Kävi näinä päivinä niin, että oli päätetty maalata lapsen huone.
Lapsi oli tätä tarkoitusta varten jätetty mummolaan kotitontuksi. Vanhemmat olivat käyneet rautakaupassa (brrr) ja hoitaneet juoksulenkkinsä alta pois jo edellisenä päivänä. (Tai siis minä olin. Ja tämä on merkittävää, koska olin uudelleenlöytänyt juoksumotivaationi pitkästä tauosta huolimatta.)
Kuten tavallista, huoneen suojaamiseen meni yllättävän pitkä aika. Toinen vanhemmista totesi olevansa juuri sopivan mittainen teippaamaan kattoa keittiöjakkaralla seistessään. Ja kokemus, sehän tuo varmuutta, joten kun viimeistä edeltävä teipinpätkä oli käsillä, em. vanhempi ajatteli, että en tuota varten enää siirrä jakkaraa, vähän tuosta vain kurkotan.
Tavallaan voisi ajatella, että kävi ihan hyvin: kaaduin eteenpäin enkä taaksepäin, ja saatoin saada vähän otetta vastapäisestä seinästä vauhdin hidastamiseksi (en muista enää, se oli ainakin suunnitelmani siinä tajutessani, ettei kaatumista voi enää estää). Lopputulos oli säikähtänyt nainen, ruvella oleva polvi ja kaksi keittiöjakkaran metallipinnan päälle rojahtanutta jalkapöytää. Toinen jalkapöydistä näytti pahalta. Toinen, kuten ehkä arvaatte, näytti hyvältä, mutta tuntui pahalta, vähän kuin jotkut Sauronin kätyreistä. Klenkkaan yhä.
Sen sijaan, että ottaisin uuden vuoden vastaan juoksulenkillä, otankin sen siis vastaan sohvanpohjalla murjottaen, ja toivottavasti myös HCR-kirittäjäni ja lempparijuoksukaverini juoksujuttuja kuunnellen. Bring it on. Tulen kestämään kuin nainen sen, että ensimmäistä puolikastaan juokseva pyyhältää ohitseni kuin maantiekiitäjä. Sitä paitsi terve kateus on motivoivaa.
Lapsen on siis parempi pitää siitä huonestaan. Ja teidän myös. Esittelen sen joskus, jos olen yhtäaikaa päivänvalon aikaan kotona kameran kanssa. Eli ehkä kesälomalla.
Voin alkupaljastuksena kertoa, että:
Lapsi oli tätä tarkoitusta varten jätetty mummolaan kotitontuksi. Vanhemmat olivat käyneet rautakaupassa (brrr) ja hoitaneet juoksulenkkinsä alta pois jo edellisenä päivänä. (Tai siis minä olin. Ja tämä on merkittävää, koska olin uudelleenlöytänyt juoksumotivaationi pitkästä tauosta huolimatta.)
Kuten tavallista, huoneen suojaamiseen meni yllättävän pitkä aika. Toinen vanhemmista totesi olevansa juuri sopivan mittainen teippaamaan kattoa keittiöjakkaralla seistessään. Ja kokemus, sehän tuo varmuutta, joten kun viimeistä edeltävä teipinpätkä oli käsillä, em. vanhempi ajatteli, että en tuota varten enää siirrä jakkaraa, vähän tuosta vain kurkotan.
Tavallaan voisi ajatella, että kävi ihan hyvin: kaaduin eteenpäin enkä taaksepäin, ja saatoin saada vähän otetta vastapäisestä seinästä vauhdin hidastamiseksi (en muista enää, se oli ainakin suunnitelmani siinä tajutessani, ettei kaatumista voi enää estää). Lopputulos oli säikähtänyt nainen, ruvella oleva polvi ja kaksi keittiöjakkaran metallipinnan päälle rojahtanutta jalkapöytää. Toinen jalkapöydistä näytti pahalta. Toinen, kuten ehkä arvaatte, näytti hyvältä, mutta tuntui pahalta, vähän kuin jotkut Sauronin kätyreistä. Klenkkaan yhä.
Sen sijaan, että ottaisin uuden vuoden vastaan juoksulenkillä, otankin sen siis vastaan sohvanpohjalla murjottaen, ja toivottavasti myös HCR-kirittäjäni ja lempparijuoksukaverini juoksujuttuja kuunnellen. Bring it on. Tulen kestämään kuin nainen sen, että ensimmäistä puolikastaan juokseva pyyhältää ohitseni kuin maantiekiitäjä. Sitä paitsi terve kateus on motivoivaa.
Lapsen on siis parempi pitää siitä huonestaan. Ja teidän myös. Esittelen sen joskus, jos olen yhtäaikaa päivänvalon aikaan kotona kameran kanssa. Eli ehkä kesälomalla.
Voin alkupaljastuksena kertoa, että:
- Tikkurilan värikartasta ei löydy sävyä nimeltä "bloginkeltainen".
- Keskustelu siitä, valitaanko "rentukka" vai "greippi" ei johtanut avioeroon vaan kompromissiin, joka alkaa b-kirjaimella.
- Vihaan banaaneja (mutta se b:llä alkava väri on kuitenkin tyytyväisyyttä herättävä.)
- Pitää vissiin harjoitella piirtämistä, koska mies oli ajatellut, että "me" sitten piirtäisimme liitutauluseinälle jotain kivaa. Voitte tulkita tämän niin, että mies ei todellakaan liitu kädessä hillu keittiöjakkaralla piirtämässä otuksia, jotka tulkintatavasta riippuen ovat kettuja tai kettuterriereitä. Niin minäkin sen tulkitsin.
- Suloinen yhteisymmärrys vallitsi maalarimestareiden kesken siitä, remontoidaanko koskaan mitään muuta itse. EI.
Auts, putoamiselle! Onneksi ei pahemmin. Huih. Ja odotan innolla sisustuskuvianne. Muista suoristaa matot ja jättää joku lelu huolettomasti lattialle.
ReplyDeleteOnneksi tosiaan. Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, miten tietoisuudelle ei tuollaisissa tilanteissa kuulemma anneta jalansijaa vaan sitä vain jälkikäteen informoidaan kropan jo tekemästä päätöksestä :D
ReplyDeleteJa kiitos hyvästä vinkistä! Olisin tietenkin höperönä siivonnut KAIKKI lelut pois, mutta nyt muistan jättää jonkin kehittävän pelin esille.
Ja ehkä jonkin kirjan..? Kuten Kalevalaa lapsille? Englanniksi?
DeleteOlen hieman järkyttynyt onnettomuudestasi mutta hyvin otettu Sauron-vertauksesta.
ReplyDeleteOlen myös nyt vähän shokissa tästä, että keltainen seinä on blogiseinä. Kun meidän ainoa värikäs seinä on tietenkin keltainen. Tosin meillä se ei ole lähelläkään greippiä eikä banaania, vaan enemmänkin jotain appelsiinin ja okran välimuotoa. Ehkä se ei olekaan trendikäs? Me saatiin muuten väri silleen, että käveltiin K-rautaan mukanamme esimerkki väristä, eli puinen lintu, jonka ne jotenkin analyseerasi ja sekoitti sitten värin.
Tuosta onnettomuudesta tuli jotenkin elävästi mieleen kun en malttanut odottaa, että puoliso tulee auttamaan maalaamisessa ja könysin viimeisillään raskaana porrasjakkaran kanssa ylös alas kuusi tuntia. Tällöin maalattiin siis vihreää huonetta valkoiseksi. Ja sitten puoliso tuli kotiin ja ilmeni, että hän ylsi kattoon ilman porrasjakkaraa ja suit sait maalasi loput kolmasosassa siitä ajasta minkä minä olin kuluttanut hikisenä hengenvaarassa.
(esille jätetään tietenkin joku kaunis puulelu!)
No niin, minulta näitä Tolkien-lainauksia vain tippuu, ja jokainen tilaisuus on käytettävä. Tässäkin pilvessä oli siis hopeareunus!
ReplyDeleteJa voi nyt hitto, en tiennyt, että noinkin voisi tehdä. Siis mennä esimerkkivärin kanssa. Kuinka ärsyttävää! Mutta en olisi liian huolissani trendikkyydestä. Jos minusta ottaa mallia, voi olla melko varma, että aivan ei olla enää aallonharjalla. Ja muistelen, että teidän seinä on tosi kiva ja sellaisena ehkä ennemminkin ajaton klassikko.
Minusta on tavallaan tosi kiva, ja tavallaan karmea kuulla, että olet kaltaiseni keittiöjakkaralla könyäjä. Oletko varma, ettet vain yrittänyt saada synnytystä käyntiin?
(Käykö koiran järsimä puulelu?)
Olen aika varma etten yrittänyt, koska raskaana ollessani en nähnyt synnytystä kovinkaan todennäköisenä. Ennemminkin odotin, että se maha lähtee vain kutistumaan ja sitten kaikki on lopulta niin kuin ennenkin. Eikä se synnytys kyllä käynnistynytkään ikinä. Ehkä, koska synnyttäjä ei itse uskonut siihen pätkääkään.
ReplyDeleteVoi auts tuolle sinun putoamisellesi! Toivottavasti koipi tokenee pian! Näen, että tässä on selvästi joku kuvio, että pariskunnan lyhyempi osapuoli hoitaa kurkotteluhommat. Ehkä lyhyemmät ovat vain innokkaampia? Koska minäkin olen meillä se joka kiikkuu katonrajoissa, raskaana tahi ei. Tosin nyt kun en kurkottelemallakaan ylettynyt kaapin taakse katonrajaan ja totesin, että taidan jättää kohteen maalaamatta, mies hoiti ylettymisen.
ReplyDeleteMeillä taitaa olla rentukan värinen seinä, ehkä. Ehdottomasti liian oranssi blogiseinäksi. Ja huoli pois Siina, ollaan vahvasti viisi vuotta trendiä perässä. Kuten ihmisen kuuluukin.
Niin ja kiva ettet lataa paineita sille ekalle puolikkaalleni :D
ReplyDeleteEn oo kiivenny keittiöjakkaralle sen jälkeen, ku eräällä työpaikallani se kiellettiin. Yksi työntekijä oli pudonnut ja loukkaantunut pahasti (kävelykyky ei kai palautunut täysin klenkkaamattomaksi koskaan). Siellä oli käynyt joku turvallisuusasiantuntija juuri ennen kuin aloitin, ja huhu kertoi hänen sanoneen, että keittiöjakkaroille kiipeäminen aiheuttaa _todella_ paljon _vakavia_ loukkaantumisia. Tutkitusti. Kuulemma ne pitäis kieltää ja käyttää vaan sellasia puolet matalampia versioita, joilta ylettyy ottamaan jalalla vastaan maasta, jos horjahtaa. Kilttinä tyttönä tottelen edelleen, vaikken ollut siellä töissäkään vuosiin. Onneksi sulle ei käynyt pahemmin! Ja tämä kirjoitus siksi, ettei kaikki ehkä tiedä keittiöjakkaroiden olevan ihan oikeasti vaarallisia. Vaikka kertoihan tuo sun kirjoituskin jo sen.
ReplyDeleteHuhhuh! Mä jo pelkäsin, että joku paikka murtui. Oletko varma, ettei ole murtunut?
ReplyDeleteEsille ehdottomasti perintölelu, tai sitten jotain superkallista, jolla et oikeasti anna lapsen ikinä leikkiä.
Siina :D Mä luulen, että uskosi ei oikeasti ole ihan niin väkevä, että sillä synnytyksiä säädeltäisiin. Tai ehkä se on. Missä tapauksessa mä saatan tarvita sua uskomaan joihinkin asioihin tosi lujasti ensi vuonna.
ReplyDeleteTäti-ihminen, niin varmasti täytyy olla. Minkä pituudessa häviää sen innossa korvaa!
Mä oon itse asiassa mulkoillut sun kuvia nyt hyvän tovin, koska rentukka oli siis miehen idea, ja mä en siinä värilappusessa siihen ihastunut, mutta nyt sitten teidän seinässä se näyttää TODELLA hyvältä. Että tuota. En missään nimessä aio kertoa miehelle, että se olisi ehkä kuitenkin ollut oikeassa, maalataanko vielä kerran.
Ja mä muuten satun tietämään meidän molempien tavoiteajat :D
BLEUE! Sulla on silmää :'D Keep 'em coming, mä teen täällä ostoslistaa :D
Suotar, joopa, tavallaan tässä on dorkaa se, että tiesin ihan hyvin, että keittiöjakkarat on viittä vaille kuolemanloukkuja eikä niillä ainakaan pitäisi mihinkään kurkotella, ikinä. On vähän tyhmä olo. MUTTA superkiitos kommentista, koska nyt innostuin, että sellainen puolet matalampihan meille pitäisi ostaa, keittiöön. (Normaalisti keittiöjakkara on siis vaatehuoneessa, ettei sitä kukaan käyttäisi, mutta mä tarvitsisin jotain koroketta keittiöönkin.)
Jacaranda, no, en voi tietenkään olla aivan varma, mutta toimin toiveikkaasti periaatteella "jos olis murtunut, olis varmaan turvonneempi". Ja toisaalta kävelyasento on pikkuhiljaa palannut normaalimmaksi. Eikö ole hyvä ja toiveikas periaate?
En tietenkään voi mennä lääkäriin, koska ne käyttävät vihasanoja kuten "voisit kokeilla tällaista jumppaohjelmaa".
Vaan mistä mä nyt tähän hätään perintölelun tempaisen? Tai jotain superkallista, selvähän se, ettei meillä sellaista ole :D
Äh ja pöh. Pelkään noita jakkaroita (tai oikeastaan mitä tahansa korkeaa paikkaa), en näköjään turhaan.
ReplyDeleteJos yhtään lohduttaa (ei) niin mäkään en voi juosta. Sain flunssan nyt kun maratoniin on 26 päivää. Mikä on tietysti parempi kuin saada se silloin kun maratoniin on 2 päivää. Ja HCR:iin, siihenhän on vielä noin 300 vuotta, huoli pois!
Auts! Onneksi ei käynyt pahemmin.
ReplyDeleteMietin myös, että meillä ei ainakaan mikään remppahomma ikinä mene niin kuin pitäisi, ja jos ei teilläkään tiemmä, niin onko _oikeasti_ olemassa sellaisia bloggareita, joilla ihan oikeasti sujuu se seinän värin vaihtaminen sadepäivän piristykseksi tuosta noin vaan? Uskoni alkaa rakoilla...
Niin ja ei ehkä kauheasti lohduta, mutta ei lenkkeillä täälläkään uutenavuotena, koska karmea flunssa. :P
Aiai! Jotenkin täällä tuntui oudolta tätä lukea, koska hihittelin mennessäni. Kirjotit hauskasti tosta surkeasta tapahtumasta, pahoitteluni hihityksistä. Oikeasti ai kamala. Odottelen kesäkuussa kuvia huoneesta.
ReplyDeleteFffifi, et todellakaan turhaan. Sun itsesuojeluvaisto on selkeesti paremmassa kuosissa kuin omani.
ReplyDeleteTavallaan lohduttaa, tavallaan ei - mutta nyt kun mainitsit flunssan, aloin kovasti toivoa, että sekin tulisi tähän samaan konkurssiin, ettei tarttisi sitten jalan parannuttua ruveta niistohommiin!
Voi mua jänskää toi maraton, sun puolesta :D Nyt sun ei tarvii enää jännittää!
VL, onneksi tosiaan ... muutenhan tuo meni aika lailla odotettuun tyyliin - kesto venyi vain 100% jne.
Voisitteko te flunssaviruksen kantajat tulla visiteeraamaan pikaisesti, koska just NYT mulla ois hyvä tovi potea :D
Anu, ei se mitään! Kyllähän tuo oli sen luokan typäröintiä, että sille on parempi nauraa vain. Ja kun aika vähällä lopulta selvisin, mikäs on hihitellessä. Hyvä, että siitä oli muillekin iloa :D
Kesäkuulle saattaa kyllä mennä, nykyään tuntuu kuin asuisi säkissä, jonka suuta joku välillä vähän raottaa.
Mä olin kuullut, että netin kautta voi hankkia itselleen puolesta-murehtijan. Mutta en olisi arvannut, että se käy näin helposti!
ReplyDeleteArvostan kovasti uhraustasi! Varaudu täysmittaiseen ja loppua kohden eksponentiaalisesti kasvavaan paniikkiin. Nyt on kolme viikkoa jäljellä, ja flunssa ei osoita mitään lientymisen merkkejä.
Okei, alan heti järsiä kynsiä ja kynsinauhoja! Jos flunssa ei ole huomenissa helpottanut, alan jo ennakoivasti kävellä lattiaan huoliympyrää.
ReplyDeleteOlen päässyt juoksemaan, montakin kertaa. En ole ollut myöskään juuri lainkaan huolissani, joten oletan, että sinä olet ollut! Kiitos kovasti! Jatka vielä sunnuntaihin noin klo 13.30 saakka, huomiothan aikaeron (-2) :D
ReplyDeleteLupaan panikoida antamuksella puolestasi sitten HCR:n aikaan! Ja voin kyllä tarvittaessa aloittaa heti, kun olen sunnuntaina tullut maaliin!
P.S. Mainioita postauksia nuo UMK & Olympialaiset :) Mulla on tosi huonot yhteydet nyt, niin on työn ja tuskan takana kommentoida minnekään...
Kynsistä ei ole juuri mitään jäljellä kun täällä niin huolellisesti jännitän puolestasi! Ole huoletta, mulla ei selvästi ole viikonloppuna muutakaan tekemistä kuin stressata :D
ReplyDeleteJa hurjasti tsemppiä maratonille. Olkoon se antoisa ja miellyttävä kokemus. Olkoon siitä toipumisaika lyhyt ja palauttava olut nautinnollinen :D
Kiitos tsempeistä ja toivotuksista ja ennen kaikkea puolesta-murehtimisesta! :)
ReplyDelete(Kommentoin anonyymina, kun en jaksa naputella enkä osaa linkata tällä.)
Olin niin armollinen, että join juuri sun puolesta lasillisen viiniäkin, ettei sua harmita kun et tänä iltana saa yhtään :D
ReplyDelete