16 November, 2015

Harrastuksien suhteen opittua

Mitä opittiin viime vuoden harrastuskuvioista? Siis niistä, joissa aviomieheni vaimo* aliarvioi metroaseman ja harrastuspisteen välisen etäisyyden, ja toisaalta myös harrastusten formaaliuden, niin, että tanssitunti lopetettiin lopulta koska a) sitä kuskaamista ei jaksanut ainoakaan perheemme jäsenistä ja b) tunnilla kolmevuotiaat eivät saaneet roikkua tangossa, vaikka nähdäkseni tangossa roikkuminen on kolmevuotiaiden raison d'être?

No eipä paljon mitään, ja paljonkin.

Paljonkin siinä mielessä, että harrastuskuvioiden on oltava lähellä ja niiden on mahdollisuuksien mukaan tarjottava mahdollisuus tangoissa roikkumiseen.

Eipä paljon mitään siinä mielessä, että nyt harrastuksia on kaksi, jumppa kirkolla ja muskari lähisaarella.

Ja silläkin tavalla, että en selvästikään aivan tiedä, mikä tekee harrastuksesta lapsen silmissä hitin. Tähän asti ihastuttanut muskari aiheutti tänään (eittämättä hieman väsyneessä) lapsessa raivonpurkauksen pelkästään lähitulevaisuuten sijoittumisellaan. Vähän kun setvi, selvisi, että tangossa roikkuminen ei ole ongelma (tankoja ei kai ole, joten niissä ei edes yritetä roikkua). Sen sijaan just se ipana, jonka kanssa lapseni haluaisi kaveerata, on jo osa jotain kolmen koplaa eikä mitenkään kiinnostunut solmimaan uusia tuttavuuksia.

En tiedä miten kertoisin lapselleni, että se on tuttua. Että joskus on niin kauheaa kun ei pääse yli toisen täydestä epäkiinnostuksesta. Että siitäkin selviää, ja huomaa ehkä kivoja tyyppejä siellä, mistä ei alun perin tajunnut etsiä. Että ehkä sitä vahingossa itse on se, jonka lähelle on vaikea päästä, mutta samalla on sille sokea.

Yritin keskittyä vaihtoehtoisten kavereiden ideaan ja siihenkin, että muskarin tärkein anti voisi ehkä tangossa roikkumisen ja kamujen sijaan olla musiikin ilo. Skidimme kun tykkää musisoinnista ihan hurjasti.

Ehkä jo 30 vuoden päästä hän huomaa, että saatoin olla osittain oikeassa, mutta luulen, että ainakaan jälkimmäisellä sanomalla ei ollut paljon painoarvoa.

(Jumpassa sen sijaan menee hyvin. Siellä on kivat kaverit ja roikkumistankoja.)

* Uskon vahvasti virheiden etäännyttämiseen.
 

2 comments:

  1. Harrastukset. Me aloitettiin tänä syksynä ensimmäinen. Ehkä 15 vuoden kuluttua pääsen sitten tältä harrastuksiin kuskaamisen polulta pois. Jää nähtäväksi.

    Mulla on vähän sellainen ongelma, että vaikka itse olenkin harrastanut kaikenlaista, niin se ei ole ollut mulle koskaan intohimo enkä olisi lapsena halunnut useinkaan lähteä harrastukseen. Ja ehkä siksi ajattelen lähtökohtaisesti että vähemmän harrastuksia on paremmin harrastuksia (tämä taitaa kyllä olla vähän poikkeava näkemys nykyvanhempien keskuudessa). Mutta mitäs jos mun lapset pitävätkin hirmuisesti harrastamisesta. Enemmän kuin äitinsä aikanaan. Ja mä en sitten annakaan niille sitä harrastamisen mahdollisuutta?! Kun nyt mä vielä lähtökohtaisesti ajattelen, että päiväkoti on ihan riittävä "harrastus" mun lapsille (paitsi sitten tälle vanhemmalle on jo tämä kerran viikossa toistuva liikunta-aiheinen harrastus). Ja sitten sekin, että mistäs se pitäisi keksiä mikä harrastus olisi sitten just se tosikiva omalle lapselle. Huoh.

    ReplyDelete
    Replies
    1. NIIN! TOI! Toi on mun megapelko! Koska mäkään en muista koskana lähteneeni erityisen mielelläni harrastamaan, enkä haluaisi lapseni kokevan samaa. Toisaalta hän vaikuttaa olevan enimmäkseen iloisena menossa jumppaan ja muskariin - mutta samalla yritän aika herkällä korvalla kuunnella, onko harrastaminen oikeasti hauskaa.

      Mä tulin siihen tulokseen, että harrastuksen tulisi, jos mahdollista, olla olematta kauhean formaalia. Muskarin suhteen olen suoraan sanottuna vähän huolissani.

      Delete