04 March, 2012

Keikkahavainto

Otsikko ei viittaa kissavarkaiden erikoisnumeroon vaan livemusiikkiin.

Kävimme helmikuun viimeisenä sunnuntaina mösjöön kanssa The Circuksessa kuuntelemassa Mark Lanegania. Oli kivaa olla ulkona aivan kahdestaan vain (jos kohta seuraava yö olikin sitten rankin naismuistiin - puolille öin valvominen ei sovi allekirjoittaneelle enää) etenkin, kun erinomainen (ja erinomaisen kiltisti paikalle suostunut) kummitäti-lapsenvahti lähetti rohkaisevan viestin siitä, että lapsi oli kuin olikin nukahtanut: "...pierusinfonian jälkeen prinsessa kuukahti". Musiikkia siellä, musiikkia täällä.

Livemusiikki on suoraan sanottuna välillä vähän vaikeaa minulle, koska ajatus alkaa helposti harhailla, ellei keikka ole todella mukaansatempaava. Selkäni ei myöskään oikein kestä seisoskelua; lisäksi olen jokseenkin tympääntynyt siihen, että seison sitten (selkääni kiroten) missä tahansa, tietä kaljahanalle etsivät ihmiset näkevät minut ilmeisesti aukkona väkijoukossa ja yrittävät kävellä ylitseni (toisaalta ehkäpä kaikki muutkin kokevat asian samalla tavalla.) Vertikaalisesta haasteellisuudesta on etua lentokoneissa, ei rokkia kuuntelemassa. (Sitäpaitsi se on kuuntelua, ei katselua, huomauttaa nimimerkki "Katkera 157,5-senttinen", joka samaan hengenvetoon toivoo kaikille silmälappuja keikan ajaksi.)

Mieheni on huolissaan siitä, näenkö keikasta mitään. Näen toki. Lavan valaistuksen.

Mark Lanegan oli kuitenkin mainio - vaikka keikan aikana ehdin miettiä paljon sitä ja tätä, hyviä ja huonoja keikkamuistoja (lapset, älkää ikinä menkö Virgin Oiliin tai The Tigeriin kuuntelemaan rokkia) (oikeasti, älkää), musiikki vei mukanaan. Laneganin uusi albumi on muuten tutustumisen arvoinen valinta kaikille seismisiin miehenääniin tykästyneille.

6 comments:

  1. Hyyyvin tuttuja ongelmia kaikki. Ajatusten harhailu, selän väsyminen ja näköhavaintojen rajoittuminen lavan kattorakenteisiin. Vaikka mulle on siunaantunut vartta komeat 162,5 cm! Eteeni vaeltaa aina se maailman pisin mies tai sitten tarpeeksi liian pitkä pariskunta, joilla on molemmille hyvin tuuheat hiukset, ja jotka päättävät kiehnätä päät vastakkain koko_keikan_ajan. Myös hittinutturakampaus on ihan vihon viimeinen laitos keikkapaikoilla - etenkin kun niitä nutturoita on yleensä useampi ja joka rivissä. Silti sinne on mentävä, livemusiikin luo.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin, siinä on joku sellainen kierre, että lippuja ostaessa se tuntuu hyvältä idealta, keikalle lähdettäessä se tuntuu huonolta idealta (voisi olla jo nukkumassa) ja sitten kotiin lähdettäessä tietää, että kyllä kuitenkin kannatti!

      Delete
  2. Mulla on myös sama keikkasyndrooma, vaikka olen jopa 163,5cm, eli pisin toistaiseksi ääntä pitäneistä. :D Yleensä kuitenkin on nähnyt valtaosan keikasta jotain, mutta en oikeastaan koskaan koko keikan ajan kaikkea, tai edes lähes kaikkea.

    Kilttejä pikku prinsessoja, pieruilla tai ilman, kaikenmaailman tädit vahtivat oikein mielellään. ;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Heh, pitää toivoa, ettei tuosta tule ikinä tuhmaa pientä trinsessaa :D Kiitos vielä. Ja muuten kiva kuulla, etten ole yksin näiden asioiden kanssa. Tulee sellainen lämmin olo.

      Delete
  3. Mulla ei 178-senttisellä varrella yleensä ole näköongelmia, mutta se ylitsekävely! Luulis, että mä olen niin iso, että kaikenmaailman tilliäiset väistäis, mutta ei. Ottaa niin päähän.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Haa, pidän jotenkin todistettuna, että ongelmat ovat siis yleismaailmallisia eikä kyse olekaan siitä, että maailmankaikkeus vihaa just mua. Se on lohdullista, paitsi niinä hetkinä kun haluaisi olla erikoislaatuinen.

      Kuule, onko niillä keikoilla oikeasti mitään nähtävää?

      Delete