24 November, 2012

Viestintä yleensä epäonnistuu

...paitsi sattumalta, sanoi luennoitsija ja legenda Osmo A. Wiio silloin, kun vielä opiskelin. Ja sanoo varmaan vieläkin, jos käy jossain luentoja pitämässä.

Niin että miten sitten viestitään jos lapsi ei oikein vielä puhu? Yllättävän hyvin. Olen ollut ihan häkeltynyt tästä epäverbaalisen viestinnän rikkaudesta.

Hitaampikin äiti ymmärtää, että jos lapsi juoksee itkien keittiöön ja halaa syöttötuoliaan, hänellä on ehkä vähän nälkä. Toisaalta on kauhean hauskaa kun kysyy, mentäiskö vaihtamaan vaippa, ja tyyppi kipittää iloisena hoitopöydän luo: hän ymmärtääkin minua luullakseni paremmin kuin minä häntä.

Muutosta toivoisin siihen, että vaatiessani suukkoa lapsi pudistaa tarmokkaasti päätään (okei, ei hän vielä oikein suukottelekaan, ja ne harvat minulle suodut suukot ovat olleet melkoisen kuolaisia, mutta ihan sama, haluan niitä pusuja.) "Ei" luonnistuu muutenkin, sekä sanallisesti että eleillä. Uutta on sen sijaan "joo": jälkikasvu sai käsiinsä wanhan funktiolaskimen (miten muuten nää sinit ja kosinit meni? Muistaako joku?) ja leikki sen olevan puhelin. Talouden vanhempi vanhin tieteenharjoittaja tiedusteli, aikooko puhelimenkäyttäjä soittaa mummolle. Vastaus pienen harkinnan jälkeen oli sanallinen joo, mistä kovasti ilahduimme. (Kuten myös mummo, kun myöhemmin ihan oikean puhelimen välityksellä asiasta kerroimme.)

Tässä lähetyksessä kerromme vielä:

Varhaiskasvatuksen nimissä vein mukelon kirjastoon ja laskin hänet lattialle. Hän kipitti välittömästi tangentin suuntaan ja nautti kokemuksesta selvästi täysin rinnoin. Estin häntä juuri ja juuri

  • Paukuttamasta Hiljaisuus-kyltillä merkityn lasikopin seiniä
  • Tyhjentämästä kukkaruukkua sorasta
  • Siirtämästä kaikkia musiikkiosaston levyjä lattialle
  • Tutkimasta kaikkia henkilökunnalle varattuja tiloja
...toivonkin, että Itiksen eri sympaattisen kirjaston henkilökunta ei saanut sitä hermoromahdusta, jonka itse täpärästi vältin. Tiukkaa teki etenkin siinä vaiheessa, kun lapsi katoasi hyllyjen väliin ja nimen varovainen huhuilu sai aikaan ... ei, ei huolta siitä, ettei äitiä näy missään. Nimen varovainen huhuilu sai aikaan jostain tuolta suunnasta kuuluvan naurun.

Sinänsä tietysti ihanaa, että kirjasto on hänestäkin niin mahtava paikka. Mutta voisiko se samalla olla olematta se lava, jolla suuri escape artist tekee parhaimmat temppunsa?

10 comments:

  1. Miks toi Wiio kuulostaa niin tutulta? (Pitäisi varmaan googlata).

    Hyvä kirjastokäynti. Syy, miksi me on siirrytty lähinnä eksklusiivisesti kirjastoautoon. :D

    ReplyDelete
  2. Wiio on tunnettu viestinnän tutkija! Olet varmaan törmännyt nimeen opintojesi puitteissa :) Mahtava luennoijakin hän on.

    Kirjastoautot on ihania! Haluaisin kovasti käydä niissä, mutta tuntuu liioittelulta lähteä jahtaamaan sellaista kun ei tässä pysähdy. Ja sit on se aikatauluasia :D Mutta helpottaishan se tässä pakoon pinkovan lapsen tapauksessa kauheasti kun olisi vain kaksi suuntaa mihin mennä :D

    ReplyDelete
  3. Itiksen kirjastossa on ihanat apina, panda, kirahvi ja heppa, joita voi klähmiä ja ratsastaa.

    Muuten meidän reissut on aika samanlaisia. Lapsi yrittää rynnistää koko ajan portaisiin, lähestyä muita kirjastonkäyttäjiä, rämplätä kaikkia tietoteknisiä laitteita ja mennä henkilökunnan puolelle ällistelemään. Onneksi ainakin tähän asti kaikki on tykänneet. No, paitsi kerran kun muksuja oli kaksi ja ne huusi innoissaan niin kovasti, että muut lapset peitti paheksuvasti korvansa. Silloin oli parempi lähteä.

    Olen nähnyt, että jotkut äidit istuu rauhassa lukemassa lehtiä kun lapset leikkii lastenosastolla. Se on mun tavoite ja sitä varten treenaillaan juoksemalla kilpaa ympäri kirjastoa. Kyllä se tästä kun harjoitellaan!

    ReplyDelete
  4. Voi kuinka ihana puhelintarina :)! Meidän maakuntakirjastossamme on aivan mahtava lastenosasto, siellä on mm. pomppumeri, koloja seinissä ja kirjahyllyissä piilopaikkoja, leluja piilotettu sinne tänne ym. ym. etten malta odottaa että toi poikanen kasvaa ja pääsee paremmin pöyhköttämään!

    ReplyDelete
  5. Heh, tää on just niin tätä! Minäkin olen ruvennut käymään kirjastossa lapseni kanssa. Se on hauskaa niin kauan kun a) voi ratsastaa keinuhepalla b) voi ottaa mielin määrin katselukirjoja ja kanniskella niitä ympäriinsä c) voi osoitella kaikkea ja kiljahdella. Siinä vaiheessa kun pakotan pojan rattaisiin, tulee tietysti itku ja raivo. Mutta sama juttu, oltiin me missä hyvänsä. Silloin vain muistutan itseäni, että on se raivo aikaisemminkin jossain vaiheessa loppunut. Huh.

    ReplyDelete
  6. Wiio ei ole epäonnistunut tuossa viestissään. Olikos se niin, että noin 80% kommunikoinnista on nonverbaalia? Se on asia, joka on mielenkiintoista juuri tuossa kasvokkain käydyssä keskustelussa (lapsen ja aikuisen kanssa) ja varsinkin asia, joka unohtuu näin kirjoittelun kautta käydyssä keskustelussa!

    Ja kirjastovisiitti- jes :)! Kannustan :)! Oppii ne pikkuisetkin niitä kirjastosääntöjä, toiset automaattisemmin, toiset "kädestä pitäen", joten mukavia harjoittelukäyntejä :)!

    ReplyDelete
  7. Mä muistelen, että toi oli peräti (epävirallinen) viestinnän ensimmäinen laki! Nyt ei vaan jaksa tarkistaa asiaa, enkä halua muuttaa käsitystäni :)

    ReplyDelete
  8. Siina, ne juuri olivat meidänkin jälkikasvustamme parhautta! Olin jo ehdottamassa kirjastotreffejä mutta sitten tajusin, että juoksisimme kuitenkin eri puolilla kirjastoa. Huoh.

    Ne portaat on vähän huolestuttavat, ja sekin on, etten pääse ollenkaan vilkuilemaan omia kirjoja (paitsi nuorten osastolta, sentään, huh.) Hyvä tavoite, tuohon minäkin pyrin!

    Piia, okei, missä maakunnassa asutte, kerro heti niin muutamme sinne. Kuulostaa ihan huikean mahtavalta kirjastolta, en ehkä itsekään sieltä ikinä poistuisi!

    Leopardikuningatar, meillehän kävi tietenkin juuri noin. Se kimeä kiukkukiljunta hieman harmittaa, mutta onneksi sitä ennen oli tosi kivaa. Pitää vaan käydä siellä niin usein, että lapsi uskoo, ettei tämä ollut viimeinen kerta! :D

    Bleue, kiitos kannustuksesta! Kirjastot on mun lempipaikkoja maailmassa, joten lapsen on vain opittava :D Ja kyllähän hän selvästi nautti.

    Toi viestintäasia on aika mielenkiintoinen. Itsehän olen aina tuhahdellut noille sanattoman viestinnän prosenttiosuuksille, mutta sitten tosipaikan tullen yleensä huomaa, miten tärkeää se on. Esimerkki: kun pitää puhua puhelimessa eri kieltä puhuvan kanssa. Kasvojen näkeminen olisi ihan must. Ja sitten tietenkin tekstimuotoinen viestintä, joka usein on aika kipakkaa. Olen itse päättänyt opetella siihen, että jos viesti voidaan tulkita yli yhdellä tavalla, luen siitä iloisimman version. Voi olla, että menee pieleen, mutta jatkokeskustelu on usein hedelmällisempää. (Olen jatkanut tätä jo kolme viikkoa! Välillä epäonnistuen surkeasti.)

    Ja toki tässä lapsen kanssa viestiessä auttaa myös, että meillä on käytössämme 80% koko viestintäarsenaalista :D

    Sikuriina, sovitaan, että oli! Tai ainakin se oli Wiion laki, mikä on aika ässää myös. Ajattele, jos olisi vaikka "Liinan laki". Tai sun kohdalla "Sikuriinan laki".

    ReplyDelete
  9. Kallion kirjastossa on ne kuumottavat portaat, mutta muuten sen lastenosasto on ihana paikka. Ja Pasilassa on kans hyvä, siellä on vielä lastenosastolla pieni aikuistenhylly, ettei tartte pelkkiä Maisoja lukea. Tajusin muuten just, että vuosi sitten, kun esikoinen oli kaksivuotias, meidän kirjastoreissut oli vielä aika kaoottisia. Nyt ne menee ihan unelmasti, lapsi katselee kirjoja, leikkii ja piirtää. Tosin yksivuotias on se hulinaattori nykyään, mut aina joskus onnistun optimoimaan siten, että se nukkuu reissun ajan ja silloin pystyn jopa oikeesti itekin lainaamaan kirjoja kaikessa rauhassa.

    ReplyDelete
  10. Hyvä tietää, että Kallion kirjastossakin on tuollainen kauhea porrasansa. Kirjastojen lastenosastot on muuten järjestään ihan taivaallisia, voisin muuttaa sellaiseen.

    Mä aion ehkä pakottaa miehen mukaan seuraavalle reissulle, niin pääsen sitten piipahtamaan aikuisten puolella itsekin. Pari vuotta pitäisi siis vielä odotella rauhallista kirjastokomeusta? Not so bad, eh?

    ReplyDelete