06 January, 2013

Typerä, typerä loman loppu

Istuin äsken lattialla kuumemittari kainalossa ja olin sellaisessa onnen tilassa, joka on hieman liiankin itsetietoista omasta katoavuudestaan. Syytän osin soittolistaa, jonka mies sunnuntaiaamun kunniaksi viritti: Ceu kuulosti haikealta ja kauniilta. (Yleensä kyllä tuppaan olemaan onnellinen, mutta sillä tavalla arkisemmin, en kirkasotsaisen haikeasti.)

(Kuumemittari oli kainalossa siksi, että lapsi sai joululahjaksi hieman odottamattomaksi hitiksi muodostuneen lääkärinlaukun ja mittaa nyt päättäväisesti kuumettamme useita kertoja päivässä.)

Loma on ollut ihana, siitäkin huolimatta, että se alkoi varaslähdöllä lapsen sairastuessa, jatkui jouluisella päivystyskäynnillä lapsen sairastuessa, eteni allekirjoittaneen flunssan (ja yskän, jonka vuoksi nukun edelleen sohvalla) kautta puolison flunssaan (ja yskään, jonka vuoksi nukun edelleen sohvalla) ja saavutti kruununsa lapsen salamavatsataudissa perjantaina, jolloin, myönnän, huumorintaju oli kortilla. Nähtäväksi jää, pääsemmekö me vanhemmatkin tästä riemusta osallisiksi.

Eilen ehdin jo murehtia, että koko päivähoito-ja-töihinmeno -kuvio oli kaamea virhe - olen niin rakastunut tuohon ipanaan, että voisin tuijotella puuhiaan jatkuvasti. (Sikäli kun en ole kirja, neule tai Internet kädessä keskittymässä johonkin muuhun.) Nytkin on niin ikävä, että hyvä kun en päiväunilta herätä.

Epäilen kyllä, että eilisen murheilu oli osin lomaromanssia: lomareissujen perusteella olen pää innosta sauhuten suunnitellut myös muuttoa Australiaan, Portugaliin ja Englantiin. Arki voisi olla toisenlaista - ensinnäkin, mies olisi töissä eikä sairaslomalla himassa.

Osin pohdinta liittyi kyllä ihan tervetulleeseen havaintoon: viihdyn lapseni kanssa kauhean hyvin ja saan tästä äitihommasta koko ajan enemmän irti. En tiennyt vauvavuoden aikana, että voisin pitää lapsestani vieläkin enemmän, mutta niin vain sekin osoittautui mahdolliseksi.

Joulukuusi hyppäsi parvekkeelta, mutta kotona on silti parasta.
Tänä aamuna tyttäreni sitten (ymmärtämättömyyttään, ei ilkeyttään) tirvaisi minua silmään avokämmenellä, josta ilahtuneena kroppa meni jotenkin kramppiin koko vasemman puolensa osalta. Vaikkei loman loppuminen tällä hetkellä muutoin kauheasti innosta, hetkellisesti tuli sellainen olo, ettei töissä sentään kukaan lyö silmään.

Ristiriitaista on ihmisen elo: tunteita on niin paljon, ja vaikka päätökset kuinka oikeilta tuntuisivatkin, niihin voi silti liittyä aimo annos haikeutta.


PS. Sain tunnustuksia! Jennijeeltä ja Bleuelta! Olen molemmista aivan pähkinöinä ja onnellinen! Palaan tunnustuksiin (ja haasteisiin) pikapuoliin; yritän tällä varmistaa, että jaksatte myös lukea kaikki jorinani :D

6 comments:

  1. Oujee taas telepatiayhteyttä, viimeksi likaiset hiukset ja nyt vuoristoratatunteet äitiydestä. :) Itse mietin eilen, että onpa tosi mahtavaa olla kotona vaan ja hengailla näiden loistavien tyyppien kanssa. Sitten illalla tuli puskista joku turhautumisraivo-olotila, kun 1 vee itkee väsymystään ja 3 vee tekee kaikkea muuta kuin valmistautuu iltapesuille.

    Äitien kokema väkivalta on vaikea, mutta sangen yleinen ilmiö. 1 veetä suuresti naurattaa, kun kiljun että "Au, ei saa, sattuu!", kun pieni sormi on tunkeutunut sieraimeen tai silmään. Kun pikkutyypit peuhaa sängyllä, niin useimmiten se olen minä, jonka ylähuuleen tai nenään pieni ja kova kallo kopsahtaa. Vahingossa tietty, vaan kyllä siinä hymy hyytyy.

    Onneksi hoitovapaalle voi aika joustavasti palata, päivä/vko tai kokonaan vähäksi aikaa.

    ReplyDelete
  2. Jotkut on vauvaihmisiä, mutta luulenpa, että harvemmat - kyllä musta myös huomattavasti palkitsevampaa on ihmisten kuin kääröjen kanssa kommunikointi. Ja ne omat lapset, kun niissä alkaa havaitsemaan omaa persoonaa (usein keskimääräistä hurmaavampaa ja älykkäämpää), miten mahtavaa se onkaan.

    Ja jos vain saa pidettyä työtunnit jotenkin järkevissä määrissä, ei työssäkäynti ole ollenkaan huono asia: kokopäiväisenä himamutsina ehtii turhautumaan paljon useammin :D

    ReplyDelete
  3. Älä nyt Liina rupea perumaan sitä päivähoito+työnteko-yhtälön maagisuutta! Katsos kun täällä voi joku muukin tulla katumapäälle. ;)

    No ei vaineskaan. Mua vain jännittää nyt ihan hirveästi, vaikka meillä onkin pehmeä lasku eli ensin alkaa tarha ja vasta yli viikon päästä työt. Perhosia vatsassa.

    Jotenkin jännä ajatella, että noista mukeloista kehittyy koko ajan enemmän omia persooniaan. Onhan sitä ihan kiva seurata. Mä en vain oikein yhtään jaksaisi leikkiä. :/

    Joka tapauksessa, leppoisaa töihin paluuta!

    ReplyDelete
  4. Haluaisin kommentoida jotain fiksua, mutta tapa-alkkis otti viikon kolmannen (päivän ensimmäinen) siiderinsä ja on taas kahden huikan jälkeen ihan kukkuu.
    Vaikka on kamalaa kun lapset VANHENEE ja kasvaa, niin mäkin tykkään koko ajan niistä enemmän. Toisaalta vastareaktiona usein pidän vieraista lapsista enemmän usein vauvoina kuin yhtään sen isompina... No, en kyllä ole kauhean lapsirakas muutenkaan... jaahas, ehkä menen nyt nukkumaan...

    ReplyDelete
  5. Mulla on sellainen olo, että mun lapsi saavuttaa mua ikänsä suhteen. Ottaa kiinni. Kohta mä tunnen varmaan olevani teini-äiti. ;) Ihan kuin ikäeromme siis pienenisi koko ajan. Pitää luoda äitiysidentiteetti uudelleen: "en ole enää vauvan äiti, vaan leikki-ikäisen äiti". (noh, oonhan mä silti samalla myös vauvan äiti, kun syntyi toi toinenkin lapsi). Kun muistan ainakin esikoisen vauva-ajalta, että jotkut 4-vuotiaiden äidit tuntui ihan pro-sakilta ja varsinkin ne, joilla oli useampikin lapsi. Ja nyt mun pitäisi sit yhtäkkiä olla tota jalostuneempaa äitimateriaalia myös. Mene ja tiedä.

    Kotonaolo lapsen (lasten) kanssa on muuten tosi vaarallista. En mä esim. toimistohommissa juuri kuperkeikkoja heittele ja selkärankaani murra, mut niin vaan kävi täällä kotioloissa kotiäidin työpäivänä... Harvemmin on kukaan työyhteisössäni myöskään oksentanut kaula-aukostani sisään tai muuten vaan juossut karkuun, kun olen ehdotellut yhteiselle lounaalle lähtemistä. Yritän näihin työelämän iloihin nojata, kun rupesi jo ihan surettamaan, miten pian tääkin äitiysloma loppuu, kun jo ihan syksyllä pitäisi työelämään palata... ;)

    ReplyDelete
  6. Jennijee, kyllä totta on, ettei äitien kokemasta väkivallasta missään puhuta! Pelastakaa äidit, sanon minä.

    Ihan terve muistutus tuo hoitovapaasta, muuten. Jos alkaa tuntua tältä enemmänkin, pitänee jutella asiasta mösjöön kanssa.

    Täti-ihminen, on varmasti totta, että himamutsina turhautuu useammin! :D Paitsi, ööö, toivottavasti pomo ei lue tätä mutta juuri tällä hetkellä koen olevani jotenkin hieman turhauttavassa työ...tilanteessa. Ei siis mitään sen kummempaa, mutta tunnen olevani kävelevä demotivational poster.

    Hassua, että meillä kaikilla on keskimääräistä hurmaavammat lapset!

    Leopardikuningatar, kas, lomaltapaluuhan vituttaa aina ;) Mutta nyt tämä lomailu piteni päivällä, koska oksutauti. Ja hyvin se kuule menee, eräs toverini juuri palasi töihin ja käytti sanaa "IHANAA".

    Mun miälest aikuisen ei ehkä tarvitsekaan osata leikkiä, ja siksi on ikätovereita. Mulle nyt sitten lankeaa kirjanlukijan rooli, mikä on sinänsä ihan ok, paitsi että haluaisin lukea enkä kertoa, että tässä kuvassa on orava ja mustikka. ORAVA.

    Periaatteen nainen, mä en useinkaan kykene kommentoimaan mitään fiksua alkoholilla tai ilman! Mutta sun kommentit on aina hyviä :)

    Mä luulen, että muiden vauvat osuu johonkin vauvahermoon - niille on pakko olla kiltti. Muiden vanhempien lasten ongelmana on ehkä se, että niillä on ne omat persoonat, eikä kaikista lähtökohtaisesti ehkä pidäkään.

    Pilami, aika hauska fiilis :D Tuleekohan mullekin tuo? Pikanuorennus. Eikö susta sit tunnu yhtään jalostuneemmalta äitimateriaalilta? Mä ajattelin, että toisen lapsen kohdalla tulee viimeistään se Postin nyt hukkaama Kaikkitietävyysopas. Pahus.

    Ja siis ootko sä murtanut sun selkärangan? Holy crap. Se lienee vaarallista - mieskin on kerran murtanut omansa, en ollut aivan tyytyväinen. Ja sulla on vielä hyvä tovi olla monen kaula-aukko-oksennuksen rakastettu kohde :)

    ReplyDelete