13 December, 2012

Munasolun luovutus, level 1

Kävin siellä terapeutilla, munasolun luovutukseen liittyen siis. Terapiantarpeeni noin muutoin ovat nähdäkseni vähänlaiset, eivätkä läheisetkään suuremmin valita. Sain luvan siirtyä seuraavalle tasolle eli lääkärintarkastukseen - se on tammikuussa. Harmikseni terapeutti oli äänessä lähes yhtä paljon kuin minä. Onneksi on tämä blogi, jossa voin keskittyä puhumaan itsestäni.

Niin, ei siellä sen ihmeempää juteltu: motiiveista, huolista ja suhtautumisesta kuviteltuihin tilanteisiin. Lähdin sieltä tosi hyvin eväin, jotka tosin enimmäkseen koskivat sitä, miltä haluan näyttää sitten, kun olen sen terapeutin ikäinen. Olisi ehkä pitänyt kysyä myös, jaksaako hän todella laittaa sen kivan kampauksensa ihan joka aamu.

Nyt ne ehkä diskaa mut.

Välttääkseni diskatuksi tulemisen kerron, että esitin jonkun kommenteissa esittämän huolen siitä, että minun lapseni ja minun sukusolustani syntynyt lapsi kohtaavat aikuisina ja tekevät vauvoja. Terapeutti sanoi rohkaisevasti, että niin voi tosiaan käydä, jos kohta se on epätodennäköistä. Päätin samantien asennoitua siihen, että lapsenlapseni ovat kolmikätisiä ja takatukalla varustettuja ja soittavat banjoa kuistilla, etten sitten pety.*

Alitajuntani oli muuten ilmeisesti päättänyt, että terapeutti mikä terapeutti ja kun yksi ensimmäisistä kysymyksistä koski sisaruksia ja samalla siis elämäni suurinta kipupistettä, veljeni kuolemaa, purskahdin tietenkin itkuun. Tämä valoi epäilemättä terapeuttiin ennennäkemätöntä luottamusta henkisen tasapainoni suhteen, mutta onneksi en sentään ruvennut nauramaan tilanteen järjettömyydelle. Lähellä oli sekin.

* Tämä mielikuva on lapseni kummitädin aikoja sitten esittämä.

19 comments:

  1. Propsit sulle tuosta! Mä en nuorena ajatellutkaan tällaista ("mitä hedelmöityshoitoja - aina voi adoptoida!") ja tää kypsempi ikä meni omien lasten tuottamiseen kunnes tuli ikäraja täyteen. Mutta arvostan!

    Ehkä sitten syynäät vaan vähän tarkemalla silmällä niitä vävykokelaita, ja saat elinikäisen ystävän lapsen anopista utelemalla ensitapaamisella yksityiskohtia hänen hedelmällisyydestään. :D

    Ja nää on ehkä liian isoja asioita tällä tasolla kommentoitavaksi, mutta eiköhän oudompaa olisi jos veljen kuolema ei aiheuttaisi tunnereaktioita. Osanottoni menetykseesi (olkoonkin että siitä olisi aikaakin).

    ReplyDelete
  2. Mukavaa, kun kerroit luovutusasian etenemisestä. Taannoin pohdinkin, oletko mahtanut pistää toimeksi...

    Seurasin itse aikoinani muutamia lapsettomuus-keskustelupalstoja ja tuli kyllä selväksi, miten onnellisia ovat ne, joille mitkään konstit eivät ole auttaneet, mutta apu on lopulta tullut luovutetusta solusta. Vaikka ei se ihan helppo asia ole kenellekään osapuolista. (Henkiseltä kannalta, tarkoitan.)

    Veljesi johdosta otan osaa minäkin.

    ReplyDelete
  3. Respect, muru! Teet jonkun perheen äärettömän onnelliseksi!

    ReplyDelete
  4. Täti-ihminen, kiitos! Täytyy myöntää, että ennen tyttären syntymää olin vähän samoilla linjoilla, mutta ikä tai lapsi tuo harmautta elämän mustavalkoisuuteen. Eihän se lopulta ole minun päätökseni, ja voin tällä tavalla ainakin tarjota jollekulle kipeästi kaivatun mahdollisuuden omaan vauvaan. Se tuntuu tosi hyvältä ajatukselta nyt.

    Voin jo nähdä nuo ensimmäiset kahvitteluhetket tulevan anopin kanssa :D

    Kiitos osanotosta. Onhan siitä tosiaan aikaa - 12 vuotta on pyöristänyt surun kulmia niin, että enimmäkseen voin jo puhua asiasta itkemättä (jos ei liian syvälle mennä.) Sattui vain käymään niin, että tuolloin 12 vuotta sitten äitini pakotti minut YTHS:n kriisiterapeutille, jonka toimistokalustus oli tismalleen samanlainen kuin Felicitaksen terapeutin. Vain nenäliinapaketti puuttui. Muisti on jännä asia. (Enkä voi olla miettimättä, mistä katalogista ne kalusteet hommataan.)

    Leopardikuningatar, varasin ajan aika pian ensimmäisen postauksen jälkeen, mutta siinä oli hieman viivettä - aika meni suorilta useamman viikon päähän.

    Yksi terapeutin sanoma juttu jäi kyllä mieleen: hän sanoi, että nämä lapset ovat todella toivottuja ja mietittyjä tapauksia. Siitä tuli iloinen olo, että jollekulle tästä oikeasti ehkä on suuri ilo - ja se toki lisäsi motivaatiota.

    Kiitos sinullekin!

    Anna, kiitos! Tekee oikeasti eetvarttia motivaatiolle: tietenkin palkitsevinta on, jos voi oikeasti auttaa jotakuta.

    ReplyDelete
  5. Lumista hattuani nostan minäkin, hienoa toimintaa! Ja kiitos että kertoilet prosessin etenemisestä täälläkin. llman sinun ja Liisan juttuja en olisi tätä asiaa varmaan edes harkinnut, nyt se muhii mielessä. Uskon, että lahjoittamalla saattaa saada jonkun perheen ikionnelliseksi.

    Otan osaa veljen menetyksestä.

    ReplyDelete
  6. Tämä oli monitahoinen postaus. Alussa nauroin kuvauksillesi ääneen ja loppu tietenkin pysäytti. Syntymä ja kuolema, ääripäät, mutta kumpikin elämää itsessään.

    Otan osaa suruusi. Olen varma, että reaktiosi oli aivan normaali ja ihmisyydestä kertova myös terapeutin silmissä, kuten minun, lukijasi. *virtuaalinen halaus* (ota halaus kädenpuristuksena jos olet mallia "handshake is as good as a hug!" -seinfeld :) )

    ReplyDelete
  7. Kuuluuko prosessiin paljonkin tommosta terapiaa? Mikä on sen tarkoitus? Mitkä vois olla perusteita diskaamiselle? Uteliaisuuteni on herännyt :)

    Rohkeeta lausua elämän pahin kipupiste "ääneen"!

    ReplyDelete
  8. Kiitos tästä päivityksestä, mielenkiintoista on kuulla miten asia etenee. Ehkä se joskus etenee omallakin kohdallani pähkäilyä pidemmälle tämän ansiosta.

    ReplyDelete
  9. Pidän peukkuja, että kaikki menee kuin ruotsinkielisellä askartelusaarella... Tuo on hieno homma, peesaan Anna: respectiä, paljon, oikein ripakopallinen. Ja halaus, ja sen sellaista.

    (Terapiasi kuulostaa poikkeuksellisen terapeuttiselta! Joskin ehkä toisin kuin on tarkoitettu.)

    ReplyDelete
  10. Jennijee, kiitos! Molemmista jutuista. Anna jutun muhia mielessä ihan rauhassa - itsekin mietin tätä varmaan vuoden verran satunnaisesti ennen kuin oikeasti tajusin, että miksipä ei.

    Bleue, kiitos kaunis. Tuli hyvä mieli kommentistasi, ja on ihanaa, että on sinunlaisiasi myötäeläviä ihmisiä. Mä valitsen kyllä sen halauksen!

    Sikuriina, mä kuvittelen että terapiakäyntejä on tämä yksi, mutten ole aivan varma nyt. Luulen, että jos luovuttaja vaikuttaa aivan tasapainottomalta, hommaan ei ruveta - kai tuosta voi seurata sellaistakin tunnekuohua, että esimerkiksi katumus voisi olla kova. Tai jos motiivit ovat jotenkin aivan höperöt, ehkä sittenkin diskattaisiin.

    RainDrop, kannatan sitä lämpimästi, että antaa ajatuksen muhia ihan rauhassa. Kyllä sen sitten tietää, onko se oma juttu ja sellainen asia, jonka kanssa voi elää.

    Booksy, kiitos! Askartelusaaren meininki olisi kovasti tervetullut moneen asiaan, mutta ehkä etenkin tähän. Ja kiitos halauksesta, otan senkin tosi mielelläni :D

    Joo, terapeuteista on otettava irti kaikki, minkä saa :D

    ReplyDelete
  11. Mielenkiintoista, jännää, respect!
    Tätä mä kyllä tulen kyttäämään tosi tarkasti, varsinkin kun en ole vielä päättänyt laitanko omia priimamunasolujani jakoon.

    (Mä kävin faijan kuoltua melkein 3 v sitten kriisiterapeutilla ja siellä oli kanssa jostain terapia-Vepsäläiseltä ostetut kalusteet, mutta sitten se "terapeutti" oli joku mua 4 vuotta nuorempi vastavalmistunut reppana joka ei yhtään kestänyt mun ahdistusta ja analyysia ja surua ja lopulta mä sitten lohduttelin sitä terapeuttia että "ei tässä nyt oikeestaan oo mitään hätää, älä huoli". Hyvin meni sekin).

    Mutta tosi hieno homma, hyvä sä!
    (Heh heh, ehkä sun munasolu sit pääsee lopulta vauvauintiin!).

    ReplyDelete
  12. Olen mykistynyt ihailusta.
    Ja liikutun jo pelkästä ajatuksesta, että joku perhe saa mahdollisuuden omaan lapseen kaltaistesi ihmisten ansiosta.

    Minä muuten luulin, että ne nenäliinäpaketit on integroitu niihin terapiavepsäläisen kalusteisiin!

    ReplyDelete
  13. PeNa, pohdi rauhassa!

    Hauskaa (eli siis kaikkea paitsi hauskaa), että sulla oli noin mahtava kriisiterapiakokemus. Useinhan sureva tosiaan joutuu lohduttelemaan muita, jotka jotenkin ei kestä sitä toisen surua, mutta että terapeuttiakin. Hieno homma.

    Itse pääsin silloin aikanaan Salli Saarelle, joka roudataan aina telkkariin kun tapahtuu joku Kansallinen Trauma, ja hän on kyllä oikeasti pätevä ja asiansa osaava.

    Kuvittele sitä kalustekatalogia: "Nojatuoli, mitäänsanomaton kuviointi. Soveltuu parisuhde- ja kriisiterapiaan. Huom! Ei psykoterapeuteille."

    Maija, kiitos :D Mutta voihan se olla, etten lopulta edes sovellu luovuttajaksi. (Sitäpaitsi tämä kaikki kiittely alkaa nousta hattuun, ja kohta auttamisen haluakin suurempi motivaatio on sosiaalisen hyväksynnän tarve :D)

    Ihmettelin itsekin nenäliinapaketin puutetta. Voisi kuvitella, että siellä käy satunnaisesti myös lapsettomuudesta kärsiviä pareja, ja vaikka se on kriisinä hieman eriluontoinen kuin jonkun läheisen äkillinen kuolema, kuvittelisin, että senkin suhteen joskus jonkun silmäkulma kostuu.

    ReplyDelete
  14. Jee, oot kyllä siisti kun luovutat munasolun! Mun lähiystävä kärsii lapsettomuudesta ja aina joskus ajattelen että voi kun voisin jotenkin auttaa, mutta kun en voi. Ihanaa että jotkut tekee tämmöisiä hienoja tekoja!

    Mä kävin vuosia sitten katsomassa valokuvanäyttelyn Jenkkien syvästä etelästä, jostain todella rämeen nurkasta, jossa siis eli näitä sisarusavioliittojen jälkeläisiä. Ne tosiaan olivat lähestulkoon kolmikätisiä ja soittelivat banjoa kuistilla. Mut aika tyytiksiltähän ne elämäänsä vaikutti :)

    ReplyDelete
  15. kummitätisi visioon kuului myös omenasoseen syöminen sillä kolmannella kädellä, koska vain kaksi tarvitaan banjon rämpyttämiseen.

    ReplyDelete
  16. Lupiini, toivotaan, että pääsen luovuttamaan asti!

    Mä otaksun, että nuo kolmikätiset banjonsoittajat on myös hieman yhtä sukupolvea pidemmän stagnoituneen geenipoolin tuotos, mutta silti hienoa kuulla, että ovat tyytyväisiä :D

    Linnea, otan kaikki halit vastaan! Kiitos!

    Rakkain kummitätini, totta! Kiitos tarkennuksesta. Ja kun tätä asiaa tarkemmin ajattelee, tulee pian selväksi, että kolmikätisyys voi itse asiassa olla evoluution seuraava askel. Edut ovat kiistämättömät.

    ReplyDelete
  17. Tosi ihanaa, että päätit lähteä tuolle tielle. Toivotaan, että saat monen monta munasolua jakoon ja ne pääsevät onnellisille omistajille!

    ReplyDelete
  18. Jeah, sitä toivon toki itsekin! Yhdestä luovutuskerrasta käsittääkseni kaikki menevät samalle pariskunnalle (jotka voivat sitten hyvällä tuurilla perustaa vaikka suurperheen, jos kohta niin hyvin kai harvoin käy), mutta oishan tässä aikaa vaikka toiseenkin luovutukseen - jos huolivat ja kaikki menee hyvin :)

    ReplyDelete