Back at the old drawing board

Lienette jo sydän kurkussa odottaneet tietoa siitä, miten töihinpaluu sujui? Ai ette vai? Kerron silti: tämä on ihan mah-ta-vaa. Paras ajatukseni IKINÄ. Harmi, että sain sen jo viime heinäkuussa, mutta voihan olla, että joskus tulee vieläkin parempi ajatus. Viime heinäkuussa luonnostelin ajatuksen miehelle, joka näytti peukkua.

Alkuperäinen idea ei aivan toteudu, sillä jos mukelon laittaa päiväkotiin muulloin kuin elokuussa, hän joutuu ilmeisesti toiselle puolelle kaupunkia, tai ehkä maata. Päiväkotipaikan suhteen täällä jännätään yhä.

Ensi alkuun jännitti etenkin se, miten korvaamattomaksi kotioloissa osoittaudun - ovatko ensimmäiset päivät pelkkää itkua ja äidin ikävöintiä? Olisi ehkä kannattanut tehdä se vesilasitesti* ja lopettaa moinen stressaus**. Lapsi näyttää tyytyväiseltä kuin porsas mudassa. Isän kanssa on selvästi hauskaa.

Mieskin vaikuttaa tyytyväiseltä. Hengaavat tyttären kanssa paljon ulkona, ilmeisesti (pakko se on myöntää) rennommin kuin itse olisin ulkoillut. Olen hieman pakko-oireinen, mitä rutiineihin tulee, ja luultavasti olisin hoksannut vasta elokuun 20. päivä, että edes jonain päivänä olisi ollut kiva mennä loikoilemaan viltin päälle puistoon sen sijaan, että kävelee lapsen ja koiran kanssa kymmenen kilometriä ja miettii sitten, miksi väsyttää. Tänään lapsi oli nauttinut voikukan, mutta mies rauhoitteli hämmentynyttä minua: "tietääkseni ei kokonaista". Hyvä.

Minä se vasta olenkin tyytyväinen. Olen syönyt jo neljä lounasta Hima & Salissa, jossa on a) salaattipöytä, jonka on joku muu kasannut, b) erinomaista ruisleipää ja c) loistavaa sapuskaa - myös kasvisvaihtoehdot ovat yleensä mainioita. Syömään mennessä joutuu taistelemaan tilasta, mutta toisaalta kukaan ei ole vielä halunnut syliin kesken lounaan. Töihin saa myös laittaa kengät, joita ei uskalla käyttää, mikäli aikoo kantaa vauvaa. Laukussa ei ole vaippoja tai hedelmäsosetta, mutta naamassa on ripsiväriä ja hiuksetkin tulee kammattua joka aamu. Mikä parasta, työtehtävät ovat kiinnostavampia kuin pohtia, kuinka paljon nokkamuki tänään falskaa. (Huomaatteko, en ole täysin pinnallinen.)

Oikeasti parasta on silti se, että lapsen kanssa on iltaisin paljon hauskempaa. Olen iloisempi. Jaksan heitellä ja suukotella tytärtä, syöttäminen ei turhauta ja ärsytä ja iltapäivällä on jo kova ikävä. Voi olla, että tämä on jotain kummallista kuherruskuukautta, mutta ... en usko. Kuten mies sanoi hoitohommiin jäädessään: tämä on hyvä näin.

* Laitetaan sormi vesilasiin ja otetaan se pois. Jos veteen jää kuoppa, on korvaamaton. Kuulin tämän ystäviltä. Paras testi ikinä. Paljon parasta tässä postauksessa.
** Arvatkaa, harmittaako, etten olekaan korvaamaton? Ei tippaakaan. Tuntuu kuin olisin ottanut henkivakuutuksen: jos mulle käy jotain, nuo kaksi pärjäävät silti, takuulla.