Hiljattain katselin, kuinka lapsemme haki koiran paikalle. Olihan koiran sentään määrä olla kuualuksemme (née sohva) kapteeni. Miten alukseenkutsu tapahtui? No tietenkin niin, että lapsi kiskoi vastahakoista koiraa kohti olohuonetta hännästä.
Koira jotain öngersi, millä tarkoitan lieviä protestiääniä. Omat protestiääneni olivat kantavampia.
Ja tässä lieneekin koko kuva siitä, miten leikki-ikäinen muksu ja perheen koira ovat keskenään tulleet toimeen. Koira antaa paljon anteeksi, jos kohta on onneksi todettava, että lapsi on (ainakin toistaiseksi) jättänyt sikseen koiralla ratsastamisen ja näin ollen koiran anteeksiantovoimiksi riittävät Teräsmiehen kyvyt.
Kaiken kaikkiaan tämä koira-ja-lapsi -homma on mennyt niin paljon paremmin kuin kuvittelin silloin kun kuudennella kuulla paksuna ollessani itkin kokonaisen jne jne, kyllä te tämän olette kuulleet. Raskainta koko aikana onkin yllättäen ollut koiran verrattain huono terveydentila - vaikka allergiat ovat hieman helpottaneet, nuljut vatsavaivat ovat olleet kiusanamme etenkin alkusyksystä.
Tunnustan teille, kaikki kahdeksan lukijaani, että tuolloin alkusyksystä ajattelin vatsavaivojen johtuvan pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Kohta jättää koirasta aika, ajattelin, ja sitten minä suren kovasti, mutta arki helpottuu hirmeästi. Toisaalta lapselle tuskin jää tästä pysyvän tuskaisia muistikuvia. Voitto.
No, eivät ne vatsavaivat varmaan johtuneet pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Luultavasti ne johtuivat jostakin koirien noroviruksen vastineesta. En ole vieläkään aivan lakannut pidättämästä hengitystäni yöllisten herätysten suhteen (kiusallista, sillä yläkerran nartulla on juoksut ja koiramme hormonipistos on lakannut vaikuttamasta), mutta tästä huolimatta olen sallinut itseni vajota koiranomistajan utopiaan.
(Voitto.)
Kyllä te tiedätte. Ja jos ette, minä kerron: uskollinen hurtta nukkuu jaloissani. (Jalkani puutuvat. Vaihdan asentoa, mutta jaloilleni ei ole muualla tilaa. Annan siis puutua vain, sillä lämmin karvahanuri on valinnut juuri minun jalkani lepopaikakseen.) Ja sitten: uskollinen hurtta nukkuu vieressäni sohvalla. (Ja pieraisee. Mutta sen sijaan, että työntäisin sen hittoon siitä, silitän sen päätä mökellettyäni ensin hetken siitä, miten kauhea haju yhtäkkiä valtasi koko huoneen. Kyseessähän on sentään uskollinen hurttani.) Ja vielä tämäkin: uskollinen hurtta, uskollisesti tyttökoirien pissaa nuuhkittuaan, pomppii kotiin kuin hassu pieni kenguru. Eikä siitä ole kertakaikkiaan mitään pahaa sanomista.
Minä pidän kauheasti tuosta koirasta. Ja tuo koira pitää ihan hirveästi ... ruoasta. Ja tytöistä.
Alan epäillä, että suvussani on jossain menneisyydessä tapahtunut sellainen dominoiva mutaatio, että kaipaan yhtä tai kahta omituista karvaista ja parrakasta otusta viereeni. Jätän kotitehtäväksi päätellä, kuka on toinen omituinen ja parrakas. Sillä välin voin kertoa, että yritän Pinterestissä vakuuttaa maailman siitä, että kettuterrieri on paras koira.
Life is merrier with a wire fox terrier.
Koira jotain öngersi, millä tarkoitan lieviä protestiääniä. Omat protestiääneni olivat kantavampia.
Ja tässä lieneekin koko kuva siitä, miten leikki-ikäinen muksu ja perheen koira ovat keskenään tulleet toimeen. Koira antaa paljon anteeksi, jos kohta on onneksi todettava, että lapsi on (ainakin toistaiseksi) jättänyt sikseen koiralla ratsastamisen ja näin ollen koiran anteeksiantovoimiksi riittävät Teräsmiehen kyvyt.
Kaiken kaikkiaan tämä koira-ja-lapsi -homma on mennyt niin paljon paremmin kuin kuvittelin silloin kun kuudennella kuulla paksuna ollessani itkin kokonaisen jne jne, kyllä te tämän olette kuulleet. Raskainta koko aikana onkin yllättäen ollut koiran verrattain huono terveydentila - vaikka allergiat ovat hieman helpottaneet, nuljut vatsavaivat ovat olleet kiusanamme etenkin alkusyksystä.
 |
| Tässä Jakke Jäyhä odottaa toiveikkaana aamiaistaan. |
No, eivät ne vatsavaivat varmaan johtuneet pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Luultavasti ne johtuivat jostakin koirien noroviruksen vastineesta. En ole vieläkään aivan lakannut pidättämästä hengitystäni yöllisten herätysten suhteen (kiusallista, sillä yläkerran nartulla on juoksut ja koiramme hormonipistos on lakannut vaikuttamasta), mutta tästä huolimatta olen sallinut itseni vajota koiranomistajan utopiaan.
(Voitto.)
Kyllä te tiedätte. Ja jos ette, minä kerron: uskollinen hurtta nukkuu jaloissani. (Jalkani puutuvat. Vaihdan asentoa, mutta jaloilleni ei ole muualla tilaa. Annan siis puutua vain, sillä lämmin karvahanuri on valinnut juuri minun jalkani lepopaikakseen.) Ja sitten: uskollinen hurtta nukkuu vieressäni sohvalla. (Ja pieraisee. Mutta sen sijaan, että työntäisin sen hittoon siitä, silitän sen päätä mökellettyäni ensin hetken siitä, miten kauhea haju yhtäkkiä valtasi koko huoneen. Kyseessähän on sentään uskollinen hurttani.) Ja vielä tämäkin: uskollinen hurtta, uskollisesti tyttökoirien pissaa nuuhkittuaan, pomppii kotiin kuin hassu pieni kenguru. Eikä siitä ole kertakaikkiaan mitään pahaa sanomista.
Minä pidän kauheasti tuosta koirasta. Ja tuo koira pitää ihan hirveästi ... ruoasta. Ja tytöistä.
Alan epäillä, että suvussani on jossain menneisyydessä tapahtunut sellainen dominoiva mutaatio, että kaipaan yhtä tai kahta omituista karvaista ja parrakasta otusta viereeni. Jätän kotitehtäväksi päätellä, kuka on toinen omituinen ja parrakas. Sillä välin voin kertoa, että yritän Pinterestissä vakuuttaa maailman siitä, että kettuterrieri on paras koira.
Life is merrier with a wire fox terrier.
Kokisinpa välillä tuollaisia lieviäkin rakkausaaltoja omia koiria kohtaan. Eih. Ärsyttävät vaan, vievät sängyssä tilan ja piereskelevät ja nuolevat pissaa kaduilla. :/
ReplyDeleteSiivoavat sentään ruokapöydän alta.
Ja teidätkin jos lenkillä joskus nähtäis niin päälle kävisivät kyselemättä.
Voihan :( Ymmärrän kyllä, vaikken itse ole siellä kanssasi juuri nyt. Ehkä aika tekee tehtävänsä tässäkin?
ReplyDeleteMulla on kova luotto siihen, että juoksisin teidän maastonakkeja karkuun ja koira osaa ehkä pitää itse puoliaan :D
Vaikka ne koirat välillä ärsyttävät ja hankaloittavat arkea, niin ne vaan on niin ihania. Ja sen kaiken todellakin tajuaa, kun koira tekee kuolemaa. Välillä on ihan syyllinen olo, kun on välillä ajatellut siitä pahasti ja tiuskinut sille kun lapset on olleet hankalia eikä siihen päälle ole enää kestänyt yhtä jaloissa pyörivää höseltäjää ulos lähdettäessä. Mut sellaista se kai on. Olisi pitänyt sitä ja tätä. Mut siitä olen eri mieltä, että niistä kaasuista ei kyllä tartte iloita!! ;)
ReplyDeleteJoo voi hyvä luoja, nyt rupesin taas ajattelemaan sitä hetkeä kun koirasta väistämättä aika jättää ja alkoi heti itkettää. (Ja silloinkin kun olin varma, että se on kuolemassa, kävin joskus kävelyllä ja tuijotin sitä ja nyyhkytin. Olen niin nolo.)
ReplyDeleteHaluan nyt tarkentaa, etten mä niistä kaasuista iloitse, mutta en raaski niistä koiraa lähietäisyydeltä karkoittaakaan :D