Eroon kauppajonoraivosta

Isäpuoleni lähetti minulle artikkelin. Kyseessä oli käännös David Foster Wallacen opiskelijoille pitämästä valmistujaispuheesta. En alkuunkaan tiennyt, kuka on David Foster Wallace, eikä minua tietenkään kiinnostanut valmistujaispuhekaan suuremmin, mutta luin jutun, koska a) isäpuoleni ei lähettele turhia linkkejä ja b) minut on kohteliaaksi kasvatettu.

Tulkoon huimapäisesti vähätellen sanottua, että kannatti. Linkitän teille nyt englanninkielisen - siis alkuperäisen - version, vaikkei käännös sinänsä ollut ollenkaan hullumpi. Se vain sijaitsi jonkun minulle tuntemattomaksi jääneen henkilön Google Drive -palvelussa, jonne tuntuu tutisuttavalta linkittää. Suosittelen kuitenkin lukemaan jutun.

Mikäli ette jaksa, kerron teille nyt ne kohdat, jotka puhuttelivat itseäni. Luulin nimittäin olevani kauppajonoraivon voimaton kokija. Foster huomauttaa kuitenkin, että - ollakseen todella hereillä, aikuinen, elossa - on välillä pyrittävä tunnistamaan omia ajatuskuvioitaan. Tyypillinen ajatuskuvio on minäkeskeinen, ja se on ainakin minulle tuttu: kaikki nämä ihmiset ovat täällä kaupassa juuri nyt juuri minun tielläni! Hidastelevatkin epäilemättä tahallaan, jäävät jäkittämään rullaportaiden yläpäähän, yleisesti ottaen toimivat väärin ja se on epäoikeudenmukaista juuri minua kohtaan.

Tietenkään lähes koskaan juuri missään ei ole kyse minusta. Siinäpä asia, joka on terveellistä muistaa. Eikä vain terveellistä vaan myös henkeäsalpaavan vapauttavaa. Luettuani Wallacen tekstin en ollutkaan enää kauppajonoraivon voimaton kokija - kyse on loppujen lopuksi valinnasta. Tämän tajuttuani (ehkä te olette asian jo hiffanneet, en ollenkaan epäile, ettenkö olisi hitaimpien joukossa) oli helpompi olla ja hengittää, hymyillä vaikka asiat etenivätkin hitaasti ja sitä rataa.

Ei tosin joka päivä. Kuten Wallace huomauttaa, vaatii työtä päästä omista oletusasetuksistaan yli. (Siis esimerkiksi siitä uskosta, että sattuu itse olemaan universumin keskipiste.) Ja sitä työtä pitää tietysti tehdä ihan joka päivä, eikä aina todellakaan huvita - voin varmaan myöntää, että pyhimysmäinen uusi asenteeni ei ole ollut täysin läheskään vedenpitävä. Ja kuitenkin, kuitenkin. Nyt tiedän, että voin tehdä työtä, voin valita, ja halutessani voin nähdä asiat toisin ja kanssaihmiset muunakin kuin raivostuttavana, arkeani hidastavana massana.

Eikä siitä mitään sinänsä saa, kuten Wallacekin puheessaan huomauttaa. Voi asiat nähdä samallakin tavalla. Mutta minun on helpompi olla silloin, kun muistan edes yrittää päästää irti asemastani kaiken keskiössä. Toivottavasti jaksatte lukea puheen - toivottavasti siitä on teillekin iloa.

PS. Kun nyt riemastuitte artikkelista ja riensitte lähimpään internetkirjakauppaan selvittämään, mitä kaikkea David Foster Wallace onkaan kirjoittanut (hän nimittäin oli kirjailija ja professori), tiedostakaa seuraava: puhe on julkaistu myös kirjana nimeltä This Is Water. Siinä ei linkkaamaani juttuun nähden ole kivan taiton lisäksi mitään erityistä lisäarvoa, joten rahat kannattaa ehkä sijoittaa muuhun tuotantoon.