Mitali kourassa on helppo hymyillä, mutta portaissa sekään ei auta

Pääsin kuin pääsinkin maaliin eilen.

Antakaas kun kerron. Alkuun hieman jännitti. Minua jännitti se, jaksanko juosta puolimaratonin. Kaikkia muita jännitti, ymmärränkö keskeyttää, jos esimerkiksi katkaisen jalkani tai saan sydänkohtauksen.

Lisäjänskää toi sää, joka oli helteen puolella. Soitellen sotaan -tyyppinä olin liikkeellä ilman minkäänlaista päähinettä, joten minut pakotettiin joko a) ostamaan urheilupäähine paikan päältä tai b) käyttämään äidin silkkihuivia. Taivuin kaivamaan kuvetta.

Voi nainen, jos tietäisit, mitä on edessä, tietäisit, mitä on jännitys.

Juoksu sujui alkuun mallikkaasti, jos kohta syke oli aika korkealla. Pistin tämän jännityksen piikkiin kunnes viiden kilometrin kohdalla vilkaisin vauhtia ja totesin senkin olevan aika kova. Lienee harjoituksen puutetta: joinakin päivinä juoksuvauhti ei tunnu olevan tietoisen kontrollin alaista ollenkaan, ja sanomattakin on selvää, että juuri tällainen päivä osui lauantaille.

Tässä vilkutellaan jälkikasvulle ensin ja kirmataan tiehensä sitten.

Kympin jälkeen tökki. Tulkoon mainittua, että jalat kremppasivat koko matkan ajan hieman, alusta asti, mutta kympin kieppeillä edes Hämeenlinnan kauniit maisemat eivät auttaneet. Reitin tämä osa juostiin teollisuusalueella - kertonee jotain paikallisesta teollisuudesta se, että sielläkin oli enimmmäkseen vihreää. Valitettavasti siellä oli myös leveitä teitä, kuumaa asfalttia ja tylsää kuin laskentatoimen luennolla. Ainoa lohtuni oli se, että maratoonarit kiersivät tuon pätkän kolmesti, me puolikkaan juoksevat selvisimme kierroksella.

14 kilometrin jälkeen oltiin jätetty taakse (Haruki Murakamia lainatakseni) Gibraltarin salmi: olin juossut pidempään kuin ikinä ja edessä oli tuntematon ulappa. Juoksu tuntui jo jossain määrin raskaalta, joten sovin itseni kanssa, että tästä eteenpäin kaikki on voiton puolella: jos on pakko keskeyttää, voin tehdä sen.

17 kilometrin kohdalla päätin selvitä maaliin vaikka hampaillani. Enää vaivaiset neljä jäljellä! Pffft.

19 kilometrin kohdalla tulin siihen tulokseen, että Murakamin What I Talk About When I Talk About Running oli (vaikkakin mainio kirja) täysin väärä kuuntelukokemus ensimmäiselle puolimaratonille. Mitä olin ajatellut valitessani juoksun tuskasta kertovan opuksen? Vinkki: valitkaa nyt hyvän tähden jotain, joka vie ajatuksenne pois juoksemisesta.

Vähän ennen kahtakymppiä jalka kramppasi, mutta siiitä vielä selvittiin. Kahdenkympin merkin jälkeen jouduin kävelemään pätkän, mutta maaliin jaksoin kuitenkin hölkytellä ajassa 2 h 43 min ja jotain. Aika oli tietenkin ihan kauhean huono; jos kisassa ei olisi juostu myös maratonia, järjestäjät olisivat tässä vaiheessa keräilleet varmaan kamojaan suurieleisesti, mutta koska maraton juostiin, sain aplodit yleisöltä ja mitalin järjestäjältä. Yhtäkkiä ei vituttanut enää yhtään.

Parasta ja siisteintä koko juoksussa oli se, miten reitin varrella kannustettiin niin mahtavasti kaikkia juoksijoita. Tuli älyttömän hyvä mieli - ja kyllä se askeltakin kevensi!

Yllättävintä oli puolestaan se, miten vatsa meni istumalakkoon juoksun jäljiltä. Syöminen ei tullut kysymykseenkään, eikä juomaakaan huolittu alas kuin teelusikallisia kerralla.

Heti juoksun jälkeen olin niin puhki, että pyysin erästäkin Vihreää Lintua potkaisemaan napakasti, jos harkitsen moista rääkkiä toiste, mutta jo illalla saunassa aloin suunnitella seuraavaa juoksutapahtumaa. Äkkiä sen tuskan unohtaa. Turhan äkkiä.

Tänään olikin sitten kiva ihailla mitalia ja hoitaa jalat. Kynsilakka peittää kivasti juoksussa mustuneet kynnet ja rakkolaastarit saattavat tuoda kävelyn jälleen mahdollisuuksien piiriin.