22 September, 2013

Mikä meitä yhdistää

Ainekirjoitushaasteen toinen tuleminen, Leopardikuningattaren asettamalla aiheella, silvuplee.



Mikä meitä yhdistää

Missä me tapasimme? Ehkä bussipysäkillä, ehkä neuvolassa, ehkä kirjastossa, ehkä juoksimme vähän aikaa vierekkäin jossain juoksutapahtumassa. Ja aina meitä joku on yhdistänyt, säätila tai kevyet jalat tai iso maha tai vilistävä taapero tai se, että yritämme molemmat kaapata parhaat kuvakirjat sille taaperolle, joka vilistää ... no, mihin se nyt meni, juurihan se tuossa oli.

Olen kuullut näkemyksiä, joiden mukaan on ärsyttävää, kun raskaanaolevat silmäilevät kanssaraskaanaolijoita tietäväinen "tässä sitä ollaan, paksuna" -hymy huulillaan. Kuulemma on niin, että meitä ei tuolloin yhdistä muu kuin se, että olemme tahoillamme harrastaneet suojaamatonta seksiä suurinpiirtein samalla kvartaalilla.

Mutta miksei se riittäisi? Miksi on niin väärin osoittaa lajitoverille tuolloin, että me kaksi, me olemme samaa ihmislajia ja koemme nyt juuri ehkä jotain yhteistä, etäisesti samankaltaista, meillä voisi olla puhuttavaa jos jäisimme samaan hissiin jumiin kuudeksi tunniksi. (Vaikka jos niin kävisi, meitä yhdistäisi muutama muukin asia, joista vessahätä väikkyisi luultavasti kristallipallossa viimeistään joidenkin tuntien kuluttua.)

Minä olen huomannut - tietynasteisesta introversiostani huolimatta - olevani ihminen, joka nauttii kosketuksesta toisiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla pitkällistä eikä syvällistä (itse asiassa joskus on parempikin, ettei ole), mutta huomaan silti pyrkiväni siihen, että löydän jotain sellaista, mikä yhdistää meitä, sinua ja minua, tässä tilassa jossa olemme. Jos olemme puistossa, meitä ehkä yhdistää se, että liian vähän on päällä taas (itsellä, lapsemme näyttävät Michelin-ukoilta). Jos tapaamme kaupassa, ehkä meitä yhdistää väsymys, mutta eikö siitäkin hetkestä tee hieman helpomman se, että huomaamme ja tunnustamme toistemme väsymyksen ja tajuamme, ettei kukaan siinä jonossa edellämme ole aivan vain meitä ärsyttääkseen? (Tai jos onkin, silloin meitä ehkä yhdistää ärtymys, ja se vasta on ihanaa!)

Koska mikään aine ei ole täydellinen ilman esimerkkiä, annan sellaisen, silläkin uhalla, että asiasta puhuminen rikkoo siihen liittyvän erityisen lumouksen:

Minä ulkoilutan koiraamme aamuisin. Joka toinen viikko menen töihin hieman aiemmin ehtiäkseni hakemaan lapsen päiväkodista ja niinpä aamulenkkikin tapahtuu kellonaikaan, jolloin juuri kukaan muu ei vielä ole liikkeellä. On vain minä, koira - ja eräs lähistöllä asuva mies, jonkun isoisä, luulen. Hän hakee kai lehden kioskilta joka aamu. En tunne häntä, mutta näiden kuukausien (vai joko voi sanoa vuosien?) jälkeen olemme päätyneet sanomaan toisillemme huomenta ja nyökkäämään aina, kun näemme.

Meitä ei yhdistä muu kuin se, että kohtaamme jossain päin kaupunginosaamme kuuden maissa aamulla. Se riittää. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Se tekee aamustani aina paremman.

17 comments:

  1. Mä tiedän tuon tunteen. Aloin kans vähän nyökkäilemään työmatkalla tutuille kasvoille, jotka suuntasivat sinne mistä minä olin tulossa. Etenkin kaupungin työmiehen kanssa me lähes ystävystyttiin, kun hän piti keskustaa siistinä työmatkani varrella. Mitähän hänelle kuuluu nyt?

    ReplyDelete
  2. Hieno teksti ihmisyydestä. Kiitos!

    ReplyDelete
  3. Hieno teksti! Ja tunnistan ajattelevani täsmälleen samoin. Mä koen aina tärkeäksi jotenkin liittyä ihmisiin ja haen alitajuisesti näitä minua ja muita yhdistäviä tekijöitä.

    ReplyDelete
  4. Voi Liina. Ihana lähestyminen ja kaunis teksti. Taitava olet.

    ReplyDelete
  5. Oi tuo arkinen pikkukohtaaminen ja yhdistävän asian löytäminen oli tosi hyvin kuvattu! Ja se on muuten todella antavaa, kun jakaa jonkun yksittäisenkin ajatuksen tai lauseen josta jää olo, että nyt me ymmärsimme toisemme. Teimme yhteisen todellisuuden ikkunan ja katsoimme samaa asiaa. Ja herrajee, ärtymyksen yhteinen jakaminen, se on arvokasta!

    Minulla oli samanlainen tuntemattoman kohtaaminen 2.raskauden aikana, kun kävin lenkillä, niin lähes aina yksi nuori tyttö tuli isoine koirineen vastaan. Lopulta hymyilimme toisillemme joka kerta ikään kuin sanoen, no siinähän sinä, ehdin jo miettiä tapaammeko tänään!
    Kohtaamiset vanhusten kanssa ovat jotenkin ajatuksia seisauttavia myös, siis jos kohtaaminen löytää sen yhteisymmärryksen.

    ReplyDelete
  6. Oi. Kiitos tästä. Niin hyvä teksti että sydämestä ottaa. Silleen hyvällä tavalla.

    ReplyDelete
  7. Aamusetä, ihana.

    Kiitos, hyvää yötä.

    ReplyDelete
  8. :) Nyökytellään. Arkiset kohtaamiset näyttävät yhdistävän myös täällä blogeissa, ja olen siitä kovin iloinen.

    ReplyDelete
  9. Ehkä tää liittyy ikään? Nuorenahan sitä halusi ehdottomasti olla ainutlaatuinen (ja toisaalta kuulua joukkoon, hmmm), mutta mustakin ajatus lajitoveruudesta ja sitä kautta jaetuista kokemuksista ja tunteista on ruvennut tuntumaan varsin lohdulliselta.

    ReplyDelete
  10. Paula, just noin! Jotenkin se vahvistaa omaa paikkaa kaupungissa ja toisaalta tekee ympäristöstä kaikille paremman, että löytää yhteyksiä ja tunnistaa ne ja osoittaa muillekin, että on tunnistanut. Se on ihanaa! :)

    Elisa, suurkiitos!

    Anu, ihanaa, etten ole yksin tämän kanssa, koska tässä jos missä olisi tosi kurjaa olla yksin :)

    Saara, valtaisa kiitos! Vaikka nyt tuntuu, että tekstiä olisi pitänyt vielä hioa. No, tätä tämä on...

    Bleue, ollaan siis samoilla linjoilla tässä(kin) :) Jotenkin ihmisyydessä parasta on juuri se, kun yhtäkkiä ei enää kävelekään ohi, vaan tunnistaa toisen olemassaolon ja osoittaa, että hei, me jotenkin ollaan yhdessä tässä.

    Rouva Ruuhka, kiitos!

    Siina, jee :) Kiitos!

    Linnea, kiitos itsellesi ja hyvää huomenta :)

    Tuulista, niin juuri! Mietinkin, otanko vielä blogitkin tähän soppaan mukaan, mutta jätin sitten pois. Ihan samaa mieltä olen kyllä tuosta: miten mainio tilaisuus löytää yhteyksiä vaikka ei edes näe!

    LQ, kiitos itsellesi hyvästä aiheesta - tämä teksti oli muhinut päässä jo pitkään, joten kun näin otsikon, tiesin ihan heti, että tämä on tässä. Kohtalo :)

    Leluteekki, ehkä osin, mutta voi olla, että se liittyy jotenkin myös luonteeseen. Mä kuvittelen aina olleeni jossain määrin tällainen, mutta kieltämättä iän myötä enenevässä määrin. Kunhan lapsi ehtii teini-ikään, hän ei muuta ehdikään kuin hävetä minua kun koen tarvetta luoda yhteyksiä jokaiseen vastaantulijaan.

    ReplyDelete
  11. Kaunis kirjoitus, nautin tästä! Ja kommenttisi kohta "...tunnistaa toisen olemassaolon ja osoittaa, että hei, me jotenkin ollaan yhdessä tässä" on juuri jotain sellaista, mitä usein haen toisista ihmisistä. Osoituksia tunnistamisesta, tunnustamisesta, näkemisestä ja yhteyden hakemisesta, vaikka (useimmiten) vain hetkellisesti.

    ReplyDelete
  12. Mä oon ekaa kertaa nyt jotenkin juurtunut asuinpaikkaani; toki kun on ison osan elämästään asunut tietyllä alueella - mulla Punavuori- niin siihen identifioi itsensä, mutta nuorena oli aika irrallinen osa sitä arkea siellä. Sen sijaan nykyään moikkailee sellaiset sauvakävelijäsedät ja muut äidit ja kaupan kassat ja jumppatunneilta tutut, ja I love it.

    Hauska näkökulma, löydän tietenkin samaistumispintaa vaikkei puitukaan parisuhteita :).

    ReplyDelete
  13. Iines, kiitos hurjasti kauniista kommentista! Juuri tuota hain takaa tällä kirjoituksella! Olen tosi onnellinen, että se tuntuu jotenkin resonoivan.

    PeNa, mulla on sama fiilis. Nuorna plikkana sitä oli vaan pakkokin asua siellä, missä asuttiin, Hämeenlinnassa, kamala paikka, mutta nyt sitä on jotenkin ihan eri tavalla juurtunut ympäristöönsä ja nauttii siitä, että alkaa tunnistaa ihmisiä ympäriltään.

    ReplyDelete
  14. Ihana, että otit tarkastelun aiheeksi tuntemattomat ihmiset. Loistava ja erilainen

    ReplyDelete