20 November, 2013

Quod scripsi, scripsi (ja vähän vallankumouksellisista)

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin, mutta pakko on tunnustaa, että nyt tavallaan toivon, etten olisi kirjoittanut imetyksestä kiukuspäissäni. Keskustelu on ollut mahtavaa (Kiitos te! On hyvä, että blogilla on viisaita kommentoijia!) mutten voi välttyä siltä tunteelta, että asia ei tullut oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti esitetyksi, minun toimestani. Sellaisesta ei voi olla ylpeä, jos on kuten minä, varustettu Robespierren jäykän periaatteellisella luonteenlaadulla. Toisaalta tältä tuskin vältytään tulevaisuudessakaan, kun toinen puoli minusta on tunteellinen kuumakalle, varsin epärobespierremainen.

(Luin juuri Hilary Mantelia ja viittaan tässä hänen tulkintaansa Robespierren luonteenlaadusta. Siinäpä oli hyvä kirja. En tosin tiedä, miten suhtautua siihen, että löysin osan itseäni Robespierrestä, vaikkei hän Mantelin mukaan kovin yksiulotteinen hahmo olekaan, vallankumouksen alla vääntyvä vain. Hänelläkin oli sitä paitsi astma! Muistuttakaa silti, etten osallistu vallankumouksiin.)

Yskän suhteen sentään ollaan paremmalla tolalla. Sain lääkkeitä.

Marraskuu on tänä vuonna ollut erityisen masentava, minusta. Yleensä olen ollut marraskuun kanssa väleissä, mutta tänä vuonna kinastelemme. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että keuhkoissa kytevä tulehdus on vienyt mielialan pakkasen puolelle, mutta ilmanala pysyttelee kiukkuisesti plussalla voidakseen sataa ylleni kylmiä, inhottavia vesipisaroita.

Ihan hyvin voi sää olla henkilökohtainen loukkaus, en aio kuulla muuta.

Juu juu, voisi olla huonomminkin. Voisi olla tammikuu.
Kynttilät ehkä piristäisivät, mutten muista niitäkään sytytellä.

Uusi työ on käynnistynyt kuten uudet työt tuppaavat osaltani käynnistymään. Sillä tavalla hitaasti, etten vielä tunne löytäneeni aivan vakaata maata jalkojeni alle. Ja sentään on jo kokonainen viikko leikitty. (Jos nyt jotakuta kiinnostaa se, millainen ihminen olen, tästä postauksesta saa paljon vihjeitä.) Tällä kerralla (kyllä, olen vaihtanut työpaikkaa ennenkin) hutera olo ei stressaa, mutta ei se varsinaisesti piristäkään. Työhuoneen ikkunasta näkee hiekkalaatikolle. Yritän olla ajattelematta, että huonomminkin voisi olla, voisi olla pakko päivystää kuraisen hiekkalaatikon reunalla (se ei toden totta ole ominta minua) - mutta samalla ikävä on välillä aivan pakahduttava. Sellainen, että kuraisen hiekkalaatikon reuna voisi joissakin tilanteissa olla sopiva kompromissi.

Iltaisin näen sentään lapsen, ellen ole keksinyt jotain typerää menoa. Harmittaa kaiken maailman typerä meno. Mieluiten istun teekuppi kourassa ja katson, millaisia leikkejä lapsi tänään keksii. Hän leikkii aika paljon. Aika vähän tosin leluillaan. Enemmän ehkä työtuolilla ja minun hiuksillani. Se käy, vaikka siksi ajaksi teekuppi onkin turvallisuussyistä laskettava toisaalle. En ole kovin tarkka hiuksistani, kuten minut nähneet varmasti tietävät.

Siina sanoi, että pitää uudesta, holtittomasti kiroilevasta minusta, joten tähän vielä voimasana loppuun. Simpura.

Hmmm.

11 comments:

  1. Mäkin tykkään kiroilevasta sinusta :)

    ReplyDelete
  2. Siis mutta hei, mikä uusi työ? Multa on tämä tainnut mennä ihan ohi. No mutta onnea ja hienoa, että kaikki ei junnaile samoilla sijoillaan. ;)
    Ja eiköhän tää marraskuu tästä, vähitellen.

    ReplyDelete
  3. Ho hooh, olet siis jo aloittanut siellä uudessa duunissa! Hyvä sinä, reipas.

    Tuo marraskuumasistelu olis voinut olla mun näppikseltä - paitsi että iltaisin olen yrittänyt ennen kaikkea olla nukahtamatta samalla, kun ipana kärttää leikkeihinsä jo puoliksi luovuttaneena. Lisää kummasti hyvää fiilistä omasta vanhemmuudesta. Asiaa ei helpota, että puoliso on ihan yhtä piipussa ja ilmoittaa olevansa ihan puhki jo kotiovella. Niin että älä ainakaan anna sun miehenkin vaihtaa työpaikkaa samaan syssyyn, se ei oo kovin hyvä idea.

    Mutta! Tunnelin päässä näkyy valoa. Kirkasvaloa. Kaivoin kirkasvalolamppuni pari viikkoa sitten naftaliinista ja kas, nyt jaksan leikkiä, laittaa tiskejä ja joskus pyykitkin ennen nukahtamistani. Ja useammin nukahdan sänkyyn kymmenen jälkeen, kuin sohvalle kuudelta. Vallankumouksellista tämäkin! Suosittelen siis.

    Lapsen ikävöinti työpäivän aikana ja yleinen matalalento kuulostavat myös normaaleilta reaktioilta uuden työn aiheuttamaan lievään epävarmuuteen (ja ainakin mulla myös hetkittäiseen panikointiin) ja pitkän sairastelun aiheuttamaan voipumukseen.

    Kauppakassia raahatessani matkalla päiväkodille puoli viideltä mietin esim. tällaisia: Kello on ihan kauheen paljon! Onkohan mun lapsi viimeinen pihalla! Onkohan sillä taas puntit märkinä ja kauluri kotona! Se on ollut siellä taas melkein 9 tuntia ja sen on vasta kaksivuotias! Mua väsyttää ja nalattää ja kumppareissa on reikä! Miks täällä on näin pimeää! Voisiko joku viedä mut johonkin, missä olisi aurinkoa, ilmapalloja, kuohuviiniä ja sushia?

    Pidetäänkö juhlat?

    Venni

    ReplyDelete
  4. Hoi. I aten't dead. Olen saanut lääkkeet ja pikku hiljaa jälleen elossa.

    EmmyAurora, jee, jatkan siis tällä linjalla :D

    Bleue, kiitos, sitä tarvittaneen :D

    LQ, mä oon vähän tällanen, en oikein osaa jäädä kovin pitkäksi aikaa yhteen paikkaan. Väitän itselleni, että se on alallani ihan tyypillistä. Samalla epäilen, että se on oirehdintaa siitä, etten koe alaa oikeaksi.

    Kiitos :)

    Venni, mitä mitä, vaihtoivatko teillä molemmat työtä, vai veikö vain marraskuu mehut vanhassakin työssä?

    Ja joo, tässä sopassa on ollut paljon aineksia, mutta antibioottikuuri onneksi vaikutti sillä tavalla, että olen jo ihan hengissä! Rrrrakstan taas pimeyttä ja olen muutenkin outo :D Mutta lasta on silti työpäivän aikana kova ikävä.

    Mun mielestä jonkun pitäis ehdottomasti viedä sut (ja mut) jonnekin, missä on aurinkoa, ilmapalloja, kuohuviiniä ja sushia. Ja juhlat kuulostaa muuten ihan optimaaliselta ratkaisulta, mutta koska tunnen itseni, mua pelottaa, että "meidän pitämät juhlat" kääntyy tosi nopeasti "Vennin pitämiksi juhliksi, joissa Liina törmäilee seiniin koska on hyödytön (ei humalassa)" :D Haittaisko se kauheasti? :D

    ReplyDelete
  5. Kyllä, mielestäni sää voi hyvinkin olla henkilökohtainen loukkaus!

    Onneksi marraskuussa on näitäkin päiviä, jolloin aurinko paistaa edes pari tuntia juurin silloin, kun itse on kotona siitä nauttimassa.

    Hyvä, että sait lääkkeet, ja että ne tepsivät!

    ReplyDelete
  6. No niin, hieno juttu! Olin jo huolissani, että kellään muulla ei ole kanaa kynittävänä sään kanssa.

    Hyvä päivä oli kyllä tämä marraskuinen sunnuntai, näin auringon, tuntui ihanalta. Ja lauantainakin! Onnekkaita olemme!

    ReplyDelete
  7. Jep, ajattelimme, että kerrankos sitä ruuhkavuodet näinkin hoitaa ja aloitimme molemmat uudessa työssä syksyllä. Mies lisäksi ekaa kertaa elämässään esimiehenä. Ei näin.

    Me kutsutaan teidät jollekin kakku- tai muu herkku -painotteiselle vierailulle lähiviikkoina! Ehkä varaan soittimeen vähän skata ja kaikille kuusenkerkkäkuohuvaa juuri oikean juhlatunnelman takaamiseksi. Ilmapalloja en lupaa, mutta katsotaan, jos aurinko sattuis paistamaan.

    Venni

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä vaadin kutsua näihin bileisiin! Lupaan tuoda oikeaa kuohuvaa...

      Delete
  8. Täti, it's a deal! Sulle vaan tulee vähän matkaa niihin kemuihin. Ei tulis, jos asuisitte meidän talossa (sen yhden asunnon hintapyyntö on pudonnut jo alle 300 000:n, ihan vaan tiedoksi ja vailla taka-ajatuksia tämän ilmoitan).

    Venni

    ReplyDelete
  9. Venni, kuulostaa ns. hardcore-ratkaisulta! Nostan hattua!

    Sun vierailusuunnitelmat kuulostaa parhailta. Sellaisilta, joita on mukava päivän päätteeksi ajatella. Tuodaanko jotain mukana? Paitsi siis Täti-ihminen?

    Ja Täti-ihminen, huomioi ihmeessä Vennin pyyteetön ja taka-ajatukseton huomio! Pitkä matka tulee tosiaan olemaan!

    ReplyDelete