05 March, 2014

Kateus, katkera kateus

Viime vuodet ovat olleet sillä tavalla kivaa aikaa, etten ole juuri kateudesta kärsinyt. En ainakaan ohimeneviä happamia läikähdyksiä enempää, ja ne nyt voivat olla närästystäkin.

Eiliseen asti.

Eilen jo toipumassa ollut jalkapöytä otti ja heitti hanskat tiskiin potkunyrkkeilytunnilla. Tein jotain hurrrjan vaativaa. Varmaan juoksin kehässä, mahdollisesti laukka-askeleella*. Sitten olin yhtäkkiä taas lähtöruudussa. Klenkkasin himaan.

"Ajattele, miten paljon enemmän ehdit lukea, kun et voi juosta", lohdutti mies. "YHY-HY-HYY!" ulvoin minä hänen paitaansa.

Avasin internetin. Se on täynnään kuvia - arvaatte - juoksulenkeiltään hehkuvina palanneista ihmisistä. Mieli musteni.

Tänään pesin pyykkiä. Pyykkikorissa olivat juoksutrikoot. Mieli ei ainakaan valkaistunut. Hain lapsen päiväkodista ja katselin sulia teitä. Itketti.

Olen kateellinen, puhtaasti ja korpeavasti kateellinen, enkä osaa mitenkään käsitellä tätä tunnetta. Kai tämän pitäisi olla luonteenkasvatuksen paikka, mutta haluan vetäistä itkupotkuraivarit ja että jalka on kunnossa. En halua kasvattaa luonnetta. Miksen voinut rikkoa jalkaani silloin, kun vihasin liikkumista? MIKSEN?

Että jos lähitulevaisuudessa käy niin, että kirjoitatte blogiinne tai Facebook-profiiliinne juoksemisesta, ja tulen paikalle sähisemään, tiedätte, että hävisin taas yhden erän taistelussani aikuisuuden puolesta.

* Yritän kaivaa toivonkipinää siitä, että juoksin paljain jaloin. Ehkä puutteellinen iskunvaimennus oli se virhe? Ehkä kaikki ei ole menetetty? Ehkä pääsen juoksemaan jo parin viikon päästä? Älkää puhkaisko kuplaani kiitos.

14 comments:

  1. Kahden viikon päästä juokset niin että männyt humisee ja anatomia fysiologioineen juurtuu aivoosi kuin puhdas happi liikehtiviin jalkalihaksiisi!

    ReplyDelete
  2. :( Pikaista paranemista koivelle!

    Ja tiedän, ettei se ole sama, mutta pystyisitkö pyöräilemään? Ja tää nyt ei ainakaan ole sama, mutta yleisurheiluaikoina kun polvessa oli rasitusvamma pari kuukautta, kävin vesijuoksemassa.

    Ihana sun miehen kommentti, oikeesti. :)

    ReplyDelete
  3. Bleue! Superkiitos! Ihanaa, kun jaksat olla noin kannustava, ja (kuten salaa vähän epäilen) valheellisenkin toiveikas <3 (Edellä mikään ei ollut sarkasmia, voi sentään, miksi minusta tuntuu, että olen sarkasmin osalta the usual suspect - kommenttisi ilahdutti ihan hurjasti.) Rutistus!

    VL, kiitos! En mä pysty fillaroimaan kun ei oo pyörää :D Yhyy. Ja vesiliikunnan eri muodot ei myöskään sovi kun ei oo siihen sopivaa temperamenttia - helpompaa olisi ostaa se pyörä. Tai laittaa kameli kulkemaan neulansilmän läpi, niin raskaasti joku minussa haraa uimista vastaan. (Ei koske järvivedessä lillumista ja sitä, kun leikkii olevansa saukko.) (Kai nyt joku muukin joskus leikkii olevansa saukko, leikkiihän? MYÖNTÄKÄÄ!)

    No tavallaan oli ihana, mutta tavallaan ihan kamala. Toivottavasti sen paitaan jäi ripsaritahra!

    ReplyDelete
  4. Voi ei! Olen pahoillani jalkasi puolesta ja bleuen toiveikkuuteen haluan uskoa minäkin. Kyllä sä nouset!

    Kateus on kamalan korpeva tunne, mäkään en osaa käsitellä sitä. Happama läikähdys oli aivan mahtava kuvaus. Niin osuva, etten olisi ikinä osannut noin hyvää keksiä. Harvoin mäkin olen kateellinen, mutta kun joskus olen, on se kyllä vaikeeta.

    ReplyDelete
  5. Oi oi, julmaa on. Tee ja sympatiakaan ei oikein auta. Mäkin olisin ehdottanut vesiurheilua, mutta en kyllä saa itseänikään altaaseen. Ja saukkoakin mä leikin vain riittävän lämpimässä merivedessä (leikin siis merisaukkoa). Hmmm. Osta se pyörä?

    ReplyDelete
  6. Mä tunnistan tän katkeruuden erittäin hyvin. Muistan äitiyslomalta kuinka vitutti se, että mies vaan lähti lenkille kun mä en päässyt imetyshikisohvalta mihinkään. Joo, toi esikoisen vauva-aika ei ollut mikään perheemme tähtihetki.

    ReplyDelete
  7. Voi ei :( Mäkään en voi juosta, mutta mä olen kypsästi vaan raivona, katkera ja itsesäälinen.

    Ostin lippuja uimahalliin, mutta en ole mennyt sinne. Onko mitään tylsempää ja ankeampaa kuin vesijuoksu?! En ole edes kokeillut, mutta tiedän silti että ei.

    Kaikki leikkii saukkoja. Paitsi ne ihmiset jotka vesijuoksee.

    ReplyDelete
  8. Mä en hyväksy mitään syitä sille, että et juoksisi kahden kuukauden päästä sitä puolikasta mun kanssa, eli jalka kuntoutuu. Piste. Kuntoutumista odotellessa voit panostaa skumpan nauttimiseen, ettei tule sitten sen kanssa ongelmia HCR:n jälkeen :D

    ReplyDelete
  9. Anu, kiitos! Kaikki lisäusko on tässä tilanteessa oikein paikallaan!

    Musta tässä kateudessa on hassuinta se, että yhtäkkiä tajuaa, ettei ole tainnut ihmisenä kasvaa ihan kauheasti sitten omien uhmakausiensa. Välillä kun toivoo, että jotain kehitystä olisi sentään tapahtunut. Mutta ei kai tässä auta kuin yrittää vain.

    Leluteekki, kiitos kuitenkin sympatista - kyllä se vähän kurjuudessa lohduttaa. Mikähän siitä vesiurheilusta tekeekin niin tylsää? Ajatuskin uinnin jälkeen kutiavasta ihosta ja kauheasta vessahädästä masentaa (niin, en minä sitä vettä juo - jotenkin vain uiminen aiheuttaa pissahädän. Pakko oli tarkentaa.)

    Kai se on fillarikaupoille suunnattava. Mutta sitä ennen joogaan - onneksi sekin on tehokasta ja ehkäisee toivoakseni nilkuttamisesta johtuvia selkäjumeja.

    Katja, oi joi, kuulostaa tutulta. Mä yritän ohittaa sen tosiseikan, että mies käy onnellisena kolmesti viikossa kuntoilemassa, vaikka rehellisyyden nimissä tavallaan toivon, että sekin lopettaisi, saatana. Kun mäkään en voi.

    Fffifi, kas minullakin on käytössä tuollainen kakkosstrategia niitä hetkiä varten kun en tukehdu kateuteeni!

    En minäkään keksi mitään niin masentavaa kuin uimahallikäynnit. En yhtään millään. Lukioikäisenä kävin uimassa ja 500 metriä uituani ei ollut enää mitään ajateltavaa, taivutin ranskan epäsäännöllisiä verbejä päässäni. Vesijuoksun otaksun olevan vielä kauheampaa.

    Ihanaa muuten, etten ole ainoa saukko! Saukot on kyllä parhaita!

    Täti-ihminen :D Oot selvästi löytänyt sen toisen kohdan, jossa mun pitäis petrata. No, ensi viikolla on firman bileet. Joko se tulee käymään harjoittelusta tai minusta tulee absolutisti - ken elää, hän näkee.

    ReplyDelete
  10. Ymmärrän niin hyvin! Syöhän tuollainen naista. Itse en muuten ole varmaan juuri millään tasolla sitten uhmaiän todella muuttunut, olenpahan vain kehittynyt tunteiden ilmaisussa niin, että useimmiten itkuraivari ei pääse sellaisenaan ulos minusta. Heikkoina väsymyksen, nälän ja epätoivon hetkinä saattaa yhä päästä. Ei se mitään. Ihmisiä tässä vaan kaikki ollaan. Ei pidä kokea mitään huonoa omatuntoa kateudesta ja kiukusta, kaikilla niitä on. Aivan esimerkillisesti mielestäni niitä olet myös osaavasi niitä tässä blogin avulla käsitellä (esim. vain kirjoitat siitä, etkä ole ulkona asentelmassa ansoja pururadalla, jottei kukaan muukaan saisi juosta).

    Minulla puolestani on polvi kipeänä. En ala! Todella rasittavia ovat tällaiset liikuntaelinten vammautumat. Olen myös tässä tänään tuntenut suurta sielujen sympatiaa erästä tohtoria G. Housea kohtaan. Kipu tekee nimittäin kiukkuiseksi. Kaikki työkaverini ärsyttävät minua tänään suunnattomasti, mitä tahansa tekevätkin tai ovat tekemättä. Uskon syyn piilevän nivelsiteissäni. Kirottua!

    ReplyDelete
  11. Eikä, mitä tuuria sulla :/ Mutta, Täti-ihmisen tavoin; jalka kuntoutuu. Varmasti pääset vielä koikkelehtimaan kuin gaselli. Onhan tässä se hopeinen reunus (eikäkö mikä se on se sanonta? :) ) että saat lukea nyt enemmän.

    Mutta tämä kateuden hapan läikähdys. En kyllä ole keksinyt yhtä inhottavaa tuntemusta. Tai en tiedä kumpi on ärsyttävämpi, se kateuden tunne vai se, että tajuaa Aikuisena Ihmisenä tuntevansa Kateutta... Itse tunnen suurta kateutta kaikkia yliopisto-opintonsa päätökseen saaneita ihmisiä kohtaan. Ai että korpeaa joka kerta sanoa se klassinen "gradua vailla".. ärh.

    Ja uiminen! Oih! Mikään ole niin ihanaa, kuin kiskoa altaanmitta toisensa jälkeen ja tuijotella kaakeleiden saumoja :) Oikeasti.

    Enni

    ReplyDelete
  12. Riimi, voisinpa sanoa samaa, mutta pelkään, että "useimmiten" on kohdallani kauheaa liioittelua :(

    Kiitos kuitenkin kauniista sanoista! Tuli parempi mieli, jos kohta on tunnustettava, että hetken aikaa hieroskelin leukaani pohtien, millaisia ansoja pururadalle kandeis asetella (ovatko karhunraudat liioittelua? Ehkä ne ovat?)

    Kipu on tosiaan ihan kamalaa, ja jotenkin on todella raivostuttavaa, ettei asialle oikeasti voi mitään. Siihen ei auta kuin aika, eikä aina sekään, eikä omalla asenteella ole kerrassaan mitään merkitystä. Ellei sitten sen verran, kiukutteleeko koko ajan vai vain enimmäkseen :D

    Enni, kiitos - jokainen toiveikas sana oikeasti auttaa!

    Sitä tosiaan on usein jo niin seesteisen tyytyväinen kaikkeen, että ne omat negatiiviset tunteet (ja niiden voimakkuus) saattavat tuntua melkoiselta tyrmäykseltä - että apua, enkö vieläkään ole päässyt näistä eroon.

    Mä ymmärrän sun gradutuskan, mutta vähän toiselta kantilta: oman valmistumiseni korkein este olivat perusmatikan kurssit - siis ne, jotka olisi pitänyt suorittaa ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoden aikana. Ai että mä kadehdin niitä fukseja, jotka seilasi matikkansa läpi, kun mulla oli jo dippakin tehty ja matikka vaan roikkui. Vieläkin sylettää, vaikka sainkin ne (melkoisten raivokohtausten saattelemana) hoidettua.

    Yksi ääni uimiselle siis :D Ehkä mä vielä joskus kokeilen. Mutta entäs se ihon jatkuva kutina jälkeenpäin? En mitään vartalorasvoja voi käyttää, kärsivällisyyteni ei moiseen riitä :D

    ReplyDelete
  13. Jaa-a, kutinastahan ei selviä ilman kunnon rasvoja. Ja niiden holvaaminenhan vie aikaa. Itse vain olen ihan zen henkisesti tarttunut purkkiin, rasvannut ja odottanut että imeytyy. Jotenki se täytynee ajatella "omana aikana" ;) (Ei, oikeasti en tiedä muuta keinoa kuin joko olla uimatta tai sitten vain aina kestää se ärsyttävä rasvaus. Se ON rasittavaa, varsinkin kun saunan ja uinnin jälkeen on aina se jälkihiki. Yh)

    ReplyDelete
  14. Ai kamala, en tiedä, riittääkö enkelimäinen ja legendaarinen kärsivällisyyteni moiseen :D Helpompaa on olla uimatta :D

    ReplyDelete