Kun Eeva Kolu kirjoitti Gretchen Rubinin kirjasta The Happiness Project, hyppäsin minäkin kirjaston varausjonoon.
Eilen aloitin. Sivulla 2 Rubin huomaa usein miettineensä seuraavaa:
En ole ikinä tullut edes ajatelleeksi, että todellinen onnellisuus tarkoittaisi tämänkaltaisten tunteiden eliminointia. Tarkoittaako se? Pitäisikö sen tarkoittaa?
Ehkä Rubinkaan ei oikeasti ajattele näin. Ehkä minä projisoin häneen joitakin kielteisiä tunteitani ärtymyksen ja raivon väliseltä akselilta, liittyen (biologiseen) isääni. Luin Rubinin tekstistä faijan suosikkivirren aiheen, joka on* se, miten elämä vain lipuu ohi. (Isäni käyttämä aikamuoto tosin kuuluu, että elämä vain meni jo ohi, vastuuta kanniskellessa, ja nyt onkin sitten hyvä hetki viettää jäljellä olevat vuodet sitä märehtien.)
Hyvä on. Herra Freud saattaisi hieroa käsiään yhteen tyytyväisyydestä minut kohdatessaan, mutta kuitenkin on sanottava, että minusta keskimäärin elämä on ihanaa.
Se on ihanaa siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että siihen kuuluu vastuuta - ja jopa kotitöitä, joista en pidä, kukapa niistä pitäisi. Eivät kai kotityöt silti tee kenestäkään onnetonta. Tai no, jos kotityöt tekevät ihmisestä onnettoman, ehkä The Happiness Project olisi lukulistalla ihan paikallaan.
Aina ei ole hauskaa, mutta onnellista voi aika usein olla.
En myöskään todellakaan koe elämän vain lipuvan ohi. Toimijahan minä olen, enkä sivustaseuraaja; elämä ehkä lipuu, mutta ei ohi. Olen tiukasti messissä ja aion sitä olla vastaisuudessakin. Ystävät, vain tentit, joihin ei jaksanut lukea, lipuvat ohi. No, joskus ehkä myös deadlinet, mutta ne pikemminkin kiitävät.
Nyt en tiedä, jatkanko kirjan kanssa vai en. Karvani nousevat pystyyn pelkästään siitä ajatuksesta, että onnellisuuteen vaaditaan projekti - kirja todella lupaa ohjeet siihen, miten kukin voi aloittaa oman onnellisuusprojektinsa. Lisäksi onnellisuuden osaoptimointi kuulostaa hieman rasittavalta.
Toisaalta, kuten ehkä huomasitte, tietyt oman elämäni tilanteet saavat verenpaineeni jyrkkään nousukiitoon. Se ei ole omiaan ainakaan lisäämään onnellisuutta.
Onko joku lukenut Rubinin teoksen? Kannattaako sen parissa jatkaa? (No, nyt kun luin tuon turkulaisbloggaajan tekstin uudestaan, saatan sittenkin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden.)
Onhan tätä onnellisuutta hyvä välillä pohtiakin. Itse olen viime aikoina ilahtunut muutamasta tekstistä, jotka aihetta tai sen lähialueita käsittelevät:
1) Leluteekin Emilia kirjoitti hienosti elämän tarkoituksesta.
2) Michael Foleyn kirja The Age of Absurdity kertoo onnellisuudesta, muttei niinkään projektien kuin ajattelutavan kautta.
* Mikäli olen hänen sähköpostiviesteistään oikein ymmärtänyt, ja jos en ole, en kaipaa lisäselvityksiä.
Eilen aloitin. Sivulla 2 Rubin huomaa usein miettineensä seuraavaa:
"Is this really it?" I found myself wondering, and answering, "Yep, this is it."No, nyt on niin, että olen aika onnellinen siitäkin huolimatta, että minunkin elämääni kuuluvat tunteet, joita Rubin ensimmäisessä luvussa listaa: turvattomuus, alakuloisuus, syyllisyys ja (suomennos on omani) innottomuus.
En ole ikinä tullut edes ajatelleeksi, että todellinen onnellisuus tarkoittaisi tämänkaltaisten tunteiden eliminointia. Tarkoittaako se? Pitäisikö sen tarkoittaa?
Ehkä Rubinkaan ei oikeasti ajattele näin. Ehkä minä projisoin häneen joitakin kielteisiä tunteitani ärtymyksen ja raivon väliseltä akselilta, liittyen (biologiseen) isääni. Luin Rubinin tekstistä faijan suosikkivirren aiheen, joka on* se, miten elämä vain lipuu ohi. (Isäni käyttämä aikamuoto tosin kuuluu, että elämä vain meni jo ohi, vastuuta kanniskellessa, ja nyt onkin sitten hyvä hetki viettää jäljellä olevat vuodet sitä märehtien.)
Hyvä on. Herra Freud saattaisi hieroa käsiään yhteen tyytyväisyydestä minut kohdatessaan, mutta kuitenkin on sanottava, että minusta keskimäärin elämä on ihanaa.
Se on ihanaa siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että siihen kuuluu vastuuta - ja jopa kotitöitä, joista en pidä, kukapa niistä pitäisi. Eivät kai kotityöt silti tee kenestäkään onnetonta. Tai no, jos kotityöt tekevät ihmisestä onnettoman, ehkä The Happiness Project olisi lukulistalla ihan paikallaan.
Aina ei ole hauskaa, mutta onnellista voi aika usein olla.
En myöskään todellakaan koe elämän vain lipuvan ohi. Toimijahan minä olen, enkä sivustaseuraaja; elämä ehkä lipuu, mutta ei ohi. Olen tiukasti messissä ja aion sitä olla vastaisuudessakin. Ystävät, vain tentit, joihin ei jaksanut lukea, lipuvat ohi. No, joskus ehkä myös deadlinet, mutta ne pikemminkin kiitävät.
Nyt en tiedä, jatkanko kirjan kanssa vai en. Karvani nousevat pystyyn pelkästään siitä ajatuksesta, että onnellisuuteen vaaditaan projekti - kirja todella lupaa ohjeet siihen, miten kukin voi aloittaa oman onnellisuusprojektinsa. Lisäksi onnellisuuden osaoptimointi kuulostaa hieman rasittavalta.
Toisaalta, kuten ehkä huomasitte, tietyt oman elämäni tilanteet saavat verenpaineeni jyrkkään nousukiitoon. Se ei ole omiaan ainakaan lisäämään onnellisuutta.
Onko joku lukenut Rubinin teoksen? Kannattaako sen parissa jatkaa? (No, nyt kun luin tuon turkulaisbloggaajan tekstin uudestaan, saatan sittenkin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden.)
Onhan tätä onnellisuutta hyvä välillä pohtiakin. Itse olen viime aikoina ilahtunut muutamasta tekstistä, jotka aihetta tai sen lähialueita käsittelevät:
1) Leluteekin Emilia kirjoitti hienosti elämän tarkoituksesta.
2) Michael Foleyn kirja The Age of Absurdity kertoo onnellisuudesta, muttei niinkään projektien kuin ajattelutavan kautta.
* Mikäli olen hänen sähköpostiviesteistään oikein ymmärtänyt, ja jos en ole, en kaipaa lisäselvityksiä.
Mäkin ostin tuon, mutta kesken jäi. Voin lainata sulle Stumbling on happiness, jos haluat? Se on ihan oikeana pokkaria. Kesken jäänyt onnellisuusprojekti ;D valitettavasti vain kindlenä.
ReplyDeleteMillä sivulla sulla jäi kesken? Mua kiinnostaa. Ja oliko se toinen sitten olennaisesti parempi? Mietin juuri tänään, ettenkö kuitenkin olisi onnellisempi lukiessani avaruusaluskirjoja onnellisuuskirjojen sijaan :D
ReplyDeleteMinähän en lue (paitsi blogeja), joten auktoriteettini kommentoijana on nyt(kin) hieman heppoinen - kuitenkin minusta kalskahtaa oudolta, että joku pystyisi neuvomaan, tai että ylipäätään olisi olemassa, jokin universaali tie onnellisuuteen. Kun ihmiset ovat erilaisia, outoa olisi, jos pariin sataan sivuun (oletan, että joku sen paksuinen opus voisi olla) mahtuisi neuvot kaikkien maailman ihmisten onnellistamiseksi. Paitsi tietysti jos se on tiivistetty ohjeeseen "Tee asioita, joista tulet onnelliseksi". Missä tapauksessa pari sataa sivua on ylenpalttista tuhlausta. :)
ReplyDeleteLiina, a-pu-va, arvaa muistanko enää... Tein myös sellaisen kirjallisen pyhäinhäväistyksen, että kun se siinä alussa vihjaili, että tuli tarvitsemaan oppejaan jossain vaiheessa projektiaan for real, niin hyppelin kirjaa vähän pitkin poikin kun halusin tietää, että mihin se sitten tarvitsi niitä. :D
ReplyDeleteTosta stumblingista on tässä jotain tiivistystä: http://www.randomhouse.com/kvpa/gilbert/about.html
Opin siitä ainakin sen, että ihmiset usein arvioi etukäteen olevansa kamalan onnettomia jossain tietyssä tilan teessa, mutta sitten jos se tilanne oikeasti tulee, niin ei ne olekaan niin onnettomia. Niin ja että onnellisuus on aika semmoinen muuttumaton eri ihmisillä riippumatta siitä, miten rankkoja juttuja elämässä tapahtuu. Niin ja kasveja hoitavat vanhukset on onnellisempia. Hmm. Ton kirjan lukemisesta on jo aikaa, mun kansikuvakin on eri kuin tossa linkissä! :)
Mun kaveri bloggasi juurikin joku aika sitten aiheesta kesken jääneet kirjat. Ja justiinsa siitä että silloin kun ne on jääneet kesken niin ei vain ole ollut se aika niille. Se on tullut joskus myöhemmin. Muutaman kirjan kanssa siinä on mennyt muutamakin kerta ennenkuin ne on pystynyt lukemaan niin että ne tulee oikealla tavalla ihon alle. Ehkä nyt ei vaan ole vielä tuon aika?
ReplyDeleteOlisi kovin mukava kirjoittaa tähän jotain järkevää ja syvällistä, mutta onnistuukohan, kun en ollut ennen tämän lukemista kuullutkaan koko Gilbertistä tai onnellisuusprojektista. Eikä tuo Kolun arvion lukeminen tehnyt hullua hurskaammaksi.
ReplyDeleteJoka tapauksessa, onnellisuus on mielestäni niin hieno asia, että mikäli joku siihen mielentilaan päätyy kirjan lukemalla, se on mielestäni erittäin kannustettavaa.
Toisaalta, jos kirjan lukeminen lähinnä ärsyttää, se ei ehkä täytä tarkoitustaan ja kannattaa jättää kesken? Etenkin, jos olet jo onnellinen, niin tarvinneeko hyvää onnellisuutta "pilata" lukemalla jonkun toisen mietteitä siitä, miten siihen pääsee?
Noin yleisesti ottaen olen myös sitä mieltä, että osin onnellisuus voi olla opittu taito. Vaatiiko se projektin vai onko kyse asenteesta, riippuu ehkä enemmän ihmisestä kuin mistään muusta (osa meistä saattaa olla niinkin onnellisessa asemassa, että on ns. syntymä-onnellinen, eikä tarvitse sen kummemmin opettelua, asennetta kuin projektiakaan. Hurraa heille). Itse olen joutunut vähän opettelemaankin positiivista suhtautumista asioihin, ei nimittäin aina tule luonnostaan.
Hmmm, täytyy todeta vain että kirja kuulostaa sellaiselta, joka voisi olla musta oikeasti kiva, vaikka mä en ihan kehtaisi sitä lukea - onnellisuusprojekti, hah. Kysymys kai kuuluu, puhutaanko siinä onnellisuudesta (ja mitä sillä sitten tarkoitetaan) vai hyväntuulisuudesta. Sinänsä mulle kyllä kelpaisi joku hyväntuulisuusprojekti, jos joku muu voisi toteuttaa sen mun puolesta, esim. nukkua vähän enemmän.
ReplyDeleteEn ole lukenut tuota kirjaa, joten siitä en osaa sanoa mitään. Mutta on tosiaan erikoinen lähtökohta, että onnellisuus olisi projekti.
ReplyDeleteJoku sanoi hyvin, että onnellisuus on oikeastaan tyytyväisyyttä. Tyytyväisyyttä itseensä ja elämäänsä.
Sitä olen ihmetellyt, että miksi kaikessa tässä yltäkylläisyydessä ihmiset ovat niin onnettomia ja eksyksissä henkisesti ja tarvitsevat kauhean tarkkoja ohjeistuksia elämiseen? Esimerkiksi niinkin arkisesta ja tylsästä asiasta kuin ruokailu on tullut joillekin sääntöjen täyttämää tarkkailua. Jopa siihen asti, että tarkkaillaan muitakin ihmisiä, noudattavatko he näitä "sääntöjä".
Elämä on ihan liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen eli jos ei nappaa, niin jätä ihmeessä se kesken!
Moon Mamma, mä oon jotenkin tulkinnut, että tuossa olisi käytännön keinoja hommaan (en tiedä, ehkä jotain sellaisia että "juo tarpeeksi vettä") mutta ... joo, nyt on ehkä pakko lukea se, että tiedän, mitä ne keinot ovat :D
ReplyDeletePuhut fiksuja kyllä. Ja sivumääräveikkauskin taisi mennä osapuilleen oikein :D
VL, mä en kyllä vanhuksena olisi yhtään onnellinen, jos pitäisi hoitaa jotain rehuja. Se on nytkin melko iso onnellisuutta laskeva seikka :D
Mutta kiitos yhteenvedosta, mä koen jotenkin lohdullisena sen, että onnellisuus riippuu vähän persoonastakin. Ehkä voin lakata isälleni suuttumisen: ehkä hän vain ei kykene olemaan onnellinen.
Kukkavarvas, voi olla! Tosin olen vähän sillä tavalla pakko-oireinen, että haluan yleensä lukea jo aloitetun, ja keskenjätettyihin en enää palaa. No, silläKIN tavalla pakko-oireinen :D
Mun pitää nyt ehkä pohtia uudelleen asennettani kirjoihin..
Saara, oikein hyvä pointti! Onneen kantsii pyrkiä ja kannustaa.
Pakko myöntää, että kävi itselläkin mielessä se, voiko sen oman onnellisuuden jotenkin pilata lukemalla siitä jotain ... mutta ehkä, jos asenteensa osaa pitää tarpeeksi kevyenä. Ja miettiä myös sitä, miksi ärsyttävät asiat ärsyttävät.
Mä olen ehkä myös joutunut opettelemaan positiivista suhtautumista, ja etenkin väsyneenä tuntuu välillä siltä, että mikään oppi ei ole mennyt perille. Mutta oppia tämä näyttää olevan koko elämä.
Leluteekki, jos laitat siihen vaikka alumiinifoliosta huomaamattomat irtokannet? :D Toi on muuten hyvä erottelu, hyväntuulisuus on eri juttu ja aika olennaista. Mun on helppo tiedostaa olevani onnellinen myös silloin, kun olen pahalla tuulella, mutta mieluummin tietenkin olisin hyvällä tuulella.
No nyt se pirun kirja on sitten luettava.
PS. Jos löydät sijaisnukkujan, haluan hänen yhteystietonsa.
Perunalastu, tuo yltäkylläisyyden keskellä tyytymättömänä oleminen hämmentää minuakin. Voisiko se olla osa sitä, josta Emilia tuossa linkkaamassani postauksessa kirjoitti - että elämästä puuttuu merkityksellisyyttä? Silloin sitä ehkä yrittää paikkailla vaikkapa shoppailemalla, ja sehän nyt ei auta mitään.
ReplyDeleteAaargh, ääni lukemattomuudelle, en osaa päättää, en osaa päättää :D
Olen ajatellut sellaista, että onnellisuus lisääntyy monilla ainakin siitä, että tuntee itsensä tarpeelliseksi. Moni vastasyntynyt mummo tai vaari on aika onnellinen saadessaan auttaa.
ReplyDeleteJa kun on tarvittu, niin elämässä on merkitystä. Sen enempää en itse ole halunnut miettiä :)
-Nuppu
Kesken jäi. Ja en taida jatkaakaan kuultuani kirjoittajan olevan miljonääri.. Jotenkin vain tiedon myötä putosi pohja projektilta ja siitä lukemiselta. -m
ReplyDeleteProjekti on minun kielessäni määräaikainen asia eli voiko onnellisuus olla suunnitellusti määräaikaista? ;)
ReplyDeleteMinulle itselleni on tärkeää pyrkiä sisältäpäin ohjautumiseen. Totta kai läheisten mielipiteet ovat tärkeitä, mutta oman itsensä tunteminen ja omien halujensa tunnistaminen on tärkeää minun mielestäni. Ja sitten kun vielä oppisin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen! Ajattelen siis niin, että toisten ihmisten kautta en voi tyytyväisyyttä saavuttaa ja minä itse olen vastuussa itsestäni ja valinnoistani.
Jos yrittää miellyttää muita, ei tule koskaan onnelliseksi, koska muita ei voi miellyttää, se on mahdoton päämäärä. Aina joku on tyytymätön ja arvostelee. Surullisinta on se, jos elää esim. vanhempiensa elämää.
Meidän kulutusyhteiskuntamme on niin voimakkaasti rakennettu huonon itsetunnon varaan ja siihen, että sitä pitää jatkuvasti yrittää pönkittää kuluttamisella. Varsinkin naistenlehdet tuputtavat naisille huonoa minäkuvaa koko ajan, nehän keskittyvät meikkituotteiden, vaatteiden yms. mainostamiseen ja piiloviesti on "sinä et riitä omana itsenäsi, vaan ostaosta". Meillähän on ihan naurettavia kuluttamiskultteja joidenkin tavaroiden (!) ympärillä. Puhumattakaan oman kehon muokkauksesta kirurgisesti jne.
Sisältäpäin ohjautumisesta on kirjoittanut esim. Anthony de Mello Havahtumisessa, mutta ovat siitä kirjoittaneet monet muutkin.
Minä en oikein tykkää näistä elämäntapahumpuukiprojekteista. Jopa Havahtuminen jäi minulla kaikessa paatoksessaan kesken, vaikka hyvää läppäähän siinä oli (:D). Joten en lukisi myöskään tätä kirjaa. Pidän mielekkäämpänä etsiä onneni itse ja omalla tavallani :).
ReplyDeleteMä olen tulkinnut, että kaikki eivät haluakaan olla onnellisia ns. perinteisessä mielessä. Monelle ikuinen narina on jonkinlainen eteenpäin vievä voima ja olosuhteiden syyttely ikään kuin vapauttaa vastuusta (ahdistuksesta). Eli moni onnettomalta kuulostava ei välttämättä kärsi mistään.
ReplyDeleteMä nään onnellisuuden kärsimyksen vastakohtana, ja kärsimyksen minimointiin pyrin. Kärsimystä voi olla monenlaista, mutta siihen en laske kuuluviksi arkisia, tylsiä asioita; niitä tarvitaan huippuhetkien kontrasteiksi ja ne ns. kuuluu elämään. Mun elämän tavoite on hyvä mieli ja olo. Projektia siitä ei saa millään, koska projektillahan on alku ja loppu, prioriteetit, tulokset, rajaukset, laatumittarit, organisaatio, hyväksymiskriteerit ja niin päin pois... :)
Sikuriina: samaa mieltä tuosta ikuisesta narinasta. Mielestäni se on itsekkyyttä, kaadetaan huolia ja nitinää toisten niskaan ja saadaan siitä voimia, mutta väsytetään läheiset.
ReplyDeleteKyllähän sitä pian oppii huomaamaan tällaiset ihmiset, he eivät ole koskaan tyytyväisiä ja aina on kaikki huonosti. Usein he eivät myöskään ole valmiita itse tekemään mitään asioidensa parantamiseksi, vaan mieluummin valittavat. Pahimmillaan heistä tulee katkeria, myrkyllisiä kiusaajia, jotka ovat vahingoniloisia muille. Tällaisten ihmisten huumori on ilkeää, itseironiaa heillä ei ole yhtään. Pahoin pelkään, että tällainen katkeruus on itseään ruokkiva kierre, koska se tuntuu pahenevan iän myötä.
Nuppu, tuo on aika mainio kiteytys, ja luultavasti nämä ovat kyllä asioita, jotka voi miettiä puhki, joten sikäli kuulostaa hyvältä :)
ReplyDeleteM, no mutta jospa hänestä tuli miljonääri tämän kirjan sukseen myötä :D
Perunalastu, tuopa oli hienosti kiteytetty. Sisältäpäin ohjautuvuus on varmaan aivan olennaista voidakseen oikeasti olla tyytyväinen ja onnellinen.
Jännää kyllä, että naistenlehdet ovat ikään kuin maksullista huonoa itsetuntoa - miten voikin olla, että sellainen vielä myy?
Mitä tuohon läheisten väsyttämiseen tulee, on jotenkin kauheaa, miten huonolle fiilikselle sellainen käytös saa - vaikka jotenkin järjen tasolla tietäisi, ettei siitä kannattaisi itselleen enää paineita kerätä.
Bleue, no niin, vähän niistä nousee itsellänikin karvat pystyyn, mutta silti mietityttää, pitäisikö kuitenkin kokeilla. Siis jotta voisi huomata olevansa jo täydellinen :D
Sikuriina, kiitos, tuokin oli vapauttava näkemys erityisesti tässä lähisukulaiseni tapauksessa.
Mä oon myös miettinyt paljon sitä, miksi arki rinnastuu kärsimykseen - jos kaikki olisi juhlaa, niin sehän olisi arkea vain sekin. Mutta parhaimmillaan arki on ihanaa, sitä just parasta aikaa.
Kommentoin näitä vanhoja tekstejä lukiessa, että minulla on tuo opus työn alla - ollut jo tammikuusta asti, sillä luen yhden luvun kuukaudessa, sillä en usko että nopeammalla lukutahdilla ehtisin sisäistämään tekstiä. Osa on minulle ihan puuppaa ja toisi lähinnä ylimääräistä stressiä, osa ei itseäni kosketa kun ei ole lapsia, mutta osa on asioita, joita oikeasti kannattaisi varmaan arkielämässä muistaa, ja tykkään Gretchenin pohdiskelevasta tyylistä, jossa hän itsekin välillä myöntää, että nyt meni mönkään. Ja tietenkin tykkään siitä, että suurin osa Gretchenin ajatuksista perustuu ainakin jossain määrin tieteelliseen tutkimukseen.
ReplyDeleteTässä kuussa Gretchen kannusti etsimään itselleen "hengellisen esikuvan" ja lukemaan jonkun siistin tyypin elämäkerran. En ole tuosta "hengellisestä esikuvasta" ehkä niin innostunut (vaikka siihen liittynyt selostus eräästä katolisesta pyhimyksestä ja onnettomuuden sietämättömästä keveydestä oli silmiäavaava), mutta ehkäpä seuraava ostamani e-kirja on jonkun siistin tyypin elämäkerta. Olisikohan esimerkiksi Svinhufvud tarpeeksi siisti?
Herranen aika, tämä kommentti oli hautaunut inboxiin. Anteeksi, kun vastaamisessa kesti!
ReplyDeleteAika hyvä idea lukea tuota tuolla tavalla hitaasti! Kirjaston kappaleen kanssa se ei onnistunut, kun siitä oli noin 3442 varausta :D
Tiedätkö, mä voisin tästä rohkaistuneena antaa kirjalle toisen mahdollisuuden, jos varausjono on pienentynyt.