Quod scripsi, scripsi (ja vähän vallankumouksellisista)

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin, mutta pakko on tunnustaa, että nyt tavallaan toivon, etten olisi kirjoittanut imetyksestä kiukuspäissäni. Keskustelu on ollut mahtavaa (Kiitos te! On hyvä, että blogilla on viisaita kommentoijia!) mutten voi välttyä siltä tunteelta, että asia ei tullut oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti esitetyksi, minun toimestani. Sellaisesta ei voi olla ylpeä, jos on kuten minä, varustettu Robespierren jäykän periaatteellisella luonteenlaadulla. Toisaalta tältä tuskin vältytään tulevaisuudessakaan, kun toinen puoli minusta on tunteellinen kuumakalle, varsin epärobespierremainen.

(Luin juuri Hilary Mantelia ja viittaan tässä hänen tulkintaansa Robespierren luonteenlaadusta. Siinäpä oli hyvä kirja. En tosin tiedä, miten suhtautua siihen, että löysin osan itseäni Robespierrestä, vaikkei hän Mantelin mukaan kovin yksiulotteinen hahmo olekaan, vallankumouksen alla vääntyvä vain. Hänelläkin oli sitä paitsi astma! Muistuttakaa silti, etten osallistu vallankumouksiin.)

Yskän suhteen sentään ollaan paremmalla tolalla. Sain lääkkeitä.

Marraskuu on tänä vuonna ollut erityisen masentava, minusta. Yleensä olen ollut marraskuun kanssa väleissä, mutta tänä vuonna kinastelemme. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että keuhkoissa kytevä tulehdus on vienyt mielialan pakkasen puolelle, mutta ilmanala pysyttelee kiukkuisesti plussalla voidakseen sataa ylleni kylmiä, inhottavia vesipisaroita.

Ihan hyvin voi sää olla henkilökohtainen loukkaus, en aio kuulla muuta.

Juu juu, voisi olla huonomminkin. Voisi olla tammikuu.

Kynttilät ehkä piristäisivät, mutten muista niitäkään sytytellä.

Uusi työ on käynnistynyt kuten uudet työt tuppaavat osaltani käynnistymään. Sillä tavalla hitaasti, etten vielä tunne löytäneeni aivan vakaata maata jalkojeni alle. Ja sentään on jo kokonainen viikko leikitty. (Jos nyt jotakuta kiinnostaa se, millainen ihminen olen, tästä postauksesta saa paljon vihjeitä.) Tällä kerralla (kyllä, olen vaihtanut työpaikkaa ennenkin) hutera olo ei stressaa, mutta ei se varsinaisesti piristäkään. Työhuoneen ikkunasta näkee hiekkalaatikolle. Yritän olla ajattelematta, että huonomminkin voisi olla, voisi olla pakko päivystää kuraisen hiekkalaatikon reunalla (se ei toden totta ole ominta minua) - mutta samalla ikävä on välillä aivan pakahduttava. Sellainen, että kuraisen hiekkalaatikon reuna voisi joissakin tilanteissa olla sopiva kompromissi.

Iltaisin näen sentään lapsen, ellen ole keksinyt jotain typerää menoa. Harmittaa kaiken maailman typerä meno. Mieluiten istun teekuppi kourassa ja katson, millaisia leikkejä lapsi tänään keksii. Hän leikkii aika paljon. Aika vähän tosin leluillaan. Enemmän ehkä työtuolilla ja minun hiuksillani. Se käy, vaikka siksi ajaksi teekuppi onkin turvallisuussyistä laskettava toisaalle. En ole kovin tarkka hiuksistani, kuten minut nähneet varmasti tietävät.

Siina sanoi, että pitää uudesta, holtittomasti kiroilevasta minusta, joten tähän vielä voimasana loppuun. Simpura.

Hmmm.