Valtion sponsoroima (kiitos kanssaveronmaksajat!) vauvanhoitotauko alkaa olla siinä määrin lopuillaan, että mutsityöviikkoja on jäljellä enää kaksi puolitoista (ja jos en kohta julkaise tätä, viikkoja on vielä vähemmän.) Sitten mies astuu remmiin.
Kärsin ristiriitaisista tunteista. Olen mm. miettinyt,olenko surkea kuinka surkea äiti olen, kun a) voin tuosta noin vaan kirmata töihin (aika iloisena vielä) ja b) laittaa vuoden ikäisen lapsen tarhaan (sitten myöhemmin). Voiko esimerkiksi rahan perässä juosta tiedostamattaan? Olen itse motiiveikseni havainnut, että haluan tehdä muutakin kuin nostaa sosetta lusikalla ääntä kohti, mutta entä jos salaa itseltäni haluankin vain juosta rahan perässä? Edeltävän lisäksi olen myös miettinyt, oisko hyväksyttävää tehdä aamukampa koska kohta pääsen töihin ja kahdeksan ja neljän välissä joudun ruokkimaan vain itseni (ja senkin voin tehdä Hima & Salissa), ja laitanko ekana aamuna töihin tennarit vai korot.
Välillä mietin myös, miten ikävä tytärtä tulee - minähän alan ikävöidä lasta jo illalla kun se on laitettu nukkumaan - mutta mies on luvannut, etteivät he karkaa Bahamalle ensimmäisenä päivänä, vaan vasta sitten kun ovat myyneet mun kirjat. Onnea sen kanssa.*
Tämä kotiäitiys vs. työssä käyvä äitiys on aika kipeä aihe, ja jokainen kannanotto tuntuu vain lisäävän tuskaa kun lukijoiden henkilökohtaisia kipupisteitä tökitään. Esimerkiksi Anu Silfverbergin kolumni, jota itse pidin vallan rautaisena, oli ilmeisesti pahaa mieltä aiheuttava kotimutsituttavieni joukossa. Facebookissa (niin, virhe, tiedän) käytiin aiheesta keskustelu, jonka jälkeen tunsin olevani melkoinen elintasostani tinkimätön porvari (siitäkin huolimatta, ettei meillä ole ensimmäistäkään autoa ja jättimäisen omakotitalon sijaan asutaan kerrostalokolmiossa - toisin kuin töihin menevien äitien perheistä ilmeisesti usein oletetaan.)
Askel askeleelta olen kuitenkin tehnyt rauhan itseni kanssa ja ymmärtänyt, että sanoivat muut mitä tahansa aiheesta, tämä on juuri nyt ja juuri meidän perheelle oikea valinta. Ensinnäkin allekirjoittanut on skitsofreenisessä tilanteessa, jossa siitä huolimatta, että lapsi on parasta mitä maailmankaikkeudesta löytyy ja sen kanssa on usein älyttömän hauskaa, kotimutseilun jatkaminen johtaisi kiihtyvällä vauhdilla horjuvaan mielenterveyteen. Toiseksi, ja ehkä vielä tärkeämmäksi, mies ja tytär jäävät kotiin keskenään. En osaa alkuunkaan selittää, miten ylpeä miehestä olen, kun se on reippaasti ottamassa hoitovuoron (kuten itse asiassa on tapahtunut koko tyttären tähänastisen eliniän ajan). Uskon ihan vilpittömästi, että hoitovastuun jakaminen tekee hyvää koko perheelle - eikä siis vaan äidin psyykelle.
Jännää on.
* Menee muutama lainakirjakin varmaan. Juuri tästä syystä en ota kovin mielelläni kirjoja lainaan muualta kuin kirjastosta.
Kärsin ristiriitaisista tunteista. Olen mm. miettinyt,
Välillä mietin myös, miten ikävä tytärtä tulee - minähän alan ikävöidä lasta jo illalla kun se on laitettu nukkumaan - mutta mies on luvannut, etteivät he karkaa Bahamalle ensimmäisenä päivänä, vaan vasta sitten kun ovat myyneet mun kirjat. Onnea sen kanssa.*
 |
| Nämä kirjat. Ja kuusi muuta hyllyllistä. |
Askel askeleelta olen kuitenkin tehnyt rauhan itseni kanssa ja ymmärtänyt, että sanoivat muut mitä tahansa aiheesta, tämä on juuri nyt ja juuri meidän perheelle oikea valinta. Ensinnäkin allekirjoittanut on skitsofreenisessä tilanteessa, jossa siitä huolimatta, että lapsi on parasta mitä maailmankaikkeudesta löytyy ja sen kanssa on usein älyttömän hauskaa, kotimutseilun jatkaminen johtaisi kiihtyvällä vauhdilla horjuvaan mielenterveyteen. Toiseksi, ja ehkä vielä tärkeämmäksi, mies ja tytär jäävät kotiin keskenään. En osaa alkuunkaan selittää, miten ylpeä miehestä olen, kun se on reippaasti ottamassa hoitovuoron (kuten itse asiassa on tapahtunut koko tyttären tähänastisen eliniän ajan). Uskon ihan vilpittömästi, että hoitovastuun jakaminen tekee hyvää koko perheelle - eikä siis vaan äidin psyykelle.
Jännää on.
* Menee muutama lainakirjakin varmaan. Juuri tästä syystä en ota kovin mielelläni kirjoja lainaan muualta kuin kirjastosta.
Kaikki perheet eivät ole samanlaisia. Joidenkin on sitä vaikea ymmärtää. Uskon, että teet hyvän valinnan, ja mahtavaa että miehesi ottaa pallon. Olen kuullut näitä samoja uutisia viime aikoina enemmänkin ja se on mahtavaa, sekä isiltä että äideiltä. :)
ReplyDeleteJa PS, voit antaa mun tiedot sitten miehellesi, jos kirjat myydään hyllyt mukana. Muuten ei kyl mahdu. ;)
Kiitos, kaikki kannustus on hyvästä, ja sitäpaitsi musta tuntuu tämä koko ajan paremmalta. Olen salaa vähän ylpeä siitäkin, etten itse julistaudu lapseni ainoaksi päteväksi hoitajaksi :D
DeleteJa vai vielä PS, on se kiva kun on kavereita :D
taidat olla ihan yhtä paska kuin minäkin :)
ReplyDelete8kk ikäinen muksu isän hoiviin, 1v iässä tarhaan.
Varmaan päivälleen yhtä paska :D Mutta kun tuota tyttöä nyt katselee, niin ihan oikealta iältä tämä tuntuu.
DeletePitää kehittää joku salainen kädenpuristus meille paskoille äideille. Joo.
Kiitos Liina tästä kannaotosta. Niinhän se on, että toinen viihtyy kotona paremmin ja toinen ei ja tilanteet ovat erilaisia. Ja ihan mahtista että mies jää kotiin, saavat sitten yhteistä aikaa ja kaikkien pää pysyy toivottavasti ehjänä. Jee!
ReplyDeleteps. mäkin voin muuten ottaa kirjoja, jos myyvät ;)
Peeäs, mie laitoin sulle taas haasteen miun blogiin, käys kurkkaans! :)
DeleteEt tu, Brute! Virhe on vissiin siinä, että rupeaa kaveriksi muiden kirjaihmisten kanssa :D
DeleteMä uskon kyllä, että tämä tosiaan tekee kaikille hyvää. Tai jos ei tee niin mä oon ainakin töissä. Buahaha.
Ja kiitos haasteesta - se onkin oikeasti haastava :D
Hyvä Liina \o/ Ei pidä tuntea huonoa omaatuntoa jos tekee niin mikä tuntuu hyvältä - ja se on aina varmasti myös lapsellekin loppujen lopuksi parempi! Mun ei onneksi tarvi vielä tehdä päätöksiä suuntaa taikka toiseen, ja toistaiseksi viihdyn hyvin kotonakin, mutta kun päätöksen aika tulee, aion tehdä päätöksen sen pohjalta mikä musta tuntuu parhaimmalta sillä hetkellä, sanoi muut mitä tahansa... :)
ReplyDeleteOikein! Sulla on nyt onneksi vielä pitkä aika miettiäkin, en mäkään oikein osannut kuukausia sitten kuvitella, että miltä se oikeasti sitten tuntuisi.
DeleteOn tuhat erilaista tapaa olla hyvä äiti! Oman saa valita hyvällä omallatunnolla. Ja mahtijuttu, että on mies joka panee likoon paitsi puheita myös aikaa. :-)
ReplyDelete(En tarjoudu edes adoptoimaan kirjoja... nykyiset lukemattomat tulisivat liian mustasukkaisiksi, jos uusia tulisi hyllykaupalla. Nyt jo murjottavat kun kirjaston kaukolainat kiilaavat... omat uusostokset joudun hivuttamaan salaa sisään.. )
Mäkin hivutan uutuusostoksia salaa sisään, mutta toistaiseksi pyrin kätkemään ne mieheltä, en muilta kirjoilta :D
Delete(Kindle on silleen kätevä, että sinne ne uutuudet vaan jotenkin ... sujahtaa.)
Aion tehdä tuosta mottoni. "Ei huono - vain eri tavalla hyvä" :D Ja jos ihan rehellisiä ollaan, tytär tuntuu sen ikäiseltä, että hänet hyvin voi toisen hoiviin jättää.
Tunnustan myös ajoittain haaveilevani töissä olemisesta ja Siisseli on vasta 4 kk. Oikeasti en haaveile aamulla heräämisestä ja töihin lähtemisestä, mutta töissä olemisesta kylläkin. Ja ihan vaikka päiväkin viikossa näin aluksi riittäisi, siitä sitten pikkuhiljaa voisi lisätä päivän kerrallaan kohti normaalia työviikkoa. Syksyllä kun pitää/saa palata takaisin töihin, viihtyisin luultavasti kotona ... saa nähdä. Joka tapauksessa olemme jo sopineet, että mieheni jää syksyllä isäkuukaudelle ja sen jälkeen 'palkkaamme' mummin ja vaarin lapsenvahdiksi seuraavaan syksyyn saakka.
ReplyDeleteJa vaikka kuinka haluaisin jostain syystä kotiin jäädäkin, on pankintäti eri mieltä ... ja ei, mekään ei asuta jättimäisessä omakotitalossa, ei edes pienessä.
Joku töiden kevytversio olisi kyllä hyvä. Ja niinhän se on, että aina on kuitenkin väärässä paikassa ja toisaalla olisi taatusti mukavampaa.
DeleteOn aika mahtavaa, että voi valjastaa isovanhemmat mukaan tähän! Tyttäreni isovanhemmat ovat vielä niin nuoria ja hurjia, etteivät muka suostu jättämään työuraansa kesken hoitaakseen pikkuista :D
Ja joo, näillä asuntojen hinnoilla ei hoitorahalla kauan elellä o_0
Jos miettii, että kuinka surkea on, niin kuka määrittää, mikä on surkeaa?
ReplyDeleteJos ulkopuolisten mielipiteitä ajattelee, niin siitä ei jää kuin musta pekka käteen teit ihan mitä tahansa; ihan varmasti teet aina jonkun mielestä väärin.
Itse olen niin mukavuudenhaluinen, etten mene kesäksi töihin. Kaipuuni muuhun kuin kotiäitielämään on toistaiseksi laimeampi kuin houkutus viettää kesää beben kanssa pihanurmikolla köllötellen (noh, eihän toi pysy sekuntiakaan paikalla mutta anyways). Mutta mä niin täysin ymmärrän halun tehdä muutakin kuin lapata sosetta nieluun! Olin just salilla ja jo sen yhden tunnin jälkeen jaksoin nukuttaa tuon pinnoja pitkin kiipeilevän marakatin ilman, että kertaakaan alkoi verenpaine nousta.
:D Sä oot mahtava. Omaa aikaa tarvii kyllä, muuten ei jaksa.
DeleteMua ehkä tökkii juuri tuo, että tiedän, että jos jäisin kotiin, viettäisin kesän roikkuen nurtsilla lapsen jalassa kiinni. Että eiii sinne pusikkoon. Ei älä syö tupakantumppeja. Eikä koirankakkaa. Et saa syöksyä pää edellä kalliolta. Miehellä on tuossa suhteessa enemmän kärsivällisyyttä - tai rennompi ote.
Olipa kiva löytää sun toinenkin blogi :)
ReplyDeleteMinä olen ollut kotiäitinä kohta kuusi vuotta ja poden siitä huonoa omatuntoa. Ja on myös turhauttavaa yrittää selitellä kyselijöille, miten saan akani kulumaan kotona. (hyvin, kiitos!) Mutta mikäli mulla olis ollut työpaikka, johon palata, olisin mennyt töihin jo aikaa sitten.
Lapset pärjää kyllä ja sopeutuu uskomattoman hyvin melkein mihin vain, nyt vain nautit pian alkavasta työelämästä :)
Onpa kiva, että löysit!
DeleteÄläkä missään nimessä pode. Musta näissä jutuissa on lopulta tärkeintä olla itselleen rehellinen. Silloin tekee oikeita valinnat - tai jaksaa elää sellaisten valintojen kanssa, jotka on ehkä hieman enemmän pakon sanelemia. Jollain tavalla mäkin toivon, että osaisin ottaa tän kotonaolemisen jotenkin rennommin, mutta alan jo nyt epäillä, että eläkepäivistäni ei tulekaan ihan niin ihanan rentoja kuin olen aina kuvitellut...
Tämä aihe ei nyt kosketa mua lainkaan, mutta pitipähän vain tulla sanomaan oh-hoh ja antamaan propsit Maijalle. Ehkä ensimmäinen kotiäiti jonka näen suhtautuvan muiden valintoihin avoimesti. *peukku*
ReplyDelete:) Samaa mieltä. En tosin ole varma ensimmäisestä, mutta on ihanaa kun on ihmisiä, esimerkiksi juuri Maija, jotka eivät ota toisen erilaista valintaa kritiikkinä omaansa kohtaan. Jee!
DeleteMun jälkikasvu syntyi joukukuussa ja tässä noin parin kuukauden ajan olen haaveillut tekemisestä. Jopa niissä määrin, että töihin paluu on houkuttanut. Vauvanhoito menee autopilotilla ja aivot lyö nollaa.
ReplyDeleteKäyn toki iltasin useemmankin kerran viikossa harrastuksissa tai asioilla (siitä miehelle kiitos) ja about joka toinen päivä saan seuraa mammakavereista tai muista. Mutta... kun ei se riitä.
Eikä tää edes ole eka kerta, kun olen kotona, mutta tää on eka kerta, kun olen kotona, enkä voi tehdä mitä huvittaa. En voi käydä salilla tai edes laittaa ruokaa (itselle). Saan käydä vaunulenkillä, mutta jostain syystä aivot ei hirveesti saa pureskeltavaa miljoona kertaa nähdyistä naapuritaloista.
Ja huono omatuntohan tässä on totta kai. Lapsi on ihana ja mä haaveilen, että saisin tehdä jotain, missä olis edes vähän vaihtelua. Haasteista en edes haaveile.
Ei se tosiaan oikein riitä, vaikka lapsi onkin varmasti sielläkin mitä hurmaavin. Mun on jopa vähän vaikea sanoiksi pukea, mitä oikein kaipaan. Lapsen hoitaminen on ihanaa, ja on mahtavaa seurata kun se kasvaa, mutta kokopäivätyönä se ei juuri voisi olla puuduttavampaa.
DeleteTunnistan niin nuo tunteet.
Mutta! Kärrylenkkeihin sentään on tarjota vinkki: äänikirjat. Niitä saa kirjastosta, ja valikoimaa alkaa löytyä dekkareista klassikoihin ja kaikkea siltä väliltä. Ja jos kuuntelee englanniksi, sitten vasta aukeaakin taivas.
Terveisin nimimerkki "Kyllästyin omiin ajatuksiini koiraa lenkittäessäni jo vuonna 2009" :D
Löysin blogisi Täti-ihmisen vinkistä, ja olen nyt lueskellut uusimmasta vanhimpaan. Teki mieli kommentoida jo aiemmin, ja tähän nyt tartuin.
ReplyDeleteLaskeskelin, että meidän muksuilla on jotain 2 kk ikäeroa. Itse palasin töihin elokuun alussa, ja mies jäi kotiin 4 kuukaudeksi. Miehen koti-isäilyn loppuessa minä palaan kotiin, eli työpyrähdykseni jää melko lyhyeksi.
Minullakin on hieman ristiriitainen olo. Uskon vankasti siihen, että isälle, lapselle ja koko perheelle tekee hyvää, että lapsi-vanhempi-suhdetta saa lujittaa myös isä. Se suhde kuitenkin rakentuu ihan eri tavalla, kun lapsen kanssa viettää aikaa 24/7 - nyt voin puhua kokemuksesta, kun itse näen lasta enää hetken aamulla ja vähän pidemmän hetken illalla.
Vaikka en kokenut kotiäiteilyä mitenkään erityisen raskaaksi tai mielenterveyttäni koettelevaksi, uskon, että lyhytkin paluu työelämään saa minut jaksamaan kotonaoloa paremmin. Nyt itse asiassa kaipaan takaisin kotiin tavalla, jota en viime keväänä olisi todeksi uskonut.
Huono äiti -tunteita en ole kokenut, sillä lapsi viihtyy erinomaisesti isänsä hellässä huomassa. Sen sijaan olen yllätyksekseni huomannut olevani mustasukkainen miehelle siitä, että hän saa olla kotona. Huolimatta siitä, että minä vietin kotona 10 kk ennen miehen hoitovuoroa, ja aion viettää toiset 10 kk miehen hoitovuoron jälkeen. Minusta siis tuli se mutsi, joka haluaa omia lapsen ja olla tälle maailman tärkein. Että se siitä tasa-arvosta.
Mukavaa, että löytyy luettavaa ja kiva kun kommentoit :)
ReplyDeleteVoin ehkä tässä vaiheessa tunnustaa, että, köh, kesälomalta oli helkkarin paljon hankalampi palata duuniin kuin äitiyslomalta.
Ja hei, en mä sinuna olisi vielä kovin huolissani tasa-arvoasiasta. Ensinnäkin se, että haluaa omia ei vielä tarkoita, että omii (kuten selvästikään et tee; menithän töihinkin) ja toiseksi, olennaista on ehkä tunnistaa omat tunteensa, jolloin niiden kanssa voi tehdä töitä. Eihän se tietty aina kovin kivaa ole, mutta kyllä mä uskon, että on paljon terveempää tiedostaa olevansa vähän mustasukkainen kuin uskaltamatta myöntää omia tunteitaan julistautua olevansa lapsen ainoa kelvollinen hoitaja :D
No eihän minulla sellaisia harhaluuloja ole, että olisin lapsen ainoa kelvollinen hoitaja! Mies on siinä hommassa niin ässä, ja mummi, ja oikeastaan ihan kuka tahansa vähänkin tolkullinen tyyppi, ettei napero varmaan edes huomaisi, jos jonain päivänä en tulisi töistä kotiin laisinkaan.
ReplyDeleteMutta hei, onko tämä nyt reilua, tulla toisen blogiin itseään terapoimaan? Kun oikeastaan piti vain sanoa, että tykkään sun blogista.
Apua, en toki tarkoittanutkaan, että sulla sellaisia olisi :) (Ja kyllä mä silti luulen, että teidän napero huomaisi. Tai siis vedän tämän jokseenkin yleistetyn johtopäätöksen sen siitä, että vaikka meidän napero on hoitajilleen enkeli niin mulle se sitten yleensä toimittaa kiukutteluasiansa, että kai mullakin joku virka on :D)
ReplyDeleteMukavaa jos tykkäät! Ja saa terapioidakin - ei kai tää bloggaaminenkaan ole muuta kuin glorifioitua itseterapiaa! Nii että jos joskus jollekulle toisellekin tulee terapioitu olo, niin se on kai hyvä. Mutta jos tulee puoskaroitu olo, se on huono.
En luullutkaan, että tarkoitit - mielestäni kehuit minua terveeksi (kun tiedostan olevani mustasukkainen). Ja siitä tuli mulle terapoitu olo. Silleen hyvästi :)
ReplyDelete