23 January, 2013

Äitihommista päivää

Enimmäkseen nämä vanhemmuusjutut rullaavat omalla painollaan ja mukavasti rullaavatkin. En löydä niistä sen enempää kommentoitavaa, sillä olen alkanut epäillä lapsemme kasvavan hyvin samaan tapaan kuin monet muut lapset ennen häntä ovat kasvaneet, paitsi tietenkin paremmin, kauniimmin ja ihailtavammin, mutta sekin on kuulemma ihan tyypillistä.

Tykkään - yhä - tyttäreni seurasta kovasti. Arkisin emme tee juuri mitään - minusta se on hyvä valinta. Ovat kuitenkin päiväkodissa kaikkea jo puuhanneet. Käytän siis hävyttömästi hyväkseni lapsen läheisyydenkaipuuta ja lojun hänen kanssaan kasassa sängyllä. Joskus kasassa on muitakin perheenjäseniä. Isommat meistä kutittavat pienempiään, jotka kuuliaisesti käkättävät; pienemmät kiskovat isompiaan hiuksista, tutkivat korvia ja kävelevät vatsan päällä. Luemme paljon, etenkin kirjaa Pikku Papu ja kukka, joka on lapsen suosikki. Kuudennensadannen lukukerran jälkeen lapsen lemppari ei välttämättä ole omani, mistä huolimatta aion ostaa sen kotiin (jos jostain löydän) ja palauttaa kirjaston kappaleen muiden iloksi kiertoon.

Vähän sellaista uhma-asiaa on ollut havaittavissa myös. Tietyissä tilanteissa, varsinkin väsyneenä, lapsi on osoittanut sitä kuuluisaa omaa tahtoa, jota kovasti eri tahojen toimesta kehutaan. Ennen kaikkea niiden tahojen, jotka eivät joudu tahdon kanssa vastakkain.

Yhtäkään kasvatusopasta lukematta mutta useaa blogia innolla tapitettuani päädyin kahteen kiukkukohtauksia käsittelevään periaatteeseen.

Ensinnäkin: Otan raivokohtaukset vakavasti. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei juuri mikään ole niin vittumaista kuin se, että oikein suututtaa, mutta kukaan ei ota sitä vakavasti. Siis. En naura. Autan jos voin (mutta puuro valmistuu sillä vauhdilla kuin valmistuu, vaikka kuinka huudetaan.) Kuuntelen ja yritän lohduttaa, ellei…

Toiseksi: …niin, ellei pinna ole tosi kireällä. Jos pinna on tosi kireällä, poistan itseni toviksi tilanteesta mieluummin kuin alan äyskiä. Tovi on lyhyt aika, kun lapsi kävelee huutaen perässä, mutta usein se on tarpeeksi pitkä sekä minulle että muksulle. Tovin jälkeen toisen on helpompi lohduttaa, toisen ottaa lohdutusta vastaan.

Jennijee kirjoitteli uhmasta hyvän postauksen, muuten. Suosittelen. Siellä on keskusteluakin. Sellaista hyvänsorttista.

15 comments:

  1. Minusta kuulostaa mukavalle, että arki-illat ovat kotiaikaa, kun lapsi on vielä pieni :). Ja Papu- kirjoista taisin ITSE pitää siitä ensimmäisestä osasta enemmän, vaikka Papu ja kukkakin on hyvä. Minusta on kiva ostaa laadukkaita kuvituksia ja tarinoita itsellekin jo ihan kannatusmielessä :).

    Vakavasti ottamisesta tuli oma muisto mieleeni kun aikuiset nauroivat spontaanisti joskus ollessani alle koukuikäinen ja kertoessani aikuisten juttuun oman huoleni ja ajatukseni (varmasti pikkuvanhan huvittavasti). Se tuntui niin pahalle, että mietin, etten ikinä kerro enää mitään! Lasten kuuleminen on siis minusta vieläkin tärkeä juttu esim uhman aikana aika monella tulee myös pelkoja ja niihin suhtautumisessa ainakin minun piti välillä ihan ajatella, etten lietso niitä, mieluummin normalisoin, en vähättele vaan kuuntelen ja yritän ymmärtää (aina siihen kykenemättä).

    Äippänä oleminen on hauskaa ja haastavaa ja joskus juuri omien toimintamallien katsominen "ulkopuolelta" on minusta varsin viisasta- aivan kuten tässä kirjoituksessasi teit :)!

    ReplyDelete
  2. Täällä on Papu kanssa kovaa valuuttaa! Tänäänkin luettu noin viisi kertaa. Kirjastosta on lainassa taas Pikku Papu ja jouluna saatiin (itseni tilaamana) Pikku Papun laulut, johon kuuluu myös cd. Ei siis tartte itse stressata laulamisesta.

    Teidän ajanvietteet kuulostaa ihanteelliselta! Ajatella, että jotkut ihmiset jaksavat vielä kuskata pieniä lapsia päiväkodin jälkeen harrastuksiin! Ymmärrän, että ehkä joskus eskari-iässä siihen riittää energiaa (lapsella). Mulla ei aikuisena olisi riittänyt enää työpäivän jälkeen paukut muskariin tai balettiin.

    ReplyDelete
  3. Bleue, minustakin tämä on IHANAA. Oikeasti kaipaan tietenkin itsekin lapsen läheisyyttä (enkä myöskään juuri jaksa harrastaa), mutta ajattelin, että eipä ainakaan muksu stressaannu!

    Meillä on se toinenkin Pikku Papu kirjastosta lainassa, mutta ei se jotenkin ole kuitenkaan yhtä iso hitti. Siinä ei ole leppäkerttua. En yritäkään ymmärtää.

    Tiedätkö, musta tuntuu, että aika monella on tuollainen lapsuusmuisto, jossa aikuiset nauroivat ja se tuntui ikävältä! Eihän sitä varmaan täysin ikinä pysty välttämään, mutta parhaansa voi kyllä tehdä. Ja huolille ja murheille haluaisin aina olla avoin. Tuo pelkojuttu oli muuten oikein hyvä ns. heads-up, kiitos!

    Ja kiitos muutenkin kauniista sanoista :)

    Jennijee, se Pikku Papun laulut on ilmeisesti kova juttu, muutkin ovat kehuneet.

    Ei mullakaan oikein riitä energiaa ylimääräisiin harrastuksiin, ja kesällä kun kuuntelin Puheelta jotain varhaiskasvatusasiantuntijaa tajusin, ettei välttämättä neljävuotiaankaan ohjelmaan tarvitse ympätä harrastuksia päivähoidon jälkeen. Siellähän niiden pitäisi hoidossa kaikkea puuhata, kotiaikana on ihan hyvä vähän relata ja olla yhdessä.

    Syksyllähän me vielä kokeiltiin vauvauintia, ja se oli kaameaa. Ei itse uinti, ja yhdessähän siinä oltiin, altaassa sylikkäin - sinänsä kivaa, mutta miten rankkaa se kulkeminen pelkästään oli. Hikeä pukkaa pelkästä ajatuksesta.

    ReplyDelete
  4. Ihanan idylliseltä kuullostaa! Ei meillä kukaan halua viettää iltoja kasassa sängyssä, vaikka minä kasan mielelläni itsestäni tekisin. Vaikka myönnettäköön etten jaksa myöskään lukea 600 lastenkirjaa putkeen.

    Meillä on molemmilla lapsilla yksi harrastus, ja siihen hujahtaakin jo kaksi arki-iltaa viidestä. En todellakaan väittäisi, että kaksivuotias *tarvitsee* harrastusta, mutta meidän kaksivuotias on jumpastaan erittäin fiiliksissä. Myös koska nyt hänelläkin on joku *oma juttu*, kun isosiskolla sellaisia on.

    Mutta ehkä mä olen vain itse sellainen harrastaja, että heijastan sitä myös lapsiin. Ja sitten mä en itse nyt harrasta mitään. (Olen virallisesti alkanut elää lasteni kautta?)

    ReplyDelete
  5. Paitsi öisin tietty kaikki metriset haluaa olla mun kasassa. Silloin kun minä haluaisin nukkua. Tasan ei käy kasatoiveet täällä.

    ReplyDelete
  6. No siis tokihan meilläkin välillä kasaannutaan sohvalle Pikkukakkosen eteen, tai kiukutellaan, tai joskus on sellaistakin, että pitää tehdä jotain askareita ... mutta aika hauskaa on enimmäkseen. Yöllä taas kukaan ei halua kasaantua, edes alle metrinen ei mun nähdäkseni enää niin kauheasti nauti vieressänukkumisesta, nyyhk.

    En kyllä mitenkään paheksu muiden harrasteita - itse en jaksaisi, koska olen tällainen epäjaksaja, ja mielellään luen myös artikkeleita siitä, miten ei-harrastaminen tekee hyvää lapsille :D Mutta jos muksut itse haluavat harrastuksiinsa, eikä vanhempia itketä joka kerta kun pitäisi siirtyä ulkotiloihin työpäivän jälkeen, niin sehän on ihan mahtavaa!

    ReplyDelete
  7. Teen uhmaperiaatteistasi ehkä huoneentaulun. Yksinkertainen on kaunista.

    Juuri tunti sitten mietin, että noinkohan on sopivaa hihitellä sille, että tytär on löytänyt ääntelyvalikoimaansa kiukkuisen motkotuksen. Toinen on kovin tosissaan, mutta kun se kuulostaa ihan kauhean hassulta. Menin vessaan nauramaan, kun O motkotti isälleen sukkahousunpukemisturhautumistaan(?).

    Oon pähkäillyt jonkun verran harrastamisasiaa. Toistaiseksihan nuo olisivat lähinnä vanhemmuusharrastamista, joskin vauvamuskarin epäsuotuisa tila traumatisoi mua sen verran, että tinnituksen ja kroonisen hermokiristyksen pelossa lopetimme. Osui kyllä niin pahasti päiväuniaikaankin, että meni sikälikin helposti. Mua kanssa ahdistaa se kulkeminen, lähteminen ja pakkaaminen. Siksi ei ehkä kuitenkaan lähdetä vauvauimaan. Ehtiihän tuota.

    Papu! Hyvä kun muistutit, oon vilkaissut laulukirjaa, vaikutti ihanalta ainakin kuvitusten perusteella. Pitää tutustua Papuun kunnolla.

    ReplyDelete
  8. Itse olen vielä lapsosen 1v3kk kanssa kotona, emmekä mekään harrasta yhtään mitään (vaikka aikaa olisi vaikka mihin). Tai no, leikkipuistossa käymistä ei kai lasketa harrastukseksi :) Olen vähän outo lintu mammakavereiden joukossa, mutta itse mietin sen niin, etten tykännyt aikataulutetusta ohjelmasta ennen lasta - miksi siis pitäisi tykätä nyt? Luulen, että sitten kun meillä päiväkotirumba alkaa, pitäydyn yhä vankemmin harrastamattomuudessani (kunnes lapsi osaa itse vaatia omia harrastuksia).
    Ja voi että, minusta olisi ihana loikoilla kasassa, mutta lapsi ei suostu (ottaisin sen yöksikin viereen, muttei suostu siihenkään, nyyh). Onneksi sentään tykkää leikkiä sylissä ja lukea kirjaa, saan läheisyydenkaipuuni tyydytettyä!

    ReplyDelete
  9. Symppis kirjoitus! (Kuten niin usein muulloinkin.)

    Mäkin olen nyt reilussa viikossa alkanut arvostaa enemmän tätä äitiroolia ja nuo kasatkin ovat alkaneet tulla tutuiksi. Huomaa, että kun lapsi ja äiti ovat päivän erillään, on molemmilla tarve istua illalla sylikkäin ja kaulailla ja tuhista toinen toisensa niskaan. <3

    ReplyDelete
  10. Annukka, on noissa uhmaperiaatteissa tietty sellainen riski, että kun ne ääneen sanoo, niitä päätyy rikkomaan tuntien, ei päivien sisällä :D Mutta aion kyllä yrittää. Olla rikkomatta.

    Silti, motkotus! IHANA! Vessassa nauraminen kuulostaa oikein sopivalta <3

    Kai toi harrastusjuttu on sellainen, että jos jää kotiin muksun kanssa, niin sit ehkä muksu alkaa kaivata jotain aktiviteettia sun muuta. Tai muuten hajoaa pää ensin lapsella, ja sitten äidillä, ja sitten on kaikkien kannalta edullista tehdä juttuja. Mutta päivähoito on rankempaa, vaikka meilläkin ryhmä ottaa aika rennosti, joten iltaisin voi köllötellä vaan.

    Saara, okei, leikkipuisto ei ehkä ole harrastus per se, mutta kyllä se minusta lasketaan aktiviteetiksi :D Ja se kai lapsen kanssa himassa ollessa on olennaista, että voi vähän nähdä muita ihmisiä? Meille olisi, luultavasti. Toisaalta juuri se olisi myös haasteellista.

    En itsekään ole ihan varma, miksi harrastuksen pitää olla johonkin painottunutta, ellei halua lapsestaan lapsineroa, missä tapauksessa pitää olla aikaista, painottunutta ja onnea geenilotossa. Sanomattakin lienee selvää, että itse haluan lapsen, en neroa :D

    Kyllä teillä sitten kasanmuodostus alkaa kun se päiväkotirumba starttaa. Vaihtoehtoisesti sun pitää ottaa kahden päivän loma kotiasioista, kotiinpalattuasi et saa kasan alta edes happea :)

    Leopardikuningatar, kiitos! Ja samoin, hihitin sun viimeiselle, mutta en päässyt kommentoimaan juuri tuolloin.

    On aika ihanaa, että on mahdollisuus ottaa illalla sellainen molemminpuolinen tuhinahetki, eikö? Monellakin tavalla ollaan onnekkaita :)

    ReplyDelete
  11. Me harrastetaan paljon kahdesta syystä.

    1: Jos ei olisi aikataulutettua ohjelmaa kävisi niin, etten lähtisi koskaan minnekään, ja huomaan olevani huomattavasti kivempi äiti, jos tapaan muita ihmisiä. Lisäksi päivät kuluvat nopeammin, which is nice.
    2: Lapsi tykkää juosta isompaa ympyrää, käydä ulkona ja nähdä muitakin ihmisiä kuin minut (tosin en ymmärrä miksi, minähän olen aivan riittävä ja huomattavan kiva). Se nukkuu paremmin ja on iloisempi kun jaksan viedä sen jonnekin riekkumaan kerran päivässä.

    Jos lapsi olisi hoidossa, emme harrastaisi mitään. Ei olisi syytä. En usko, että lapsi varsinaisesti tarvitsee vähän yli vuosikkaana musiikkikasvatusta, mutta tuskinpa siitä haittaakaan on. Paitsi viimeksi vähän oli, kun pianon kansi jysähti innokkaan pianistin sormille.

    ReplyDelete
  12. Liina: No siinä tapauksessa meillä on aktiviteetteja vähintään 7 krt viikossa :) Pää hajoaa nimittäin molemmilla, sekä äidillä että mukelolla, jos neljän seinän sisällä kykitään päivät. Itselleni leikkipuisto ei ole harrastus siksi, että sinne ei tarvitse mennä tiettyyn kellonlyömään tietty(i)nä päivä(/i)nä, vaan saa mennä silloin, kun huvittaa. Ja kun on muuta tekemistä, niin on vapaa sitä muuta tekemään. Ei tarvitse treffikutsuista kieltäytyä, "kun meillä on tuo leikkipuisto tänään puoli kymmeneltä..."

    Käytän samaa järjetöntä logiikkaa omiin harrastuksiini: luen ja käyn lenkillä, mutta koska kumpaakin voi tehdä missä vain milloin vain, en oikeastaan harrasta yhtään mitään :)

    Mulla ne aikataulut aiheuttavat ahdistusta, vaikka tekemisestä sinänsä tykkäänkin.

    ReplyDelete
  13. Siina, noinhan se meilläkin menisi, jos kotona olisimme. (Voi pianistia!)

    Paitsi nyt ei mene. Nämä sairaan lapsen kanssa himassa -päivät ovat pahimpia. Tai etenkin nämä melkein terveen lapsen kanssa himassa -päivät, kun toisella olisi energiaa vaikka lampaille syöttää, mutta mitään ei kuitenkaan tehdä.

    Päivähoito tosiaan kätevästi eliminoi harrastustarpeen. My favorite!

    Saara, mulla on muuten ihan tuo sama! Vihaan aikatauluja! Etenkin vihaan sellaista, että kotoa pitäisi johonkin lähteä, töistä ehkä voisin vielä kyetä juuri ja juuri. Tämän inhon vuoksi en vuosiin katsonut telkkariakaan, koska en halunnut olla missään tyyliin joka keskiviikko klo 21. Nyt on tallentava digiboksi. Olen löytänyt telvision ilot.

    Ja älä nyt, lukeminen ja lenkkeily ovat mitä parhaita harrasteita! Muuten minäkään en harrasta mitään :D

    ReplyDelete
  14. Tulin vain mainitsemaan, kun ohjeissa käskettiin, että haastoin sut siihen Liebsteriin, jonka olet jo saanut, tiedän, mutta haastoin silti, kun ehdin ennen sua saada omani valmiiksi, nih. Toivottavasti tämä rohkaisee naputtelemaan omat listasi loppuun, haluan lukea ne :)

    ReplyDelete
  15. Suuri kiitos <3 Huomautan, että tein ne listat nyt, ja odotan rohkaisevaa kommenttiasi :D

    ReplyDelete