14 August, 2012

Kirkkaan ymmärryksen hetkiä

Toisena työpäivänä kesäloman jälkeen tulin ymmärtäneeksi, että taidan olla oikeasti ihan (pardon my Klatchian) saatanan ärsyttävä.

Tila on ohimenevä, jos kohta kasvattava. Popularisoitua psykologiaa käsitteleviä artikkeleita luettuani olen melko vakuuttunut siitä, että tällaisina hetkinä sitä on lähimpänä realismia. Mutta kunhan käyn illalla juoksemassa, piristynen endorfiinipiikistä niin, että kuvittelen taas olevani jotakin. The bees knees, kuten britit hurmaavasti sanovat. (Ja minkä takia hyötyhyönteisen polvet muka kuvaavat jotakin hienoa?)

Ai hei, antakaa kun sidon tämän mediaan. Katselin juuri töistä palattuani silmät lasittuneina ja kuola suupielestä valuen Suurinta pudottajaa, jossa joku kilpailija sai psyykkausta ohjaajalta: "Sä oot tosi rakastettava ... henkilö". "No niin olen! Mutta en vaan uskalla rakastaa!" Phoh, sanon minä. Amerikkalaistyyppinen psyykkaus on ihan yliarvostettua. Kaikki meistä vaan eivät ole rakastettavia.

PS. Suljen kommentoinnin. Tässä mielentilassa on kolme reaktiomallia, joita en kestä: i) "Et sä ole yhtään ärsyttävä" (kirotut valehtelijat) ii) "Totta vieköön oletkin ärsyttävä" (kirotut todenpuhujat) ja iii) kommenttien puute.