13 March, 2014

Kevään parhaat trendit

Vannoutuneena vastarannankiiskenä minusta on raskasta sanoa seuraava, mutta sanonpa silti: henkilökohtaisella rintamalla syksyn ja kevään kovin juttu on ollut itsevihapuheen lopettaminen. Siitäkin huolimatta, että se on nyt niin kovin trendikästä.

Ollakseni aivan rehellinen, en tiedä, miten tässä näin kävi. Yritinhän minä, toki, mutta vähän huomaamattani myös onnistuin. Toiko ikä muassaan himpun verran viisautta, vai kalautinko ehkä pääni epähuomiossa johonkin; loppuiko itsevihapuhe siihen, että rupesin rakastamaan itseäni, vai rupesinko rakastamaan koska lopetin itsevihapuheen.

Tarkemmin ajateltuna luultavasti kalautin pääni. 

Lopputulos on kuitenkin ihan häkellyttävä. Voin katsoa itseäni peilistä ja pitää näkemästäni. 

(Tuohon edelle pitäisi ehkä laittaa caveat siitä, että pidän näkemästäni siitä huolimatta, että olen epätäydellinen, mutta ajattelen sen olevan tarpeeton kahdesta syystä: ensinnäkin täydellisiä ovat luultavasti vain he, joilla on henkilökohtainen photoshoppaaja, ja toiseksi en usko siihen, että täydellisyys tuo muassaan hyvää mieltä. Pöljä pömppis sen sijaan ei vie hyvää mieltä, se on nyt empiirisesti testattu.)

Niinhän tässä ei esimerkiksi käynyt, etten olisi ikinä laihduttanut enää, vaikka lupasin - sen sijaan kävi niin, että ne pari jouluna tullutta kiloa laihdutin pois ilman raivoa ja itseinhoa. Sitten katsoin itseäni peilistä ja mietin, että ehkä voisin vielä pari kiloa laihduttaa, niin juoksu kulkisi keveämmin. Tai toisaalta voisin olla laihduttamattakin, ei se ole niin kovin tarkkaa. 


Ostin pöljät ja trendikkäät kuviolliset trikoot ja laitoin ne jalkaan. Sitten laitoin ne jalkaan uudelleen, koska minulle tuli niistä parempi mieli, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) ne ovat pöljät ja trendikkäät enkä ole kaksimetrinen huippumalli. Sääreni eivät kestä esittelyä yhtään entistä paremmin, mutta pääni kestää.


Lapsen osalta kevään huipuin trendi on sen sijaan leikki-iän avaus. Tyyppi sai jonkun level-upin ja leikit hyppäsivät uusiin sfääreihin. Minä otan mielelläni kutimen ja menen siihen viereen ihan vain tuijottamaan ällistyneenä ja ihastuneena.

12 comments:

  1. Pöljä pömppis ei vie hyvää mieltä - ihana, ei niin! Se saattaa jopa tuoda sitä!

    Tästä tuli hyvä mieli.

    ReplyDelete
  2. Jei :))! Ihan paras postaus :)! Minäkin harjoittelen tätä nyt ihan urakalla. Tämän ikäinen jo, kai tässä voisi itseään sen verran kunnioittaa, nih. Ja vastaavat pöksytkin ostin ja näytän niissä huvittavalta mutta ne on niin hauskat, mukavan tuntuiset ja ihmisen pitää hullutella!!

    ReplyDelete
  3. Anu, niin saattaa! Esimerkiksi silloin kun virnistelee itsekseen sille, moniko luulee minun olevan paksuna! Työkavereista! Voisin juksata heitä luulemaan niin vielä enemmän! :D

    Kiitos :) Niin sun kommentistakin tuli!

    Bleue, ihanaa, kiitos! Tätä sietääkin harjoitella, olet sen arvoinen!

    Pöksyistäkin olen ihan samaa mieltä. Eiväthän ne nyt varsinaisesti klassisen tyylikkäät ole, mutta toisaalta, en ole minäkään - ja haluaisin mieluummin, että minulla on hauskaa :D

    ReplyDelete
  4. Liina <3

    Tämmöisiä asioita, postauksia ja muutoksia lisää maailmaan. Luin uusimmasta Trendistä (kyllä! se oli oikeastaan ihan hyvä! siellä oli muutakin kuin meikkivinkkejä ja jopa sellaista piristävää feminististä otetta pilkahteli välillä!) Maria Veitolan kolumnin siitä, miten naisena helposti kadehtii toisen naisen menestystä. Sanomattakin selvää, etten samastunut kolumniin, koska en ole erityisen kunnianhimoinen ihminen enkä paini missään luovien hipsterialojen kentillä, jossa jokaisesta kiinnostavasta duunista tapellaan ilmeisesti jotakuinkin verissä päin. Mutta ymmärsin kuitenkin, mistä Veitola puhui, kun sanoi, että hän yrittää muistaa kehua erityisesti naispuolisia ihmisiä ympärillään heidän onnistumisistaan, koska naisten kesken se ei niin ole tapana. Kehu nainen päivässä.

    Niin että korostan vielä: tämä uusi itsensä hyväksymisen juttusi saa mut ihan valtavan iloiseksi. Ja pöksytkin on ihan erityisen sympaattiset. Mullakaan ei ole tapana esiintyä julkisesti noin pinkeissä byysissa, vaikka kuvittelen olevani hyvinkin sinut oman kehoni kanssa. Ehkä pitäisi harjoitella tätä asiaa tuollaisten hienojen housujen kanssa tietoisesti. Ja nimenomaan, koska vatsassa on keilapallo. Kenties vatsassa lekotteleva neiti-ihminenkin saisi siitä jo jotain vahvistusta tulevalle itsetunnolleen?

    Venni

    ReplyDelete
  5. Vihellellen... Köhöm jos sulla sattuu olemaan aikaa viikolla 13 niin köhöm yks haaste blogissani =}. Tule ainakin arvalle :)! Mukavaa viikonloppua Liina, pidetään pökät jalassa! Siis ne lempipökät. Siis suosikit! Menipä monikäsitteiseksi koko kommenttini!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jäi harmittamaan tämä flunssainen höpöttelyni tänne :D! Anteeksi, yritän käyttäytyä jatkossa siveellisemmin!

      Delete
  6. Pöljä pömppis on kyllä selvästi hyvänmielentermi, kiitos siitä. :)

    ReplyDelete
  7. Hyvä sinä! Epäreilua tosiaan, että monesti ihmiset epävarmimmillaan silloin kun ovat parhaimmillaan. Itsetyytyväisyys tai ainakin hyväksyntä omaa ulkonäköä kohtaan kasvaa iän myötä samalla kun periaatteessa muuttuu epätäydellisempään suuntaan... Onneksi liikunnalla ja ruokavaliolla on jotain tehtävissä :).

    ReplyDelete
  8. Kuosileggarit on just hyviä! Ja sun trendikkyys muutenkin. Ihan mahtava postaus.

    ReplyDelete
  9. Venni! <3 Kiitos! Huipuin kommentti!

    Mä huomaan tuosta kadehtimisasiasta, etten ehkä niinkään kadehdi kollegoitani (miehiä TAI naisia) mutta jos on itsellä epävarma olo, tulee helposti kyllä mieleen, että apua, miksen minä saanut tuollaista tilaisuutta, enkö kelpaa, olenko huono ja onneton, näinköhän kuolen yksin ja hyljättynä. Luulen, että monien kateus on epävarmuutta suden kuteissa.

    Sanasi olivat kyllä ihan erityislämmittäväiset! Toivon kaikille tätä samaa itsensä hyväksymisen henkeä, koska tasan mistään ei tule parempi mieli. Ja koska siihen on kaikilla aihetta! Sä ja sun neiti-keilapallo <3 Ihania olette.

    Bleue :D Ei sun mitään tarvii harmitella, mua sun kommentti ainakin nauratti kovasti, siis hyvällä tavalla. Vaikka olet kyllä ensimmäinen, joka saa morkkiksen flunssasta, voi sua!

    Mä laitan viikon kolmetoista muistiin. Onkin pitänyt kirjoittaa lastenkirjoista du jour, mutta toisaalta sitten on ehkä jo ihan eri kirjat kierroksessa.

    Leluteekki, ole hyvä siitä! Ihanaa jos siitä tuli hyvä mieli!

    Pikkuplaneetta, totta joka sana. Itse ainakin olin parikymppisenä rasittava hermokimppu, vaikka fyysisessä mielessä parhaimmuuteni aika oli ehkä silloin. Mutta kai mun pointti tässä oli enemmän se, että vaikka varmasti jotain on ns. tehtävissä yhäkin, sillä ei vaan ole niin kauheasti väliä. Tekisin enemmän sen eteen, että voisin paremmin :)

    Jennijee, kiitos! Kovasti! Kerrankin trendi, jota mielelläni levittäisin!

    ReplyDelete
  10. Juu, näinhän se on. Ja ymmärrän kyllä sen pointin, että samanikäisen naisen kokee helpommin tasaveroiseksi "vastustajaksi" kuin vaikka keski-ikäisen miehen, jolla on toki ihan erilainen työhistoria ja koulutuskin kuin itsellä.

    Veitolan mukaan nää "kilpakumppanit" pitäisi kuitenkin nähdä mieluummin liittolaisina, mistä olen ihan samaa mieltä. Joskus siinä voi olla mukana hiven opportunismiakin (I rub your back jne.), mutta aika moni asia tässä maailmassa toimii vastavuoroisuuden periaatteella. Eikä aina tarvitse saada vastapalvelusta edes duunijutuissa.

    Yksi mun parhaista ystävistä on samalla alalla kuin minä, meillä on kutakuinkin samanlainen tutkinto ja se valmistui mua pari vuotta aiemmin. Muistan kyllä työurani alussa, että mua joskus jurppi, kun se sai älyttömän hyviä duuneja ja mä tein jotain keikkaa ja hain paikkaani. Ekan kunnollisen työpaikkani jälkeen me ollaan kuitenkin profiloiduttu ihan erilaisiin hommiin, ja nykyään meillä on tosi hedelmällistä yhteistyötäkin. Sillä on varmaan parempi liksa, mutta tosi paljon raskaampi työ kuin mulla, joten en kadehdi sitä lainkaan. Se pyörittelee isoja rahoja ja saattaa soittaa mulle kysyäkseen mun näkemystä johonkin mun sektorin asiaan, mä taas kuuntelen kiinnostuneena, mistä palikoista sen työ rakentuu.

    Tää on varmaan sellaista hyvä veli -toimintaa, jota miehet on harrastaneet maailman sivu, olkoonkin, että meidän kahden suhde perustuu pitkälle ystävyydelle. Vaarana on tietty se, että kaksi työhönsä melko innokkaasti suhtautuvaa ihmistä päätyy puhumaan mökkireissulla tai uimahallissa vain työasioita, eikä tiedä toistensa muista kuulumisista mitään...

    Venni

    ReplyDelete
  11. Venni, totta. Keski-ikäiset miehet kokee helpommin huonekaluiksi! HAHAAHAA! (Nyt tänne alkaa varmaan puskea jengiä jostain miesasiafoorumilta. Heille tiedoksi, että se oli huono vitsi. Muunlaisia ei täältä löydäkään.)

    Mä oon itse yrittänyt päästä samanlaiseen mielentilaan: että jos jollain menee hyvin, niin kannustan, vaikka kuinka epävarmuus kaihertaisi omassa mielessä.

    Mulla on joskus ollut samankaltaisia tilanteita. Varsinkin silloin, kun moni toveri meni Nokialle tekemään siistejä juttuja hyvällä (tai silloin opiskeluaikana hyvältä vaikuttaneella) liksalla, tuntui välillä siltä, ettei musta oo koskaan mihinkään. Mutta oli musta sitten kuitenkin, enkä enää ole kateellinen muille niiden hommista, koska usein olen kokemuksen karttuessa todennut, etten sovi jokaiseen työhön eikä jokainen työ sovi minulle. Ja on onni, että minulle sopimattomia duuneja tekevät ihmiset, jotka kokevat ne omikseen.

    Työasioista yritän kyllä olla puhumatta mökkireissuilla :D

    ReplyDelete