02 May, 2014

Mitä toisesta voi kirjoittaa

Nyt on ollut siellä sun täällä varsin paljon keskustelua siitä, miten paljon lapsensa asioista voi netissä kertoa. (En mitenkään jaksa linkata, olen taas kipeänä. Kyllä te löydätte.)

Itsehän olen valinnut lähinnä sellaisen hauskoja anekdootteja -linjan. Huomaan sensuroivani blogissa sekä negatiivisimmat fiilikseni että usein ne myönteisimmätkin. (Vaikka toden sanoakseni lapsi ei ihan massiivisessa määrin aiheuta negatiivisia fiiliksiä.)

Tämä linja juontaa juurensa aika pitkälti parisuhteeni avoimuusperiaatteista. Joskus suhteemme alkupuoliskolla erehdyin Facebookitse narisemaan siitä, miten mies (silloin vielä poikaystävä) jurppi suhteen osapuolena ja ihmisolentona. Siitä seurasi lähestulkoon alkuperäistä isompi riita, sillä kävi ilmi, että vaikka minusta kaikenlaisista ongelmista pitää puhua kotona ja kodin ulkopuolella, mies ei koe aivan niin. Ja siihen hänellä on oikeus.

(Riita sovittiin sittemmin.)

Nythän moinen olisi joka tapauksessa vähän jotenkin kiusallista. Ei Facebookiinkaan ENÄÄ voi mennä valittamaan, että vittu kun vituttaa. Pitää jakaa linkkejä tai kertoa hauskoja anekdootteja. (Twitteristäkään ei ole apua. Siellä pitää jakaa fiksuja linkkejä.)

Mies ei siis halua fiitata blogissani - tai no, en minä ikinä ole kysynyt, mutta oletan, ettei halua - kuin hauskojen anekdoottien verran. Jos sitäkään. Ja saman periaatteen ulotin lapseeni aika lailla luontaisesti.

Tavallaan tämä on vähän sääli. Itse kaipaisin joskus tunteideni käsittelyyn saippualaatikkoa, jolla seistä ja kiljua paskimmat fiilikseni kaikille ohikulkijoille. Tunneskaalani on kohtuullisen lavea sellaisen perusiloisen arjen molemmin puolin, enkä etenkään vihan ja kiukun tunteiden käsittelyssä tunne aina olevani tehtävieni tasalla. (Iloa nyt ei tietenkään sen kummemmin tarvitse käsitelläkään, antaa tulla vain.) Pahimmillaan tuntuu siltä, että negatiiviset tunteet pyyhkäisevät ylitse ja mukanaan, jos en saa niitä ulos - mutta ei ole mitään paikkaa.

Kyllä, on joitakin ystäviä, mutta välillä usein tuntuu väärältä kuormittaa heitä omilla paskoilla fiiliksillä.

Niin että jos nettiin ilmaantuu anonyymi valitusblogi, se en sitten ole minä.

6 comments:

  1. Ihana postaus :D. Poistelin juuri kasan vanhoja bloggauksia, se on ollut to do listalla jo kauan ja mietin, että hehe jos joku näitä mun valituksia jaksaa joskus käydä lukemassa niin jo on. Mm. vitsi kun maistuu suklaa ja Taas meillä on flunssa. No ei niitä ole kukaan lukenut, en edes itse jaksanut toistamiseen katsoa. Bye bye. Että luulenpa että perusvinkumiset häviää kuin pieru tuuleen jne. Mutta hyvähän se on miettiä ettei silleen loukkaa kenenkään mieltä liikoja. Nih.
    Sellanen anonyymit valittajat blogiyhteisö vois olla jees. Keitähän lähtisi yhteistyökumppaneiksi :D?

    Ja tuossa äsken juuri lyhyellä kävelyllä mietin sinua. Ajattelin miten heikossa kestävyydessä olen itse tällä hetkellä liikkumaan kun on koko ajan joku flunssa. Ja mietin sinua ja juoksutapahtumaa, että sympatiseeraan, enkä osannut mitään kommentoida siihen postaukseen silti.

    Toivottavasti kipeytesi tällä hetkellä on nopeaa mallia. *hali*

    ReplyDelete
  2. Ekaa kertaa innostuin oikein kommentoimaan, tovin oon jo lueskellut. Mainittakoon ensin, että sulla on loistava blogi :)

    Hyvä aihe. Oon itse ajatellut niin, että kirjoittelen blogiin ja facen julkiselle puolelle sellaisia juttuja itsestäni ja jälkikasvustani, joita kertoilisin ihan kelle vaan kadunjampallekin. Faceen vielä vähän yksityisempiä juttuja, sellaisia joita kertoisin kelle vaan omista tuttavistani. Faceen laitan kuvia muksuista (blogiin en koskaan sellaisia, joissa näkyy naamat), mutta sellaisia kuvia, jotka vois olla mun puolesta vaikka valokuvausliikkeen ikkunassa. Mun fb-kaverit on kaikki ihan mun oikeita tuttuja, sellaisia joiden kanssa vaihdan kuulumisia jos satutaan vastakkain (monellahan on kaikkia puolituttuja ja kaverin kavereitakin). Miehen kanssa ei ole paljon tarvinnut edes keskustella, sille tuntuu olevan fine kaikki mitä hänestä laitan, eikä ole ollut tarvetta mitään kovin intiimiä retostellakaan ;)

    ReplyDelete
  3. Valitusblogi voisi olla terapeuttinen projekti. Ei ainakaan aiheista olisi pulaa :)

    ReplyDelete
  4. Minä liityn anonyymeihin valittajiin jos sellainen perustetaan! Valitan sen verran vähän oikeassa elämässä (koska tsemppaan), että olispa muuten ihanaa voida jossain päästää kaikki kertyneet höyryt ulos.

    ReplyDelete
  5. Mä ajattelen blogin silleen niin kuin puhuisin asioistani ruuhkabussissa. Kuka tahansa voi kuulla, ja suhteutan asiat sitten niin. Ja kun puhun puolisostani Roscoesta (en ikinä totu tuohon nimeen), varmistan aina häneltä, että se on ok. Facebookissa naureskelen hänen puuhilleen välillä, mutta silloinkin kysyn aina ensin, että voinko julkaista tämän. Siksikään en lapsesta mitään kovin intiimiä kirjoita, kun hän ei voi vielä itse sanoa onko se ok vai ei. Tai voi, mutta hän sanoo myös, että verhon takana on möökö, joten en oikein usko häntä.

    ReplyDelete
  6. Bleue, olet kyllä sinänsä varmasti ihan oikeassa, että perusvinkumiset häviävät kuin - no, tosiaan - pieru tuuleen ... Mutta lähimpiään niillä voi silti loukata, sillä he nyt ehkä ovat ainoat, joita jossain määrin saattaa kiinnostaa :D

    En silti aio poistaa mitään, sillä quod scripsi, scripsi, ja sitä rataa. Vaikken kaikesta niin ylpeä olisikaan.

    Olo on onneksi jo parempi, toivotuksistasi oli selvästi apua. Kiitos! *hali*

    Nunu, kaunis kiitos! Et arvaa, miten kommenttisi ilahdutti eilen flunssapotilasta!

    Mulla on hyvin samanlainen periaate, paitsi, että lapsesta ei taida löytyä kasvokuvia mun tililtä myöskään Facebookista - ja täältä jos löytyy, pitäisi olla ei-tunnistettavia kuvia. Aika avoinhan sitä periaatteessa on, tai siis minä olen, eikä mullakaan taida olla Facebookissa kavereita, joita en olisi ikinä tavannut - joidenkin erityismahtavien nettituttujen kanssa olen kyllä siltä osin tehnyt poikkeuksiakin.

    Joo, en mäkään mitään kovin intiimiä ole Facebookiin retostelemassa, mutta joskus auttaisi jos voisi siellä ärjyä, että miestä ja koiraa olisi tarjolla kilon paloina :D

    Kaisa, näemmä sellaiselle on kova tilaus :D

    Anu, höyryjen päästeleminen ulos on silleen ihan terveellistä, etteivät sitten tule kaikki joskus kerralla. Tai aiheuta sisäänkerättynä itselle liian pahaa oloa. Mun taktiikka on satunnaisesti se, että jos sätin miestä jollekin kaverille, saatan saada pahan olon purettua ja räjähdyksen kotona vältettyä - mutta siinä pitää olla tarkkana, ettei vahingossa keskity lietsomaan sitä pahaa oloa. Niin käy tosi helposti.

    Siina, aika hyvä vertaus.

    Mä kerron anekdootit miehestä ilman erityislupia, mutta toisaalta, hänen nimensä ei ole Roscoe. Kai olen jo aika hyväksi oppinut arvaamaan, mikä ei ylitä mitään rajoja.

    Meidänkin lapsi väittää, että verhon takana on möökö! Tai missä nyt milloinkin. Tämä saa minutkin epäilemään, että lapsemme eivät vielä kumpikaan ole kykeneviä arvioimaan sitä, miltä tämä heistä ehkä aikuisena tuntuu. Epäilen, etteivät ehkä kouluikäisetkään ole moiseen kykeneviä.

    ReplyDelete