30 March, 2014

Kevätpörriäinen

Talvi on tänä vuonna tuntunut ihan loputtomalta, kauhealla tavalla venytetyltä ja kaikennielevältä. Seuraan kevään merkkejä tohkeissani ja aika isolla tunnelatauksella. Osoittelen sinivuokkoja ja koen liikutusta krookuksista. Mulkoilen lähiseudun koivuja. En siksi, että ne kohta tekevät meidän koivuallergikkojen elämästä tukalaa, vaan siksi, että niiden oksat ovat niin korkealla, etten näe, ovatko silmut jo pullistuneet. (Ovathan?)

Facebookissa toverit ihmettelevät, miten leskenlehtiä näkyy jo maaliskuulta, mutta minusta kevät ei tunnu yhtään aikaiselta. Ei tunnu edes maaliskuulta. Tuntuu siltä, että olen juuttunut johonkin karkauspäivän kuukausivastineeseen, salaiseen ajanjaksoon talven jälkeen. Kurakuu? Ahdiskuu? Kurituskuu?


Että on jo korkea aikakin! Hemmetti!

Lapsi sen sijaan ottaa tietenkin kevään vastaan kaksivuotiaan tavoin, annettuna. Ei hänestä selvästikään tunnu siltä, että joku pelasti ihan viime tipassa talveen hukkumiselta. Sinivuokot kiinnostavat, mutta eivät ole mikään merkki siitä, että toivoa on sittenkin maailmassa.

Tulin ajatelleeksi, että samanlainenhan sitä itsekin oli lapsena - myös huomattavasti yli kaksivuotiaana. Kevät oli kevät, se seurasi talvea ennemmin tai myöhemmin, mutta lapsen näkökulmasta yleensä kuitenkin täysin ennustettavasti. Sellaisena se kyllä oli monin tavoin oikein suotava ilmiö, eikä suinkaan vähiten kesäloman vuoksi, mutta ei kevään tuloon sen kummempaa tunnekuohua liittynyt.

Ajattelin pitää itselleni puhuttelun, koska tässä suhteessa ennen kyllä oli paremmin. Siis silloin, kun ei repinyt vuodenaika-asioista pelihousujaan säännöllisin väliajoin tai harkinnut vakavasti muuttoa aurinkoon, jossa vuodenaikojen erot ovat kerrassaan olemattomat ja ainakin on lämmintä ja valoisaa, olkoonkin, että samalla ohimennen menettää atomikoostumuksensa järjestäytyneen luonteen eli käristyy olemattomiin.

Toisaalta, ehkä kyse on siitä, että lapsella on vielä kauheasti elinvoimaa. Ehkä minä jo kohdallani aistin elinvoiman vähenemisen (vaikka lopullinen hiipuminen on toivottavasti vielä aika kaukana) ja siksi kevääseen liittyy uusia merkityssisältöjä. Ja että jos kyse on tosiaan siitä, ei ole mitään syytä olla itselleen vielä erikseen ikävä ja pitää puhutteluja. Sen sijaan pitää syödä jotain hyvää (marinoin kikherneitä, vaikka toden sanoakseni viime viikot ovat sisältäneet myös aika paljon sokeria) ja laiskasti miettiä, viitsisikö ikkunoita pestä tänäkään vuonna. Kesää kohti valon kulma kuitenkin muuttuu niin, että ei sitä oikein edes huomaa, ettei ikkunasta meinaa nähdä läpi.

Ja siis oikeasti, jos elinvoimaa on jaettu joku tietty setti jokaiselle, kuinka paljon haluan kuluttaa omastani ikkunoiden pesuun? En kovin, niin se on.

7 comments:

  1. Minä oikein hätkähdin tässä kevään tullen (ehkä jo silloin kun kevät tuli ekan kerran täällä lännessä, sittemminhän tuli toinen talvi), että mitä ihmettä olen tehnyt viimeiset puoli vuotta! Ja onko se nyt ihmisen arvoista elämää, jos puoli vuotta on vaan synkkää ja kaamosta ja selviytymistä? No, eihän se tietystikään niin mennyt, mutta silti: FTW talvi?!

    Onneksi on kevät. Aion elää kuin seuraavaa talvea ei koskaan tulisikaan.

    ReplyDelete
  2. Niin! NIIN!

    Ja voi olla, että olet oikeassa ja ei mennyt, mutta siltä se kyllä tuntuu. Ajattelin itsekin, että kunhan tästä vielä vähän lämpenee, en tule ollenkaan sisälle. Ellen sitten hyttysten takia.

    ReplyDelete
  3. Lohduttaako, jos kerron, että meidän 3-vuotiaat on haikailleet kesän perään jo pari kuukautta? Vaikka voisiko se olla geenit, jos niilltä ei voi odottaakaan soveltuvuutta näille leveysasteille? No, mä olen kyllä päivittäin ihan hurmoksessa valosta ja kevään tulosta, ja olen ajatellut jopa pestä keittiön ja olohuoneen ikkunat. Makuuhuoneista ei ole niin väliksi, niissä nyt enemmän oleskellaan silmät kiinni.

    ReplyDelete
  4. Mulle on vanhemmat ihmiset sanoneet, että talvista tulee pahempia joka vuosi. Uskon. Sitä mietin juuri tänään, että tuntuuko loppuelämän joka kevät siltä, että olisi taas 14? Uskon varmaan niinkin.

    Näin muuten susta unta viime yönä. Olin aika hämmentynyt aamulla. Vähän vieläkin. Tai siis voihan sitä nähdä unta vaikka Madonnasta, mutta oikea ihminen jota ei ole oikeasti tavannut, on unessa aika erikoinen ratkaisu mielestäni.

    ReplyDelete
  5. Leluteekki, en ole varma, lohduttaako - mieluitenhan siis olisin absoluuttisen oikeassa väitteineni :D Mutta varmasti on ihmisissä eroja, kyllä - ja täten myös lapsissa. (Ja totta kai voi olla geenit. Mistä tahansa voi syyttää geenejä, se on lohdullista.)

    Oletko nyt ihan varma tuosta ikkunoidenpesuasiasta? Mieti vielä. Mieti.

    Fffifi, mäkin uskon, etenkin koska mulle on käynyt juuri niin. Mutta jos toi teini-ikäisen hormonaalinen henkiinherääminen tulee vastedes joka maaliskuu niin voin ehkä elää tämän kanssa. EHKÄ.

    Haha :D Toivottavasti en ollut unessa tosi ärsyttävä. Itsehän olen unessa istunut sumpilla tai milloin mitäkin ties kenen nettitutun kanssa - alitajunta pääsee enää yllättämään vain harvoin.

    ReplyDelete
  6. Et, sä olit tosi kiva :) Että semmoiset paineet sitten jos/kun tavataan irl :D

    ReplyDelete
  7. Kauheata! Enhän mä sellainen osaa olla :D

    ReplyDelete