Hahmotin juuri, että tässä alkaa olla takana aika pitkä historia verkkokeskustelijana - ei ihan teini-iästä alkava, muttei paljon puutukaan. Jos koko nimelläni googlaa, esiin pamahtaa jotain muinaista Usenet-keskustelua (olin jo silloin jotakuinkin reippaasti sillä kannalla, että kaiken sanottavani voin sanoa omalla nimelläni. Tästäkin olen sittemmin valitettavasti kerran tai pari lipsunut.)
Myöhemmin osallistuin ujosti keskusteluun eräällä foorumilla (ei Homma-.) Sitä kautta olen törmännyt mieheeni, kummitätiini ja liutaan ystäviä. Olen paukuttanut viestejä menemään niin, että heikompia hirvittää: vitsaillut, keskustellut, argumentoinut, provosoinut, provosoitunut, jängännyt, jupissut, nauranut kippurassa, loukkaantunut ja valitettavasti aivan varmasti loukannutkin. Olen myös keskustellut keskustelusta.
Kun edellämainitusta foorumista lopulta vedettiin töpseli seinästä, olin aika helpottunut. Se oli aikansa kuva, enkä oikeastaan halunnut törmätä mihinkään siellä puhuttuun enää - niin, lapset, uskokaa tätiä. Kaikki, mitä nettiin kirjoittaa, voi tulla myöhemmin vastaan muodossa ja toisessa. Ei sillä, että todellakaan olisin pelännyt jonkun minusta kiinnostuneen lukevan ne kaikki urakalla läpi: maailmassa ei voi olla ketään minusta niin kiinnostunutta ihmistä. En vain itse halunnut törmätä siihen Liinaan enää. Aika aikaa kutakin.
Nykyään opettelen sitä, miten netissä ei keskustella.* Nettikeskustelu on hieman liikaa psyykelleni tätä nykyä - minkään näkemyksen puolustaminen on rasittavaa, ja mitä enemmän uskoo olevansa oikeassa, sitä varmemmin on väärässä (tai tosi typerä.) Nettiin pätee minusta mainiosti sanonta "Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huolta, ettei hän tee samoin." Nettikeskusteluissa rehottaa myös hirvittävä vänkäämis- ja keskustelukulttuuri: on tahallista väärinymmärtämistä, poteroiden kaivamista ja henkilökohtaista suosikkiani, line-by-line nitpickingia (en tiedä tälle hyvää äidinkielistä termiä), jossa kanssakeskustelijan argumentti hajotetaan palasiksi ja rivi kerrallaan osoitetaan Vääräksi.
Hyvistä aikeistani huolimatta olen - tänä vuonna! - vängännyt esimerkiksi aselakiasiasta jonkun ihmisen kanssa, joka Facebook-profiilikuvassaan poseerasi kuolleiden kettujen keskellä, ja siinäpä oli hyvin käytettyä aikaa ihan kaikkien osallistujien kannalta.
Ikä** tuntuu tuovan mukanaan hirveästi erilaisia harmaan sävyjä*** (kuten eräs tuon edellämainitun nettikeskustelumestan suuresti arvostamani jäsen jo tuolloin sanoi), ja vaikka tuntisin tosi mielelläni olevani oikeassa, en yleensä enää ole ihan varma siitä, mikä se "oikeassa" oikein on. Ellei sitten puhuta poliittisesti, missä tapauksessa oikea ei myöskään ole kuvaava termi.
Huomaan kuitenkin usein kaipaavani keskustelua, myös netissä. Sellaista ihan kunnollista. Erilaisia näkökulmia, väärässäolemista vähemmän ja oikeassaolemista ei juuri yhtään. Mitenkähän sitä oppisi? Että osaisi seistä jämäkästi omien näkemystensä takana, mutta olla silti avoin uusille ajatuksille; olla aidon kiinnostunut toisten näkemyksistä mutta olla silti juoksematta pää kolmantena jalkana viiteryhmänsä yleisimmän mielipiteen mukaan (tai minun tapauksessani sitä vastaan, ihan vain jotta voisin olla vähän ärsyttävämpi); välttää syyllistyminen ja syyllistäminen ja - ennen kaikkea - lukea nuljumpaakin viestiä niin, että voi nähdä siitä muutakin kuin sen ensimmäisenä vastaan tulevan ankeilun, ja vastata siihen asiapuoleen.
Ongelma piilee vain siinä, että keskustelun aikaansaamiseksi pitäisi varmaan joskus jotain uskaltaa sanoakin, eikä vain juuttua niille harmaan alueille ja relativismin suohon.
Käsityöpostauksia luvassa, toisin sanoen.
* Ja silti, tästäkin blogista on luettavissa melkoinen kasa epäonnistumistani.
** Olenhan jo viisisataa vuotta vanha.
*** Ei kuitenkaan aselakiasiassa, mutta siitä en jaksa keskustella.
Myöhemmin osallistuin ujosti keskusteluun eräällä foorumilla (ei Homma-.) Sitä kautta olen törmännyt mieheeni, kummitätiini ja liutaan ystäviä. Olen paukuttanut viestejä menemään niin, että heikompia hirvittää: vitsaillut, keskustellut, argumentoinut, provosoinut, provosoitunut, jängännyt, jupissut, nauranut kippurassa, loukkaantunut ja valitettavasti aivan varmasti loukannutkin. Olen myös keskustellut keskustelusta.
Kun edellämainitusta foorumista lopulta vedettiin töpseli seinästä, olin aika helpottunut. Se oli aikansa kuva, enkä oikeastaan halunnut törmätä mihinkään siellä puhuttuun enää - niin, lapset, uskokaa tätiä. Kaikki, mitä nettiin kirjoittaa, voi tulla myöhemmin vastaan muodossa ja toisessa. Ei sillä, että todellakaan olisin pelännyt jonkun minusta kiinnostuneen lukevan ne kaikki urakalla läpi: maailmassa ei voi olla ketään minusta niin kiinnostunutta ihmistä. En vain itse halunnut törmätä siihen Liinaan enää. Aika aikaa kutakin.
Nykyään opettelen sitä, miten netissä ei keskustella.* Nettikeskustelu on hieman liikaa psyykelleni tätä nykyä - minkään näkemyksen puolustaminen on rasittavaa, ja mitä enemmän uskoo olevansa oikeassa, sitä varmemmin on väärässä (tai tosi typerä.) Nettiin pätee minusta mainiosti sanonta "Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huolta, ettei hän tee samoin." Nettikeskusteluissa rehottaa myös hirvittävä vänkäämis- ja keskustelukulttuuri: on tahallista väärinymmärtämistä, poteroiden kaivamista ja henkilökohtaista suosikkiani, line-by-line nitpickingia (en tiedä tälle hyvää äidinkielistä termiä), jossa kanssakeskustelijan argumentti hajotetaan palasiksi ja rivi kerrallaan osoitetaan Vääräksi.
Hyvistä aikeistani huolimatta olen - tänä vuonna! - vängännyt esimerkiksi aselakiasiasta jonkun ihmisen kanssa, joka Facebook-profiilikuvassaan poseerasi kuolleiden kettujen keskellä, ja siinäpä oli hyvin käytettyä aikaa ihan kaikkien osallistujien kannalta.
 |
| Kuvan tarjoaa xkcd. |
Huomaan kuitenkin usein kaipaavani keskustelua, myös netissä. Sellaista ihan kunnollista. Erilaisia näkökulmia, väärässäolemista vähemmän ja oikeassaolemista ei juuri yhtään. Mitenkähän sitä oppisi? Että osaisi seistä jämäkästi omien näkemystensä takana, mutta olla silti avoin uusille ajatuksille; olla aidon kiinnostunut toisten näkemyksistä mutta olla silti juoksematta pää kolmantena jalkana viiteryhmänsä yleisimmän mielipiteen mukaan (tai minun tapauksessani sitä vastaan, ihan vain jotta voisin olla vähän ärsyttävämpi); välttää syyllistyminen ja syyllistäminen ja - ennen kaikkea - lukea nuljumpaakin viestiä niin, että voi nähdä siitä muutakin kuin sen ensimmäisenä vastaan tulevan ankeilun, ja vastata siihen asiapuoleen.
Ongelma piilee vain siinä, että keskustelun aikaansaamiseksi pitäisi varmaan joskus jotain uskaltaa sanoakin, eikä vain juuttua niille harmaan alueille ja relativismin suohon.
Käsityöpostauksia luvassa, toisin sanoen.
* Ja silti, tästäkin blogista on luettavissa melkoinen kasa epäonnistumistani.
** Olenhan jo viisisataa vuotta vanha.
*** Ei kuitenkaan aselakiasiassa, mutta siitä en jaksa keskustella.
Loppukaneetti nauratti (ja oksetti, mutta se ei liity sun blogiin).
ReplyDeleteHyvä postaus. Mulla olis siihen jotain älykästä argumentoitavaa mutta kaksi piskiä vaatii huomiota ja lenkkiä ja väsyttää ja kaikkea, mutta palaan keskustelemaan.
Vatsatautia liikkeellä? Täällä oli joku salamatapaus. Iltapäivällä itkuinen nälkälakkoilija, illalla iloinen ruokailija.
ReplyDeleteArgumentoi vaan heti, kun ehdit :D Siis kun koiruudet on hoidettu ja väsymys selätetty (tai ainakin otettu erävoitto, jos selätät kokonaan, vaadin, että kerrot taktiikkasi.) ("Ajoissa nukkumaan" ei ole taktiikka!)
Hyvä kirjoitus, paljon tuttuja asioita. Ja tuo kuva! Mun mies aina kysyy että "mikäs kuuma peruna siellä chatissa tällä kertaa on?" kun paukutan menemään jotain elintärkeää asiaa. Mulla on itselläni irc-menneisyys ja onnistuin siellä ajautumaan joskus aika pahoihinkin erimielisyyksiin erilaisista poliittisista ja muista jutuista. Ja Facebookissa joskus edelleen käy silleen, et alan väitellä esim jostain äitiys-jutusta jonkun toisen seinällä, periaatteessa täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Kesällä pisti vituttamaan pahasti, kun jonkun Lastenfestarien tapahtuman seinällä joku äiti ipitti siitä, että "kun nämä tapahtumat on aina heidän Mitro-Pekan päikkäriaikaan, eikö asialle voisi tehdä jotain?", siinä oli sit pakko vähän heittää kevyttä kenttävittuilua että kas kun se maailma ei just teidän napakohtaisen päivärytmin ympärillä pyöri kumminkaan. Sit tuli vähän krapula, sellaisesta avautumisesta.
ReplyDeleteOon monesti miettinyt, että netti on ujoille, ylikilteille ja myötäileville (joihin minä en sillai lukeudu) ehkä se ainoa kanava, jossa voi näyttää vähän omaa selkärankaa ja topakkuutta. Mulla on todella kiltti ja pehmeä lapsuudenkaveri, jonka nettipresaanssista yllätyin aikoinaan kovasti. Sama nainen olikin netissä topakka ja jopa ärhäkkä, aivan uusi piirre mulle!
Mutta joo, nettiväittelyistä jää joskus lähinnä tosi tuhnuinen ja kiusallinen olo. Siksi en nykyään niihin hirveesti lähde mukaan. Olkinuket, ad hominemit, viettävät pinnat on nettiväittelyissä niin yleisiä, että niihin lähtee itsekin mukaan. Haluaa vaan, että toinen myöntää olevansa VÄÄRÄSSÄ, VÄÄRÄSSÄ! Ja sitten kun saa mitä haluaa, onkin jo vähän naama punaisena omasta mouhkaamisestaan.
Lupiini, ihana! Toi olis voinut olla mun kirjoittamaa, lukuunottamatta irc-osiota (on aina harmittanut, etten ole ikinä irkannut, älä kysy miksi :D)
ReplyDeleteMullekin käy juuri noin, että alan vängätä jossain Facebookissa jonkun tutun tutun kanssa, ja sitten tunnen itseni todella typeräksi ja äärimmäisen kiihtyneeksi noin kolme tuntia myöhemmin. Ei typeräksi siis siksi, että olisin välttämättä muuttanut mielipidettäni, vaan siksi, että ylipäänsä ajauduin aiheesta vääntämään. Mies pyörittelee vieressä silmiä, sen mielestä moisista kiihtymisessä ei ole mitään järkeä - ja saattaa olla oikeassa :D
Krapula on aika hyvä termi, samoin tuhnuinen, kuvaamaan sitä nettiväittelyn jälkeistä fiilistä.
syitä, miksi kannattaa olla olematta facebookissa. tai olla lukematta iltapäivälehtien nettikeskusteluja.
ReplyDeleteJuuri jotain tähän liittyviä ajatuksia yritin viime (?) viikolla purkaa omassa blogissani. Tosin pointti oli oikeastaan päinvastainen eli se, että huomaan vältteleväni ajautumista minkäänlaisiin nettiväittelyihin. Joskus (usein) on käynyt niin, että olen kirjoittanut esim jonkun blogiin ihan jonkun hutaistun kommentin vailla sen syvällisempää pohdintaa ja sen jälkeen joku toinen on kuitannut siihen jotain kärkevää. Siitä tulee itselle jotenkin tyhmä olo.
ReplyDeleteEn tiedä onko tämä luonnekysymys. Vai onko syynsä sillä, että silloin kun olin koulussa tai lukiossa, ei mitään nettejä ollut. Olin jo opiskelemassa yliopistossa, kun sähköposti tuli ja taisin olla oman ainelaitokseni toinen henkilö ever, joka otti sähköpostiosoitteen. Siitä meni vielä parisen vuotta ennen kuin osoitteet tuli kaikille opiskelijoille automaattisesti. Ja oman oppiaineeni opiskelijat taisivat yleisesti olla niitä viimeisiä tupajumeja, jotka aktivoituivat nettiä mitenkään käyttämään. No, mutta se on toinen tarina. Anyway, pohdin tässä, onko sillä asian kanssa tekemistä, että minun teiniaikana ei ollut irkkejä tai zättejä...
Myöskään noita fb-seinäväittelyitä en ole harrastanut varsinkaan tuntemattomien kanssa enkä toisaalta ole huomannut, että minun tuttujen seinillä kukaan muukaan olisi harrastanut. Tietysti joissakin fb-ryhmissä on välillä aika kiivastakin inttämistä lähinnä noihin lastenvaatteisiin (tosi provokatiivinen aihe!) liittyen. Niistä saa yleensä makeat naurut. :)
Kuten sinä sanoit, minusta hyvä ja toista kunnioittava keskustelu olisi mukavaa. Se vain on niin vaikeaa, kun ei ihmisiä tunne.
Että tämmöistä. :)
Heh, hauskaa, oon miettiny ihan samaa! Ikä on tosiaan tuonut niitä harmaan sävyjä. En esimerkiksi juurikaan provosoidu enää, koska oon huomannut välillä kirjoittaneeni niin läpiä päähäni, että aavistelen muidenkin niin tekevän. Ja toisaalta, trollaajista on tullut arkipäivää, ettei siinäkään mielessä osaa enää provosoitua samalla tavalla.
ReplyDeleteMutta mielenkiintoinen havainto on, että vaikka tässä vuosien varrella oon varmaan oppinut katsomaan asioita useammasta näkökulmasta, niin nykyään on edelleen asioita, joiden suhteen uskon aidosti olevani oikeassa. Mutta niistä ei vaan jaksa lähteä väittelemään, kun ikä on tuonut myös sen havainnon, että vahvasti asenteellisen ihmisen päätä ei saa käännettyä. Vaan eipä ole tarvettakaan, koska harmaan sävyt antavat kaikkien kukkien kukkia (no ei ihan kaikkien sentään).
Mä kyllä tykitän edelleen anonyyminä, nimimerkin lisäksi. Tai tykittää on väärä termi, koska provosoimattomuus on vienyt pahimman vittuiluntarpeen. Nimimerkille syynä on se, että mulla on asiakkaita, enkä halua kertoa heille muista kuin työhön liittyvistä asioista. Täysin anonyyminä kirjoitan silloin, kun mennään liian lähelle todellista henkilöllisyyttäni, nimimerkin kun moni tietää. Silti kyllä seison sanojeni takana. Olen kai idealisti, kun ajattelen, että itse viestin pitäisi olla se pääpointti, ei viestijän identiteetin. Tällä en nyt kuitenkaan tarkoita, että viesteilläni olis joku merkittävä sanoma :D
Wandis, Facebookin voin lopettaa ihan koska vain haluan (voin voin) mutta lehtien keskustelupalstojen olen sentään tajunnut jo antaa olla!
ReplyDeleteLeopardikuningatar, varmaan ihan fiksua vältellä väittelyitä!
Tuo kärkevästi kuittaaminen on hieman rasittavaa, koska se on osa sitä nettikeskustelun inhaa fiilistä: että lähes tahallaan ymmärretään pahimmalla mahdollisella tavalla. Sitäpaitsi loukkaantuminen on osalle jengistä selkeesti harrastus. Älä kumminkaan tunne oloasi tyhmäksi: se olisi ihan hassua, kun selkeesti olet todella fiksu! Jos sitä ei todista sun blogi, niin viimeistään se, että osaat väistää FB-vänkäämiset sun muut ääliöydet!
PS. "Tupajumi" on ihana sana! Kiitos kun käytit sitä!
Sikuriina, totta on, että provosoiminen on yhtälailla harrastus joillekin kuin loukkaantuminen toisille :D Ihanaa, kun ei tarvitse kaikesta enää niin kiihtyä - on siinä vielä lisääkin tekemistä, mutta aion ottaa teistä kaikista mallia.
Ja tokihan on totta, että jos jonkun (tai omatkin) näkemykset on sementtiin valettu, ei niitä jollain internetsväittelyllä muuteta - yleensä tilanne vain pahenee. Korkeintaan pitkäjännitteinen myyräntyö toimii, ja kuka sellaistakaan jaksaa.
En mäkään muuten usko, että anonymiteetti on joku yleinen paha. Monessa tapauksessa se on perusteltua ja joissakin välttämätöntä, ja sen rajoittaminen olisi aika kauheeta. Itseltäni rajoitan sitä :D
Siis VITTU MITÄ PASKAA SÄKIN KIRJOITAT!!1
ReplyDeleteEiku siis. Mä odotan yhä niitä anonyymeja nillittäjiä mun blogiini, niin tiedän miten osaan olla osaamatta välittää tai vastata vain asiallisesti. Muilla foorumeilla harvemmin käyn kiukuttelemassa - sen sijaan olen hyvä olemaan lukematta esim. ärsyttäviä blogeja. Facessa joskus alan vääntämään, mutta lähinnä vain yhden tahallaan provosoivan kaverin seinällä. (Ja miten ärsyttävää on se, että kun tietää, että se provosoi ja silti provosoituu.) Yksi äitini perusopetuksista mulle ja veljelle oli, että "Ei saa provosoitua kun provosoidaan." No ei kyllä sisäistynyt toimintamalliksi se.
Yritin vertailla nettikeskustelutapaani irl-keskustelutapaani, mutta nykyään en käy esim. baareissa missä potentiaalisesti voisi alkaa vänkkäämään puolituttujen kanssa. Mutta kuvittelisin, että netissä pystyn ohittamaan ehkä jopa helpommin keskustelut, joista irl en kertakaikkiaan selviäisi sanomatta edes jotain puolinaista vastausta. Kaikki patoutunut väittelytarve kohdistuu sitten mieheen?
"Osallistuin ujosti". Hi-hii! :D
ReplyDeleteMinulta kesti noin seitsemän vuotta oppia, että tietyistä aiheista ei vain kannata vängätä netissä (esim. feminismi). Mikä ei tarkoita, etten edelleen sortuisi joskus vänkäämään jostakin muista aiheista. Lisäksi tietyt aiheet ovat sellaisia, että netti on ainoa paikka, joissa pystyn keskustelemaan niistä VÄÄRÄÄ MIELTÄ olevien ihmisten kanssa, koska irl hermostun väärässä olemisesta niin, että joko menetän puhekykyni tai alan huutaa ja huitoa käsilläni. (Yksi asia, jota olen toivonut iän opettavan on se, että sietäisin paremmin eri mieltä olevia ihmisiä. Joissain asioissa siedänkin - toisissa en.)
Täti-ihminen, säikähdin :D
ReplyDeleteMä toivoisin itselleni juurikin taitoa olla närkästymättä niihin anonilleihin ja ennen kaikkea haluaisin, etten alkaisi välittömästi säveltää sarkastisinta mahdollista vastausta, jonka kuunaan voin keksiä - ihan vain osoittaakseni Näkemykseni.
Mun paappa sanoi juurikin noin, siis ettei saa provosoitua. Ei mennyt täälläkään ihan jakeluun, vaikka paappa etenkin oli suuri provokaattori. (Ei kyllä aina kovin hyvä provokaattori.)
Meillä ei miehen kanssa juuri väitellä. Mä saatan käsiä vispaten vaahdota jostain, ja toinen katsoo huvittuneena vierestä :D
Liisa, pari viestiä kirjoitin. Ehkä kolmekymmentä!
Feminismi todella on asia, josta on vaan viisaampaa olla hiljaa. Mikä on sääli, haluaisin puhua siitä joka paikassa, minusta se on hienoa.
Tiedätkö, minusta on jotenkin ihanaa, että sinäkin joskus kiihdyt niin, että alat huutaa ja huitoa käsilläsi. Olen aina ajatellut, että se on mun henkilökohtainen ongelma, mutta tunnistan tuon kuvaamasi tilanteen kauhean hyvin - ja että juuri sinä, jota ihailen kauheasti, teet joskus samoin, helpottaa kovasti!
Sori. ;) Mä olen yhä sitä mieltä, että kirjallisen ilmaisun yksi suurimmista puutteista on ironiafontin puuttuminen. Tässä tapauksessa laskin sen olevan ilmeistä: valtaosasta muista kommenteistani nokkelaa sävyä eivät ymmärrä kuin poikkeuksellisen älykkäät ihmiset. (Niinku tohon taas se ironiafontti. Ja tähän. Noni.)
ReplyDeleteLiina, oi kiitos, arvostus on molemminpuoleista :)
ReplyDeleteTäti-ihminen, en ollut säikähtänyt kovin monta tuntia kuitenkaan :D Aamuun mennessä sydän löi jo lähes normaalisti ;)
ReplyDeleteAamen!
ReplyDeleteOi niitä aikoja! En pystyisi enää moiseen. Vaikka jotain siitä kaipaakin.
Oman bloggaamisen hyytyminenkin liittyi jotenkin tähän kaikkeen. Opettelen sitä nyt pitkän tauon jälkeen ihan uudelta pohjalta.
Tuttu kuva. Aikoinaan niin totta!
Voi aamen! Ihan oikea, kunnon keskustelu, jossa kukaan ei ole yksiselitteisesti oikeassa tai väärässä, jossa keskustelijat vievät toisiaan kohti jotain, missä kukaan heistä ei ole vielä ollut - uusia oivalluksia, näkökulmien laajentumista, parempaa itsetuntemusta. Sitä on olemassa vielä jossain, onhan? Se ei ole ihan _kokonaan_ korvautunut intternetskun trollioprovokaattoriammattipaheksujaloukkaantujien vyöryllä, eihän? Vielä kun kuulisi, missä tätä keskustelua on olemassa...
ReplyDeleteNiin ja kiitos ihkusta blogista, tykkään kielenkäytöstäsi todella paljon! (ja tällä luonnollisesti viittaan sanalliskielelliseen toimintaan, en elimelliskielelliseen)
Herkku, sama vika. En pystyi enää, mutta parhaat ajat olivat kyllä parhaita. Kiva kuitenkin, että palailet bloggaajaksi pikkuhiljaa :)
ReplyDeleteMiia, juuri noin! Olipa hyvin tiivistetty, kiitos! Kun minustakin tuntuu usein siltä, että antoisinta on jutella ihmisten kanssa, jotka toimivat toisin kuin minä - niiltähän voi vaikka jotain oppiakin. Samanmieliset ovat toki ihania, muttei sellaisten kuoro aina tuo keskusteluun uutta.
Niin, jos löydät tällaista keskustelua, vinkkaa ihmeessä mullekin :)
Ja kiitos kauniista sanoista, tuntuu ihanalta - ja aivan erityisesti nyt, näin rankahkon lomarupeaman jälkeen!