27 August, 2012

Alku aina hankalaa, ja keskikohta, ja loppu

Nyt ollaan epämukavuusalueella.

Uskon vakaasti perheen yhteiseen ateriointiin. On olennaista istua pöydässä yhdessä ja keskustella päivän tapahtumista. Näin kehittyvät terve ruokailurytmi, hyvät pöytätavat ja kärsivällisyys eli kyky vastata viidennen kerran puolen tunnin sisällä äidin hajamielisesti esittämään kysymykseen "Mitä koulussa oli ruokana?".*

Nyt, kun jälkikasvu aloitti siellä päiväkodissa, voisi toki olla hyvä paikka istuttaa perheeseen uusia rutiineita, kuten yhteinen ilta-ateria - puhumattakaan siitä, että purkkisapuskoiden sijaan kokeiltaisiin välillä ihan oikeeta ruokaa. (Olen syvästi paheksunut sitä, että kaupasta löytyy purkkisafkaa kolmevuotiaan tarpeisiin asti - lähinnä tietenkin siksi, että pelkään itse lipsahtavani kyseisten tuotteiden kohderyhmäksi.)

Käytännössä homma kaatuu siihen, etten todellakaan haluaisi laittaa ruokaa. Joka päivä vieläpä. Pffft. Itse vedän iltaan asti lounaalla ja työnjälkeiskaurapuurolla (älkää kysykö) eikä mies mielellään töistä tultuaan söisi kuin pari leipää. Motivaatiopuoli ei siis varsinaisesti ole kunnossa kellään. No, lapsesta emme vielä tiedä.

Jos aivan rehelliseksi heittäydyn, voisin mahdollisesti venyä kokkaamaan viikonloppuisin sen verran ruokaa, että siitä syö viikollakin sitten. Tämä on äidiltä opittua. Joku kattilallinen soppaa, ei kai se niin vaikeeta voi olla? Eihän? Huokaus.

Sotku jää, kylläisyys on katoavaista.
Olennaista on, että ruoka valmistuu arkena helposti - mutta ihan yhtä olennaista on se, ettemme lipsu lihankulutuksessa luokkaan "valkohai". Sitten vain pitäisi saada suostuteltua koko perhe ottamaan osaa toimintaan, joka itsestäkin tuntuisi helpoimmalta aloittaa sitten joskus, kun on varaa palkata sisäkkö.

Kysymys: koska rutiineita muodostetaan vain toistamalla rutiiniksi toivottua tarpeeksi kauan, kannattaako a) aloittaa pienestä (kaksi yhteistä arkiateriaa viikossa) vai b) hypätä suoraan syvään päähän (viisi yhteistä arkiateriaa viikossa ja viikonloputkin mennään lapsen ruokarytmin mukaan)?

Toinen kysymys: milloin meillä, Veikkaus, on varaa palkata sisäkkö? Hmmm? Olemme hyvin pettyneitä vuosien lottoamisen tuloksiin.

Kolmas kysymys, tai ehkäpä pyyntö: jos jollakulla on hyviä ja helppoja soppareseptejä, saa lähettää.


* Myös versio "Mitä päiväkodissa oli ruokana?" on hyväksyttävä.

16 comments:

  1. Syvään päähän tietenkin!
    Voin lainata sulle 400 soppaa -nimistä kirjaa. :)

    ReplyDelete
  2. Argh. Argh. Tulen hukkumaan soppakattilaan! Seuraavat 17 vuotta!
    Joo, kirjan laina saattaa tulla tarpeeseen. Huokaus.

    ReplyDelete
  3. Ei kai nyt millään perheellä mene aikataulut/jaksamiset sen verran yhteen, että viitenä päivänä ehtisivät kaikki olla saman pöydän ääressä ja yhtä nälissään? Kannatan vaihtoehtoa A!

    Ja sattumalta juuri hetki ihailin Pastanjauhannan kanakeittoreseptiä: http://pastanjauhantaa.blogspot.fi/2012/08/kanakeittoa.html
    Tosin sopii varmaan enemmän vanhempien makuun.

    ReplyDelete
  4. Mä alan heti tän väikkärin jälkeen kehittää jotain tutkimusta, joka murtaa tuon vakaan käsityksen yhteisen aterioinnin tärkeydestä. Se on nimittäin number one mun hyvä-äiti/perhe-pisteitäni tiputtava tekijä. Meillä ei syödä yhdessä.

    Arki-illat vedetään vuoroissa - toinen vanhempi tulee töistä vasta kun toinen on syöttänyt lapset/syönyt niiden kanssa. No viikonloppuna (ehkä yksi) päivällinen nautitaan yhdessä, mutta usein viikonloppuisinkin on "kaikenlaista".

    Ongelmana on tietysti myös, että ruokalajeja, mitä meillä söisivät kaikki, on todella vähän. Soijanakkikeitto, itsetehdyt pinaattiletut, ja fetapinaattipasta on aika lähellä koko listaa. Usein siis vanhemmille on jotain muuta kuin lapsille (so. leipää).

    Mutta haluaisin vapauttaa itseni tästä epärealistisesta kaipuusta yhteisten aterioitten perään - miehen perheessä ei yhdessä syömisen perinnettä ollut, eikä hän sitä kaipaakaan. Eli aivan turhaan itseäni stressaan, kun ilmiselvästi en kuitenkaan pyri tilannetta edes muuttamaan. Mutku.

    ReplyDelete
  5. kevätlukukautisen (huomaa, miten elo rytmittyy koululaisen mukaan) mun raskausuupumuksesta, imetyksestä yms yms johtuneen hyvin einespainotteisen ravitsemuksen vakiinnuttua perheen ruokailumuodoksi mä superäiteilin nää pari viikkoa, kun olin töissä eli tein ruokaa noin viideksi, kun olin ensin a) tullut kotiin jatkamaan töitä (pukamat) b) vastaanottanut koulukkaan ja laittanut hälle välipalaa c) hakenut naperon tarhasta klo 15.30.

    sylimyyryilevän taaperon (edelleenkään ei ole mulla yksikätisen keittokirjaa) kanssa ruoanlaitto on mahdollista, kun lahjoo tyypin maidolla, kekseillä ja lastenohjelmilla ja tekee jotain puolessa tunnissa valmistuvaa, joka kelpaa esikoisellekin. käytännössä siis kanapastaa a la creme bonjour cuisine tai kanaa ja riisiä tikka masala (huomaa puolivalmisteet!) tai jauhelihakastiketta ja spagettia. koska en syö lihaa, mä syön vaan tyyliin riisiä voilla tai pastaa pestolla. taapero hylkii makuja joten syö riisiä tai pastaa voilla. ja mies söi sit töistä tultuaan tuota samaa kuin esikoinen.

    ehkä ei syödä kaikki ihan samalla kellonlyömällä, ei salaatteja, ei todellakaa samaa ruokaa eikä ihan atomeista saakka itse valmistettua mutta onpa sentään astetta parempi viritys kuin kuraläppäpitsat...

    ReplyDelete
  6. Tästä syö aika monta päivää, ja vähän mausteita muokkaamalla saa sopivan mauttomaksi lapsen tarpeisiin tai vaikka kalattomaksi kasvissyöjän tarpeisiin: http://tingeltangeli.blogspot.fi/2012/07/kahta-en-vaihda.html Ei kun laatikkoa sunnuntaina uuniin ;)

    ReplyDelete
  7. mä kattelin tuota STD:n resepitiä kuola valuen jo aiemmin mut sen hankaluus oli meillä tää 1) esikoinen ei syö paprikaa 2) kuopus ei tykkää kalasta.

    tänään mä aattelin vääntää jätkille kinkkukiusausta ja syödä itte jogurttia ja leipää...

    ReplyDelete
  8. Haa, kiitos kaikki kommenteista. Tässä riittää pureksittavaa (vaikka koko perheelle, ahahahaaa! See what I did there?) Ahem.

    Ande, kiitos A-äänestä, helpotti. Päätin oitis toimia ehdotuksesi mukaan, tiedotin tästä miehellekin. HÄNKIN vaikutti helpottuneelta. Kanasoppa näyttää tosiaan mainiolta. Moniaineiselta tosin. Hmm...

    Täti-ihminen, vilpitön kiitos. Tunnustuksesi helpotti valtaisasti - ehkä mäkin voin näistä standardeistani tinkiä hieman. Ja onhan se mahdollista, ettei lapsi silti kasva kieroon :D Sitäpaitsi, entä jos aikoo mennä vaikka juoksemaan? On ymmärrettävää, ettei siinä ehkä halua syödä. Tarjoutuisin oitis rahoittamaan tutkimustasi, mutta mun sponssilla saat ehkä tarjottua kahvit kahdelle haastateltavalle, jos nyt sen sorttisia menetelmiä edes käytät.

    Wandabe, haa, tätä on siis odotettavissa! Kiitos. Olin ehkä jo vähän stressannut salaateista, että kuka helkkari niitäkin jaksaa silputa kokoon. Mutta nyt kun muistelen, mutsi yleensä leikkeli tomaatteja lohkoiksi kun oltiin skidejä. Nykyiset luksussalaatit ovat viimeisen kuluneen vuosikymmenen ilmiö...

    Suvi, kiitos! Pitää pistää muistiin. Just tuollaiset helpot sapuskat on sitä, mitä tarvitaan. Ehkä on muitakin helppoja ruokia kuin keitot :D (Ei sillä, olin kyllä huomannut tuon repestin jo aiemmin, mutta eihän niitä silloin ikinä löydä, kun pitäisi.)

    ReplyDelete
  9. Wandabe, kalan voi korvata vaikka broilerilla (jos suikaleet ei mene, niin sitä saa jauhelihanakin) jos omatunto antaa myöten, tai jättää kokonaan pois. Paprikankin voi jättää pois tai korvata esmes porkkanalla tai herneillä. Jos laitat porkkanaa, niin ehkä kannattaa kokeilla mausteeksi myös timjamia :)

    On muuten helpotus lukea että muillakin kasvisten syömisen kanssa on niin ja näin! En ihan äkkiä keksi ankeampaa keittiöhommaa kuin joku vihannesten ja hedelmien peseminen ja kuoriminen. Joku salaatin tekeminen on niin pthyi-hommaa että... Eikä se salaatin syöminenkään ihan suosikkeihin kuulu. Mutta silti mun kasvikunnan tuotteiden kulutus kasvaisi heti potenssiin viisi, jos joku laittaisi ne mulle syömävalmiiksi.

    Mutta jos joskus tulee inspis ja haluaa syödä kypsennettyä porkkanaa ja maistattaa sitä lapsellakin, niin porkkanasta saa ihan maistuvaa pannulla, kun sen maustaa hunajalla ja timjamilla, ja vaikka ripauksella suolaakin. Eikä paista lötköksi asti.

    ReplyDelete
  10. Kasvikset on ns. acquired taste. Onnekseni olen viime vuosien aikana kehittänyt kyltymättömän himon kasviksiin. Syön nykyään ruusukaalia (voilla) mieluummin kuin sipsejä.

    Se, mitä yhä vihaan, on kasvisten laittaminen. Pese, kuori, silppua, höyrytä, keitä, paista, kalttaa, paahda aaargh. Vaikka ei se oikeasti ihan niin vaikeaa edes ole - se vain tuntuu yhtä innostavalta kuin kuntosalille lähtö räntäsateessa: miksi teen tämän itselleni.

    Tähänkin auttaisi se sisäkkö. Me tarvitaan sellainen molemmat!

    ReplyDelete
  11. No todellakin tarvitaan! Joku Jeeves voisi olla hyvä.

    Eikä se nihkeys kasvisten laittamista kohtaan tosiaan vaikeudesta johdu vaan sen vastenmielisyydestä. Niin ankeaa hommaa! Ja jos ei tykkää salaatista, niin eihän se lopputuloskaan palkitse vaivannäköä. Paitsi ehkä 20 vuoden kuluttua voi olla tyytyväinen työpanokseensa, kun joku tuttavapiiristä saa ekana jonkun valtimontukkeumadiagnoosin. Mutta se on sitten 20 vuoden kuluttua... Mitä jos joku hullu autoilija vaikka korjaa satoa jollain epäonnisella suojatiellä jo ennen sitä, sittenhän se kasvisten laittaminen on ollut turhaa hommaa? ;)

    ReplyDelete
  12. Sattuneesta syystä meillä siirryttiin valmispöperöistä sun muusta ns. paskasta oikeaan ruokaan hieman vuoden vaihteen jälkeen. Voin sanoa että ensimmäisen kuukauden korpesi aika ankarasti jokailtainen ruoanlaitto, mutta siitä se sitten lähti pikkuhiljaa sujumaan ja nyt menee jo rutiinilla. Alkuun taidettiin syödä useampi päivä erilaisia wokki-comboja, sitten tajusin että vaikka se broiska olisi tullut epähuomiossa suikaleina kaupasta niin senkin voi vaan läimäistä uunipellille ja paistaa isomman satsin kerralta, valmis savukala on tie onneen, höyrykattilaa ei tarvitse oikeastaan edes vahtia, soija ja seesamöljy pelastavat kaiken, riisinuudelit ovat pikaista gourmeeta ja oikeastaan sekä kukkakaali että fenkoli ovat parhautta raakana. Tsemiä vaan, kyllä se siitä! :) (Tietty myönnän että helpottaa aika paljon ettei sen ruoan tarvitse olla täsmällisellä kellonajalla valmiina.)

    ReplyDelete
  13. Kuka sanoo, että pöydän ääreen tarvii kokoontua lämpimälle aterialle?
    Meillä joka päivä (jos ei mennä esim. lähithaimaalaiseen) syödään yhdessä klo 17. Mutta ei kyllä välttämättä mitään itseväännettyä gourmeeta.
    "Päivällinen" voi olla esim. karjalanpiirakka munavoilla, lämmin tai kylmä voileipä, meze-tyyliin (köh) purkki viininlehtikääryleitä, valmishummusta, leipää ja pilkottuja vihanneksia. Jos on jaksanut ja ehtinyt, niin jotain pastaa, esim tortellineja, johon sekoittaa tuorejuustoa.
    Olen ajatellut, että tärkeintä on hetki yhdessä ruokapöydän äärellä. Ja kun ei tuohon aikaan kauhean raskasta uppoa 1,5-vuotiaalle, joka on viimeiseksi päiväkodissa saanut välipalan, eikä miehelle, joka syö lounaan tavallisesti vasta n klo 14.
    -Eeva

    ReplyDelete
  14. Suvi, mä luotan siihen, ettei kukaan autoilija uskalla mun pistävän tuijotuksen yli ajaa ja syön kiltisti pinaatin odotellen tuttujen valtimontukkeumadiagnooseja :D

    Zaia, en nyt oikein edes sanoin osaa kuvata, miten paljon parempi olo tästä tuli! Vaikka pakko on myöntää, että mä jotenkin visioin teillä syötävän Glorian Ruoka & Viini -hengessä joka ilta :D Noh. Välillä on oltava väärässä.

    Eeva, eihän sitä tietenkään kukaan sanokaan - kuten totesit, yhteinen hetki lienee tosiaan tärkeämpi. Ja meidän parsakaalinatsien mielestä myös kasvikset :) Mutta kyllä, on varmasti ihmisestä kiinni se, minkä helpoimmaksi kokee - mut on skidistä asti opetettu sellaiseen ruokaa komppanialle -ajatteluun, että kerralla tehdään paljon ja sitten lämmitetään, ja musta se on ainakin ajatuksen tasolla sellaista, johon ... ehkä ... just just ... nghhghg ... voisin taipua. Aion muuten ryöstää sun mezekattausidean, briljantti! (Lisäksi olen vähän kade siitä, että joillakuilla on konsepti nimeltä "lähithaimaalainen", mutta ei se mitään, lähithaikun puute kompensoidaan hyvissä lenkkimaastoissa.)

    ReplyDelete
  15. Hohohoo! Nauroin ääneen, sillä me ollaan ehkä tylsimpiä arkisyöjiä mitä löytyy! :) Satunnaisesti kokeilen jotain reseptejä ja leivon, siinä meidän hifistelyt. Ja havaitsen että ruokaa kompanialle-ajattelua on harrastettu myös minun lapsuudessani - asiaan varmaan vaikutti että meitä muksuja oli kolme ja lisäksi usein joku ylimääräinen työmies tai naapuri tms pöydänpäässä. Siitä on tosi vaikea päästää irti, mutta kun onnistuu niin elämä on aika paljon kivempaa, ei kukaan viitsi samaa ruokaa päivätolkulla syödä.

    ReplyDelete
  16. :D Kai sun leipomukset teki muhun niin valtaisan vaikutuksen. Ja tekihän ne. Mmmmmmm.

    ReplyDelete