[Ainekirjoituksen neljäs aihe, kiitos paras Täti-ihminen!]
Aamulla sankariäiti puki viisi lastaan päiväkotiin. Jokaiselle ikävuodelle 1-5 oli yksi lapsi: vauva oli hyvällä tuulella, muut kiukuttelivat. Tunnin taistelun jälkeen lapset olivat pukeissa. Sankariäidillä oli yllään alusvaatteet, paita ja yksi sukka. Hän vei lapset päiväkotiin kävellen umpihangessa ylämäkeä. Se oli haastavaa, sillä sudet juoksivat kintereillä. Sankariäiti potkaisi sitä sutta, joka meinasi viedä kuopuksen pulkasta.
Sitten sankariäiti lähti töihin. Hän toimi huippukirurgina sairaalassa. Joka päivä hän pelasti pieniä lapsia varmalta kuolemalta.
Lounastunnille sankariäidille oli sovittuna menoa. Hän piipahti Lähi-Idässä järjestämässä rauhan. Israelilaiset ja palestiinalaiset hurrasivat ja heittivät hattujaan ilmaan.
Iltapäiväksi sankariäiti oli sopinut, että isä hakee kaikki kuusi lasta päiväkodista. Sankariäidillä oli nimittäin menoa. Hänen piti lentää pikimmiten Sotšin olympialaisiin: illalla pelattaisiin miesten jääkiekon olympiakullasta. Sankariäiti pelasi yksin Suomen joukkueessa Ruotsia vastaan. Sankariäiti taisteli urheasti, mutta sai aivotärähdyksen päähän kohdistuneesta taklauksesta ja hävisi ottelun yhdellä maalilla rankkarikisassa.
Äiti palasi lyötynä kotiin. Sankarin viitan olivat humalaiset jääkiekkofanit leikelleet palasiksi jääkiekkoareenan ulkopuolella.
---
Vakavasti puhuen, en juuri innostu sankarimyytistä, en vaikka oikein silmin katsottuna olisimme kaikki sankareita. Sankareissa on jotain niin suorituskeskeistä, rasittavaa valloittajahenkeä.
Tänä sankareiden aikakautena ei tunnu lopultakaan kovin yllättävältä, että ihmiset haluavat antaa itsestään kiireisen ja tehokkaan kuvan. Kiireestä selviytyminen, jos mikä, on arjen sankaruutta ja sopivaa tilanteisiin, joissa lohikäärmeet antavat kiusallisesti odottaa itseään.
Ja kun tässä meillä olisi kuitenkin kokonainen elämä, jonka kanssa voisi tehdä muutakin kuin selättää se. Voisimme tutkia, innostua, lekotella, olla. Nuuskia kukkia, vauvoja ja puhaltaa koirien ja lohikäärmeiden vatsaan - sen sijaan, että ottaisimme niskalenkkin, tulisimme, näkisimme ja voittaisimme.
Ajattelen mielelläni, että elämä olisi vähän mukavampaa, jos sankareilla olisi vähän vähemmän painoarvoa.
Terveisin,
Naapurustonne ystävällinen antisankaritar
Aamulla sankariäiti puki viisi lastaan päiväkotiin. Jokaiselle ikävuodelle 1-5 oli yksi lapsi: vauva oli hyvällä tuulella, muut kiukuttelivat. Tunnin taistelun jälkeen lapset olivat pukeissa. Sankariäidillä oli yllään alusvaatteet, paita ja yksi sukka. Hän vei lapset päiväkotiin kävellen umpihangessa ylämäkeä. Se oli haastavaa, sillä sudet juoksivat kintereillä. Sankariäiti potkaisi sitä sutta, joka meinasi viedä kuopuksen pulkasta.
Sitten sankariäiti lähti töihin. Hän toimi huippukirurgina sairaalassa. Joka päivä hän pelasti pieniä lapsia varmalta kuolemalta.
Lounastunnille sankariäidille oli sovittuna menoa. Hän piipahti Lähi-Idässä järjestämässä rauhan. Israelilaiset ja palestiinalaiset hurrasivat ja heittivät hattujaan ilmaan.
Iltapäiväksi sankariäiti oli sopinut, että isä hakee kaikki kuusi lasta päiväkodista. Sankariäidillä oli nimittäin menoa. Hänen piti lentää pikimmiten Sotšin olympialaisiin: illalla pelattaisiin miesten jääkiekon olympiakullasta. Sankariäiti pelasi yksin Suomen joukkueessa Ruotsia vastaan. Sankariäiti taisteli urheasti, mutta sai aivotärähdyksen päähän kohdistuneesta taklauksesta ja hävisi ottelun yhdellä maalilla rankkarikisassa.
Äiti palasi lyötynä kotiin. Sankarin viitan olivat humalaiset jääkiekkofanit leikelleet palasiksi jääkiekkoareenan ulkopuolella.
---
Vakavasti puhuen, en juuri innostu sankarimyytistä, en vaikka oikein silmin katsottuna olisimme kaikki sankareita. Sankareissa on jotain niin suorituskeskeistä, rasittavaa valloittajahenkeä.
Tänä sankareiden aikakautena ei tunnu lopultakaan kovin yllättävältä, että ihmiset haluavat antaa itsestään kiireisen ja tehokkaan kuvan. Kiireestä selviytyminen, jos mikä, on arjen sankaruutta ja sopivaa tilanteisiin, joissa lohikäärmeet antavat kiusallisesti odottaa itseään.
Ja kun tässä meillä olisi kuitenkin kokonainen elämä, jonka kanssa voisi tehdä muutakin kuin selättää se. Voisimme tutkia, innostua, lekotella, olla. Nuuskia kukkia, vauvoja ja puhaltaa koirien ja lohikäärmeiden vatsaan - sen sijaan, että ottaisimme niskalenkkin, tulisimme, näkisimme ja voittaisimme.
Ajattelen mielelläni, että elämä olisi vähän mukavampaa, jos sankareilla olisi vähän vähemmän painoarvoa.
Terveisin,
Naapurustonne ystävällinen antisankaritar
Oot kyllä taas vaihteeksi niin totuuden asialla. Yritä mitä yrität mutta mun sankari oot silti.
ReplyDeleteSusien potkiminenhan on ihan arkipäivää hei.
ReplyDeleteNo ei. Siis sitä tässä yritän sanoa että niinpä niin. Itse haluaisin olla sillä tavalla pienesti sankari että kiva kun kävit kaupassa ja toit klementiinejä vaikken muistanut sanoa. Enkä siksi että on se hienoo kun teet noin montaa asiaa. No ei ole, ihan hanurista on.
Mutta supersankareista tykkään.
Kiitos Liina, mä en ollutkaan varmaan nauranut ääneen tänään, mutta nyt kyllä hekottelin noista susista eteenpäin.
ReplyDeleteJa taidan olla samaa mieltä. Vaikka mä kyllä omassa tekstissäni koetin kertoa arvostavani sellaisia pieniä, ihmisen (tai äidin) mittaisia sankaritekoja.
No just näin! Hyvin sanottu.
ReplyDeleteHieno kirjoitus, ja toi sai mut mietteliääksi: "Voisimme tutkia, innostua, lekotella, olla. Nuuskia kukkia, vauvoja ja puhaltaa koirien ja lohikäärmeiden vatsaan - sen sijaan, että ottaisimme niskalenkkin, tulisimme, näkisimme ja voittaisimme."
ReplyDeleteSankarit ovat kyllä ristiriitaisia hahmoja. Samalla kadehdittavia, samalla ärsyttäviä. Ja joskus vaikuttaa niin kovin satunnaiselta, kuka sankarin jalustalle nostetaan.
ReplyDeleteÖö. Tota. Noin. Mä en tiennyt, että sankaruus on asiana epäilyttävä ja sanana negatiivinen. Mistä se oikein tulee? Mikä olisi positiivinen tapa iloita omista ja muiden onnistumisista ja nostaa niitä jalustalle?
ReplyDeleteTai ehkä ymmärsin tekstisi väärin. Ehkä tarkoitit sanoa, että ihmisellä pitää olla oikeus olla hidas, päättämätön, epävarma, pieni ja haavoittuva? Jos niin, niin olen ihan samaa mieltä. Pitää olla, ja mielestäni onkin.
Öö. Joo. Luulen, että ymmärsin väärin. Mun käsitys sankaruudesta on sellaista, kuin Linnean klementiinit tai Leluteekin Emilian ihmisen mittaiset sankariteot.
Siina, ite oot mun!
ReplyDeleteLinnea, no kukapa ei supersankareista. Mutta ehkä kyse on enemmän siitä, että onko kiltteys ja inhimillisyys välttämättä sankarillisuutta. Monelle tuntuu olevan nykyään. Mulla on vaan vaikeuksia niputtaa sotasankarit ja urheilusankarit ja klementiinisankarit yhteen. Tykkään kyllä eniten klementiinisankareista, jos pitäisi valita.
Leluteekki, iso kiitos! Enkä mä nyt sitä halunnut sanoa, etten sellaisia tekoja arvosta. Mutta onko ne nimenomaan sankaruutta, siitä en ole ihan varma - pitäisikö niiden olla?
Anu, kiitos!
Elisa, kiitos!
Jacaranda, niinpä! Ja kuitenkin se, kuka nostetaan, vaikuttaa kaikkeen - etenkin siihen, mitä itsessämme ja muissa arvostamme.
Saara, pointti ehkä oli, että juuri se jalustalle nostaminen on tarpeetonta. Jos ei ole muuta keinoa iloita saavutuksista kuin nostaa ihminen tai teot jalustalle ja juhlia häntä sankarina, tilanne on - minusta - kamala.
Kuten olen tuossa jo pari kertaa aikasemmin sanonut, minusta ystävällisyys ja auttaminen eivät ole välttämättä sankaritekoja. Ne ovat ihmisyyttä. En näe mitään erityisen myönteistä siinä, että jokaisesta toiselle ojennetusta kädestä tai ystävällisestä eleestä pitää puhua sankaritekona.
Voi olla, että se olen vain minä.
No ihanpa totta tuo! Itse jotenkin pidän termistä arjen sankaruus, mutta ei siihenkään nyt ihan jokaista ihmisyystekoa tarvitsisi tosiaan laittaa. Hankala aihe. Mutta se on kyllä nyt ihan totta myös että en minä täällä nyt ruvennut palkintopallia rakentamaan kun mies pesi pyykit. Minulla se kiitos ehkä naamioituu siihen "my hero!"-hönkäilyyn tai jotain.
ReplyDeleteSitä päivää odotellessa kun IltaPulussa uutisoidaan sankariteoista kuten "laittoi karkkipaperin roskakoriin" tai "nosti kaverin kynän lattialta".
En tiedä oliko tässä kommentissa mitään sisältöä, kunhan lätisen.
Niin, minusta kamala on maailma, jossa ystävällisestä teosta ei voi iloita kun pitää murehtia siitä, ettei niitä ole enemmän. Mutta ehkä se olen vain minä.
ReplyDeleteMutta tuossa sankaruudenvastaisessa tekstissäsi et viitannut arjen pieniin tekoihin vaan suurperheen äiteihin, kirurgeihin, rauhanneuvottelijoihin ja urheilijoihin. Kerrohan, muuttuisiko maailmamme iloisemmaksi, jos lakkaamme kutsumasta heitä sankareiksi?
Linnea, onhan se. Eikä se nyt niin vakavaa varmaan ole muutenkaan.
ReplyDeleteSaara, mulla ei nyt suoraan sanottuna ole energiaa tästä vääntää. Mä en sanonut, että ystävällisestä teosta ei voi iloita. Sanoin, että ystävällinen teko on ihmisyyttä eikä sankaruutta.
Tekstin alkuosa oli kirjoitettu kieli poskessa, loppuosa vähemmän. Jos se ei käy ilmi, vika on ilman muuta minussa.
Ai luoja, kun nauratti. Mutta sitten vakavoiduin: et kai ole vakoillut minun sankarinarkeani täällä?
ReplyDeleteOlen niin samaa mieltä tuosta kiireen ja tärkeyden korostamisesta; siitä on tehnyt useasti mieli avautua blogissa. Ja Saaralle voisin sanoa, että nähdäkseni Liina ei väheksynyt kirurgeja tai rauhanneuvottelijoita, vaan käytti niin sanottua huumoria luodakseen karikatyyrin sankariäidistä - tämä on ikäänkuin minimitaso meille jokaiselle, jotta olisimme onnistujia elämässä.
Okei, anteeksi Liina. Eri mieltä oleminen on vaikea laji, en onnistunut siinä nyt. En tarkoittanut loukata, anteeksi jos niin tein.
ReplyDeleteDe nada. Et loukannut. Anteeksi myös omasta puolestani: olin valmiiksi kiukkuinen ja sä jouduit siitä kärsimään. Se oli tosi tyhmää minulta.
ReplyDeleteTällaiselle antisankariäidille tuli tästä hyvä mieli. Välillä on ihanaa vain maata olkkarin matolla ja tuijottaa kuinka kaksi lasta valloittavat sohvat ja sohvapöydät ja hyppivät siinä eestaas, ja kuunnella kuinka isompi höpöttää jatkuvaa tajunnanvirtaansa mikä kuulostaa aikuiselle aivan hervottomalta. Tuonkin hetken olisin menettänyt, jos olisin ollut "sankariäiti" ja tiskannut, laittanut pyykkiä sekä ohimennen rakentanut meille omakotitalon. Onneksi valitsin sen olkkarin matolla löhöäminen noiden sijaan. ;)
ReplyDeleteÄni, noin minäkin sen näen! Ei kannata turhaan sankaroida, kannattaa ottaa kaikki hetkestä irti!
ReplyDelete"... ja tiskannut, laittanut pyykkiä sekä ohimennen rakentanut meille omakotitalon." :D Sitten jos sen olisit tehnyt, saisit olla koko ajan haravoimassa tai jotain, olkkarin matolla löhöämisen sijaan. Kyllä minusta valitsit ihan oikein!