkä tahansa yhden asian varaan sitten?

      Mä oon nähnyt miehiä, joille mun miehen muinainen puolen vuoden työttömyyspätkä oli tosi vaikea. Vähän kuin olisi saanut ruton ja spitaalin, vaikka asia ei heitä koskettanutkaan.

      Mulla on sama ajatus. Yyttäreiltä ei vapaudu, ja varmasti joskus fudut osuvat omallekin kohdalle, mutta toivottavasti eivät kovin usein.

      Potkut kotoa kuulostavat oikeastaan pahemmilta kuin potkut töistä. Mutta musta on mainiota, että sä oot lohdullinen esimerkki siitä, että kaikenlaisista voi selvitä. Kuten uskonkin.

      Delete
  7. Joo, potkut kotoa on kyllä monta kertaluokkaa pahempi rasti, etenkin jos se tapahtuu pyytämättä ja yllättäen.

    Työttömyydestä on sanottava kliseisesti, että se kyllä kasvatti. Tai ehkä koko se syöksykierre kasvatti, mutta etenkin työttömyyteen suhtaudun nykyään ihan eri tavalla. Ja elämään muutenkin; jos ennen tuli elettyä aalto-vaasi -elämää, niin nykyään ei todellakaan.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kai kaikki lopulta kasvattaa, vaikka en kriisejä sinänsä minään itseisarvoisina asioina pidäkään (sellainen tuntuu sitä paitsi jotenkin vähän välineelliseltä ajatusmallilta.)

      No mutta kuitenkin. Työttömyys on sellainen homma, että varmaan olisi hyvä, että asian parissa töitä tekevät tietäisivät, mistä puhuvat. Jos eivät empatiakykynsä kautta, niin muuten edes.

      Delete
    2. Tarkoitin, että jos eivät empatiakykynsä kautta, niin ehkä sitten omakohtaisen kokemuksensa, mutta kello on 0:04 enkä osaa kirjoittaa.

      Delete