Harrastuksien suhteen opittua

Mitä opittiin viime vuoden harrastuskuvioista? Siis niistä, joissa aviomieheni vaimo* aliarvioi metroaseman ja harrastuspisteen välisen etäisyyden, ja toisaalta myös harrastusten formaaliuden, niin, että tanssitunti lopetettiin lopulta koska a) sitä kuskaamista ei jaksanut ainoakaan perheemme jäsenistä ja b) tunnilla kolmevuotiaat eivät saaneet roikkua tangossa, vaikka nähdäkseni tangossa roikkuminen on kolmevuotiaiden raison d'être?

No eipä paljon mitään, ja paljonkin.

Paljonkin siinä mielessä, että harrastuskuvioiden on oltava lähellä ja niiden on mahdollisuuksien mukaan tarjottava mahdollisuus tangoissa roikkumiseen.

Eipä paljon mitään siinä mielessä, että nyt harrastuksia on kaksi, jumppa kirkolla ja muskari lähisaarella.

Ja silläkin tavalla, että en selvästikään aivan tiedä, mikä tekee harrastuksesta lapsen silmissä hitin. Tähän asti ihastuttanut muskari aiheutti tänään (eittämättä hieman väsyneessä) lapsessa raivonpurkauksen pelkästään lähitulevaisuuten sijoittumisellaan. Vähän kun setvi, selvisi, että tangossa roikkuminen ei ole ongelma (tankoja ei kai ole, joten niissä ei edes yritetä roikkua). Sen sijaan just se ipana, jonka kanssa lapseni haluaisi kaveerata, on jo osa jotain kolmen koplaa eikä mitenkään kiinnostunut solmimaan uusia tuttavuuksia.

En tiedä miten kertoisin lapselleni, että se on tuttua. Että joskus on niin kauheaa kun ei pääse yli toisen täydestä epäkiinnostuksesta. Että siitäkin selviää, ja huomaa ehkä kivoja tyyppejä siellä, mistä ei alun perin tajunnut etsiä. Että ehkä sitä vahingossa itse on se, jonka lähelle on vaikea päästä, mutta samalla on sille sokea.

Yritin keskittyä vaihtoehtoisten kavereiden ideaan ja siihenkin, että muskarin tärkein anti voisi ehkä tangossa roikkumisen ja kamujen sijaan olla musiikin ilo. Skidimme kun tykkää musisoinnista ihan hurjasti.

Ehkä jo 30 vuoden päästä hän huomaa, että saatoin olla osittain oikeassa, mutta luulen, että ainakaan jälkimmäisellä sanomalla ei ollut paljon painoarvoa.

(Jumpassa sen sijaan menee hyvin. Siellä on kivat kaverit ja roikkumistankoja.)

* Uskon vahvasti virheiden etäännyttämiseen.
 

Asioita, joita en halunnut ajatella

Räpelsin aamulla Instagramin auki. Ensimmäisenä osui silmiin hashtag #jesuisparis.

Kyllähän sitä jo siitä tiesi, että ei tästä kovin hauskaa uutispäivää ole tulossa.

Räpelsin myöhemmin Facebookin auki, useita kertoja. Kerran osui silmiin otsikko "Mitä suvakit nyt sanovat?". En lukenut juttua. Mietin vain. Mitä nyt voi sanoa? En tiedä suvakeista ryhmänä, en ole äänitorvi, mutta suvakeiden (juuri itse rustaamani) jäsenkirjan haltijana sanon silti: sanon, etteivät viha ja pelko ratkaise mitään, nytkään, vähän samaan tapaan kuin eivät ole ratkaisseet ikinä aikaisemminkaan.

Että jos ketä pelottaa, esim. mua, ja kyllä mua pelottaakin, niin pakolaisia pelottaa varmasti vielä enemmän.

Ja että meidän pitäisi olla ihmisiksi, silti, silloinkin kun muut eivät ole.

--

Olen jotenkin saanut lohtua joskus pari vuotta sitten ohimennen lukemastani ehkä Hesarin kolumnista, jossa kolumnisti vertasi nykyhetkeä 60-lukuun, joka oli ilmeisesti myös suurten turbulenssien aikaa. Että 60-lukukin sitten jälkikäteen näytti jotenkin käsitettävältä ja ymmärrettävältä, ja ehkä tämäkin aika vuosikymmenten päästä. Miten kaunis ajatus!

Se lohdusta. Epälohdun puolelta kerrottakoon, etten ole aikoihin kyennyt lukemaan minkäänlaisia dystopioita viihteenä. Luen niitä, mutta ne tuntuvat hiipivän koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, eikä maailma ole niin käsitettävä, että tietäisin, miten työntää niitä kauemmas.

Menen lukemaan jotain kirjaa nyt ja teeskentelen, ettei maailmaa ole olemassakaan.

Suu säkkiä myöten

Oikeastaan ei ollut missään olosuhteissa tarkoitus tuutata tänne toista postausta putkeen, mutta senpä kuitenkin teen, syistä, jotka ovat yhtä monimutkaisia kuin pieniäkin.

Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.

Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.

Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.

Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.

Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.

Voi valita yhden.

Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.

Lievää suuruudenhulluutta

On mahdollista, että intoudun kirjoittamaan blogiini nykyisellään vain juoksulenkin jälkeisessä euforiassa (mistä voitte kätevästi päätellä, paljonko nykyään pistelen lenkkipoluilla), ja se vaivaa minua. Myönnän. Minulla on erikoislaatuinen suhde blogini kanssa: se on osa minua, monen vuoden ajalta, ja sellaisen hylkääminen tuntuu raastavalta.

No, sitä euforian tunnetta on kiittäminen siitä, että sain suihkussa ihan loistavan kuningasidean, jipii! Idea on se, että kopioin idean suoraan Valeäidiltä! Nerokasta! Valeäiti kirjoitti kesällä kuukauden ajan jotain joka päivä! Ja minä teen saman marraskuussa, koska se on just hyvä kuukausi vetää viiden tunnin yöunilla!

No, sen verran aion fuskata, että kohteeksi käy mikä tahansa niistä kolmesta blogista, joissa häärin. Tuurilla kumminkin Omppuihinkin tulee toinen postaus ehkä jo tässä kuussa, ja lisäksi - otaksumani mukaan - Sivukirjasto nousee haudastaan hoippuen ja puremajälkiä tarjoten. Ja jos käy ihan hillitön munkki, Senni kirjoittaa jotain Kutimointiin ja luulette kaikki, että se olin minä, enkä todellakaan aio korjata kuvitelmaanne. HAHAHAHAAA.

Marraskuu on silläkin tavalla hyvä, että olen haastanut itseni moneen muuhunkin asiaan:

1. Luen 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä (äänikirjaa ei lasketa, tästä haluaisin valittaa, vituttaa lukea paperikirjaa auton ratissa motarilla vaikka kuinka olisi vain satasen rajoitus)
2. Harjoitan itsekuria kaupallisissa transaktioissa, myös lankakaupallisissa, tulevia kässämessuja ei lasketa
3. Otan 10 000 askelta joka päivä (ilman neulomisen tuomaa virheellistä askellisää, vaikka se niin kovin kätevä olisikin)
4. Olen huomaavaisempi sidosryhmieni tärkeimpiä kohtaan - tarkemmin, tulevaisuuden Liinaa. Tähän sisältyy esimerkiksi se, että vaikka kahvikupin tyhjennys ja huuhtaisu perjantai-iltapäivällä tuntuu maailman ankeimmalta hommalta, on otettava huomioon, että tulevaisuuden Liinasta se tuntuu maanantaiaamun kahvitärinöissä ainakin kolmen rinnakkaisuniversumin ankeimmalta tehtävältä.

Enemmän nukkuminen ei kuitenkaan kuulu haasteisiini, sen suhteen annoin jo periksi, vaikka työterveyshoitaja sanoisi mitä. Ja kyllähän hän sanoikin.

Postaus, jossa rinnastan lapsen ja koiran

Väitin joskus Valeäidille, että koira on vähän kuin toinen lapsi perheessä. Valeäiti suhtautui väitteeseeni hieman epäilevästi: tappelevatko ne edes?

Kyllä. Yleinen huuto on jo vuoden päivät ollut: "ÄITIIII! LOKI ON MUN HUONEESSA!"
Toinen yleinen: "ÄITIIII! LOKI KIUSAA!"

Lokilla on lapsen huoneeseen porttikielto. Kuin raivostuttava pikkuveli se käy pihistämässä sieltä mieleisiään leluja - ja tuhoaa ne. Tai nykyään harvemmin tuhoaa ja useammin tulee esittelemään rötöksiään (siinä on kirjaimellisesti naurussa pitelemistä kun eläin työntää kuononsa vasten naamaa siksi, että haluaa jäädä kiinni varastelustaan). Sitä, miten se kiusaamaan onnistuu, en oikein tiedä.

Tuli mieleen tämä, kun koira männäiltana oli kummeillaan - se pääsee nykyään säännöllisesti passattavaksi, ja on tämän johdosta paremmin voiva ja onnellisempi koira, ja minäkin olen paremmin voiva ja onnellisempi emäntä, ja lisäksi kummeista tuli käden käänteessä uusia ystäviä, miten onnekas sitä voikaan olla? - missä olinkaan, no niin, koira oli siis poissa ja mieskin jossain lietsuamassa ja olimme ipanan kanssa kahden.

Oli ihan erilaista, kun koira ei ollut paikalla. Dynamiikka muuttui ihan kokonaan. Oli tosi kivalla tavalla erilaista - olimme kaksin, mutta tiesimme toisten palaavan. Hetken ajattelin, että tältä ehkä tuntuisi, jos olisi kaksi lasta ja toinen olisi hoidossa. Että hetken voisi keskittyä vain toiseen.

Eihän koira tietenkään samaa vaadi kuin lapsi, mutta vaatii kuitenkin. Huomiota ja huolenpitoa. Lisäksi se on vähän pöljä, ei ymmärrä sitä, minkä isommalle lapselle voi selittää. Osin siis kuin karvainen vauva, osin kuin karvainen teini-ikäinen.

Jo vauva-aikaan oli koira mielestäni hyvä ja kasvattava tekijä. Pahin shokki siitä, ettei nyt voikaan mennä ihan oman mielen mukaan oli jo koettu.

Sitten mietin rakastamista. Mietin, miten - ja nyt palaamme koirakummeihin - minun on, kauhean noloa kyllä, helpompi suhtautua koiraan myönteisemmin nyt, kun tiedän muidenkin pitävän siitä. Meidänkin perheessämme on ollut aikoja, jolloin koira on ollut tosi raskas asuinkumppani, ja silloin olen välillä kokenut olevani ainoa, joka ei toivo sen maagisesti haihtuvan ilmaan.

On sellainenkin rakkaus mahdollista, mutta raskasta.

Lapsiin kohdistettu rakkaus saa usein tukea, etenkin kun lapset ovat pieniä - se on sosiaalisesti niin oikein, että harva vanhempi pienen lapsen kanssa kokee olevansa se ainoa, joka ipanaa arvostaa. Toivottavasti ei koe. Eihän koe?

Mutta entäs jos lapsesta kasvaa rötöstelijä? Tai hän tekee jotain aivan kauheaa? Miten laumaeläimen sielumme kärsivätkään, kun joutuvat rakastamaan jotain aivan yksin, kaikkien muiden vihaa vastaan.

On hurjaa löytää laumaeläin itsestään. Haluaisin sanoa, että kasvattavaa, mutta ei kai minulla siitä mitään evidenssiä ole. Hurjaa kuitenkin.

Korinaa

I ate'nt dead, kuten Granny Weatherwax kirjoittaisi [sic], vaikka epäilen kyllä, että kun postaus pitää näillä sanoilla aloittaa, blogikin voidaan siirtää pikkuhiljaa saattohoitoon.

No katsotaan.

Se, ettei saa kirjoitettua, on jotenkin vaikea pala, isompi juttu kuin ehkä haluaisi myöntääkään, vaikka lopulta sillä on merkitystä ehkä vain itselle. Ensin olin ihan helvetin väsynyt*, nyt olen vain todella väsynyt ja koen jonkinlaista pakkoa olla poliittinen.

Ikään kuin sillä, että arkikin tässä edelleen rullaa, ei olisi mitään väliä, sillä perskekohallitus, joka tuhoaa kaiken ympäriltään / se, että jengillä on otsaa vastustaa auttamista / sockpuppet-ilmiö (ajattelin, että ehkä viiden vuoden päästä, ei vielä, ei vielä, mutta totta helvetissä tämäkin nyt jo) - MV-nimellä kulkeva virtuaalinen jätepaperi / ja niin edelleen. Eikä nyt edes aloiteta ilmastonmuutoksesta, eikä kyllä kukaan aloitakaan, sillä nyt on tärkeintä talous ja kuluttaminen.

Kaikesta ylläolevasta huolimatta haluan tähdentää, etten halua enkä jaksa olla poliittinen. Mies vei huppareita keräykseen ja minä annoin rahaa, siinä se on ollut.

Etuoikeutta ajattelin.

Ensin ajattelin sitä silloin, kun sunnuntaiaamuna kokosin aamupalatarpeita takaisin jääkaappiin. Mietin, miltä elämäni näyttäisi jonkun, no, sanotaan vaikka veneellä Eurooppaan paenneen silmin: kolmekymppinen nainen hiukset takussa, löppänöissä verkkareissa laittaa juustoa jääkaappiin. Toinen kupillinen kahvia jäähtyy vieressä.

No todella etuoikeutetulta, siltä tietenkin. Kahvi maistui yhtä aikaa todella pahalta ja todella hyvältä.

Sitten mentiin ipanan kanssa metsään, hän halusi kävellä siellä polkuja ja litsutella mudassa. Etuoikeus se on sekin, että saa tällaista tehdä oman lapsensa kanssa, mutta siitä halusin mainita, että voi mennä metsään. Ihan noin vain. Ei tarvitse autolla ajaa mihinkään, sen kun kävelee korttelin, siellä se on.

Olen tietenkin sitä mieltä, että jokaisen suunnilleen yhtä etuoikeutetun pitäisi tästä vetää se johtopäätös, että muita autetaan, ei kahta puhetta, mutta kun en halunnut nostaa verenpainettani, en omaani enkä teidän.

Halusin laskea sitä. Saatan kävellä aika paljon metsässä tänä syksynä tyttäreni kanssa. Hänellä on parhaat jutut ja kävelyretken asusteeksi kauneimmat muovihelmet.

* Koska aloitin työn toisella puolen tunnettua maailmankaikkeutta, ja joudun menemään sinne autolla joka aamu, paitsi silloin kun menen bussilla. Toisaalta työ on ollut tosi kiintoisaa, mutta pidätän kuitenkin oikeuden olla raato.

Yhteiskuntasopimuksesta

Taklaan tässä viimeisellä lomaviikolla järjestyksessä kaikki mieltäni kaihertavat päivänpoliittiset aiheet.

Tai ainakin tämän yhteiskuntasopimuksen, joka on minusta jollakin tavalla aivan käsittämätön.

Eilen A-Studiossa haastateltiin jotain tyyppiä, joka ohimennen heitti teollisuudesta hävinneen lukuisia työpaikkoja. (Ymmärrättehän, etten suinkaan viitsinyt tsekata tarkemmin tätä tekstiä varten, mitä mimmi todellisuudessa sanoi, joten kaikki mahdolliset ajatusvirheet ovat nyt ja aina omiani.) Jäin miettimään teollisuuden työpaikkoja ja niiden katoa.

Varmasti on niin, että teollisuudesta on hävinnyt duunia siksi, että teollisuus on ollut osin kannattamatonta ja työtä on vähentynyt sen vuoksi. Toisaalta duunia on luullakseni hävinnyt myös siksi, että tiettyjä rutiininomaisia työsuoritteita on automatisoitu. Työn luonne on muuttunut, ja varsinaisia ihmishenkilöitä töissä on tarvittu vähemmän.

Muistan nähneeni spekulaatiota siitä, että seuraavaksi esim. logistiikka saattaisi olla hyvinkin mainio automatisoinnin kohde, eikä varmaankaan kukaan ole unohtanut useiden toimijoiden kehittelevän itseään ajavia autoja. Se, haluaako satunnainen kanssa-autoilija ohittaa rekkaa, jota ajaa tietokone vs. yliväsynyt rekkakuski on asia, jolla tuskin tässä keskustelussa on mitään väliä (mutta nähtyäni parikin jänskää tilannetta maamme teillä tänä kesänä, suhtaudun automaatteihin varovaisen myönteisesti.)

NO. On totta, että teknologistuminen on tuonut mukanaan uutta ja erilaista työtä, mutta samalla voidaan nähdä, että se, mikä oikeastaan on työtä, on ajan mukaan muuttunut. Selväpiirteisiä ammatteja on vähemmän. Niitä tyyppejä, jotka ruotsin yo-aineessa voivat kirjoittaa vanhempiensa ammatin yhdellä helpolla sanalla ja samalla olla rehellisiä, on vähenevässä määrin.

Tämänsuuntainen kehitys ei mihinkään pysähdy. Sillä hetkellä, kun joku neropatti keksii laitteen, joka ompelee - tai 3D-tulostaa - paidan halvemmalla kuin bangladeshilaisessa hikipajassa hommaan kyetään, voimme kaikki lakata olemasta huolissamme bangladeshilaisten hikipajojen työoloista. Niitä ei nimittäin sitten enää ole.

Ammatit, jotka spekulaatioiden mukaan eivät ole vaarassa hävitä, ovat yhä enenevässä määrin jotenkin ihmisiin liittyviä hörhöhommia: lääkäreillä, joogaohjaajilla, ammattijärjestäjillä, terapeuteilla ja kaltaisillani käyttöliittymäsuunnittelijahöpsöillä riittänee tekemistä. Etenkin joogaohjaajilla.

No ei se mitään. Kehitys voi olla - ja uskoni mukaan onkin - ihan hyvä asia. Mutta kun päässä jyskyttää liuta tällaisia ajatuksia, alkaa epäillä, tarkoitetaanko yhteiskuntasopimuksella diiliä, jossa me kaikki lupaamme toisillemme, että käyttäydymme siivosti emmekä vaadi liikoja, ja maailma vastaavasti lupaa olla muuttumatta.

Kun kesällä Microsoft ilmoitti irtisanovansa, vaati Olli Rehn heitä perustamaan sen luvatun datakeskuksen kompensoimaan menetettyjä duuneja. Onneksi joku Facebookissa puki hämmentyneet fiilikseni sanoiksi: datakeskusten koko pointti on, etteivät ne työllistä massoja. Ne varmistavat, että palvelinten ylläpitoon tarvitaan mahdollisimman vähän ihmiskäsiä.

Olisin tosi paljon onnellisempi, jos mulla olis ollenkaan sellainen olo, että maan poliittinen johto pohtii tulevaa, tai edes olisi jotenkin perillä jostakin. Että joku miettisi, millainen talous sitten on, kun rekkakuskeja ei tarvita mutta joogaohjaajia tarvitaan. Että sitäkin vaihtoehtoa pohdittais ihan vakavissaan, että tulevaisuudessa kokopäiväistä duunia ei ehkä ole suurimmalle osalle. Että miten tämä homma sitten toimii.

Mutta ehkäpä poliitikot ajattelevat, että ilmastonmuutos hoitaa sen ongelman sitten: kun ei ole ihmiskuntaa, ei ole lyhytnäköistä talouspolitiikkaa tuomitsevia historioitsijoitakaan. Ja se on kyllä ihan totta.