Epäkiinnostavissa uutisissa: ostimme sen koslan.
Ja koska meillä nyt on se kosla, lähdimme visiitille (iso)mummolaan, jossa emme olekaan käyneet pariin vuoteen, koska hermomme eivät kestä junamatkailua Helsingistä Vilppulaan koiran ja lapsen kanssa.
Vaihtoehtoisesti emme ole käyneet siellä siksi, että olen hanakasti vastustanut. En ole siis halunnut. Se on tietysti ihan perseilykäytöstä, koska mummola oli maailman tärkein kodinulkoinen mesta vuositolkulla, eikä sinne jätetä menemättä siksi, että Valtion rautatiet eivät enää ole sitä, mitä ne paappani aikana olivat.
Lapsi pitää isomummostaan ihan kauheasti, eikä mulkoillut autoilusta kiukkuisena kuin kaksi minuuttia ennen kuin siirtyi esittämään kaikki osaamansa temput ja pari uutta. Isomummokin nautti lapsenlapsenlapsestaan yli kaiken. Molemminpuolista suhteenrakennusta oli ihana seurata. (Kyllähän he toki ovat kohtuullisen usein nähneetkin, mummoni on onneksi liikkuvaista ja aktiivista ja tervettä sorttia.)
Oma lapsi rikkoi hieman myös sitä vaikeutta, jonka vuoksi olen (luullakseni) aktiivisesti mummolaa vastustanut. Lapsena kävimme siellä tuon tuostakin: vietin veljeni kanssa pitkiä pätkiä mummolassa, mummon ja paapan hoidossa. Muistot ovat niin hyviä, että samalla ne ovat ihan hirveän kipeitä. Illuusio mummolassa kultaisena jatkuvasta lapsuudesta loppui siihen, että veljeni kuoli, eikä paappa siitä minusta oikein ikinä toipunut, vaikkei toki särkyneeseen sydämeen kuollut.
Mummolassa käyminen on tuonut liian kipeästi esiin sen, mitä olemme yhdessä mutta silti omilla tahoillamme menettäneet.
Mutta nyt, kun messissä on riemukas puolitoistavuotias, joka räkättää isomummonsa ilveilylle suureen ääneen ja johon kaikki voivat keskittyä (sillä välin kun minä tiskaan), tilanne on toinen. Olemme eri porukka, mukana on kaksi ihan uutta jäsentä, sellaista, jotka eivät ollenkaan ala itkeä nähdessään pienen sinisen ankkapyyhkeen. Yksi uusista jäsenistä on ruvennut jakamaan suukkoja auliisti pyydettäessä, keventäen näin lähestulkoon minkälaisen synkeilytunnelman hyvänsä.
Päätin luoda uudenlaisen suhteen mummooni. Sellaisen, jossa on naisia neljässä polvessa. Ettemme vain jää menneeseen jumiin.
Näen muuten mummossani oman tulevaisuuteni. Se hieman pelottaa ja huvittaa: mummo puhuu taukoamatta. Olen takuulla samanlainen, jos kahdeksankymppiseksi elän. Jos niin käy, toivon, että olen samalla ottanut haltuun toisenkin mummon taidoista: kutomisen. Kangaspuilla.
Ja koska meillä nyt on se kosla, lähdimme visiitille (iso)mummolaan, jossa emme olekaan käyneet pariin vuoteen, koska hermomme eivät kestä junamatkailua Helsingistä Vilppulaan koiran ja lapsen kanssa.
Vaihtoehtoisesti emme ole käyneet siellä siksi, että olen hanakasti vastustanut. En ole siis halunnut. Se on tietysti ihan perseilykäytöstä, koska mummola oli maailman tärkein kodinulkoinen mesta vuositolkulla, eikä sinne jätetä menemättä siksi, että Valtion rautatiet eivät enää ole sitä, mitä ne paappani aikana olivat.
Lapsi pitää isomummostaan ihan kauheasti, eikä mulkoillut autoilusta kiukkuisena kuin kaksi minuuttia ennen kuin siirtyi esittämään kaikki osaamansa temput ja pari uutta. Isomummokin nautti lapsenlapsenlapsestaan yli kaiken. Molemminpuolista suhteenrakennusta oli ihana seurata. (Kyllähän he toki ovat kohtuullisen usein nähneetkin, mummoni on onneksi liikkuvaista ja aktiivista ja tervettä sorttia.)
Oma lapsi rikkoi hieman myös sitä vaikeutta, jonka vuoksi olen (luullakseni) aktiivisesti mummolaa vastustanut. Lapsena kävimme siellä tuon tuostakin: vietin veljeni kanssa pitkiä pätkiä mummolassa, mummon ja paapan hoidossa. Muistot ovat niin hyviä, että samalla ne ovat ihan hirveän kipeitä. Illuusio mummolassa kultaisena jatkuvasta lapsuudesta loppui siihen, että veljeni kuoli, eikä paappa siitä minusta oikein ikinä toipunut, vaikkei toki särkyneeseen sydämeen kuollut.
Mummolassa käyminen on tuonut liian kipeästi esiin sen, mitä olemme yhdessä mutta silti omilla tahoillamme menettäneet.
Mutta nyt, kun messissä on riemukas puolitoistavuotias, joka räkättää isomummonsa ilveilylle suureen ääneen ja johon kaikki voivat keskittyä (sillä välin kun minä tiskaan), tilanne on toinen. Olemme eri porukka, mukana on kaksi ihan uutta jäsentä, sellaista, jotka eivät ollenkaan ala itkeä nähdessään pienen sinisen ankkapyyhkeen. Yksi uusista jäsenistä on ruvennut jakamaan suukkoja auliisti pyydettäessä, keventäen näin lähestulkoon minkälaisen synkeilytunnelman hyvänsä.
Päätin luoda uudenlaisen suhteen mummooni. Sellaisen, jossa on naisia neljässä polvessa. Ettemme vain jää menneeseen jumiin.
Näen muuten mummossani oman tulevaisuuteni. Se hieman pelottaa ja huvittaa: mummo puhuu taukoamatta. Olen takuulla samanlainen, jos kahdeksankymppiseksi elän. Jos niin käy, toivon, että olen samalla ottanut haltuun toisenkin mummon taidoista: kutomisen. Kangaspuilla.
Surullisen kaunis juttu. <3
ReplyDeleteOnneksi olet päättänyt rakentaa uudenlaisen suhteen mummoosi. Itsekin sitä huomaa, miten tärkeitä sukulaisuussuhteet ovat nyt lapsen myötä. Ihan itsellekin, ei vain lapselle.
Ja kutominen on ihan parasta, vaikka mulla onkin siitä tosi pitkä tauko. Ja nyt kuulin äidiltäni järkyttävän uutisen, että kotipaikkakuntani kudonta-asema on sulkenut ovensa. Olin haaveillut linnoittautuvani sinne joskus kesälomalla.
Kiitos!
ReplyDeleteKyllä sitä jotenkin hyvin eri tavalla suhtautuu sukulaisiin, kunhan on ensin saanut tapeltua itsensä pahimpien aikuistumistuskien yli. Ja lapsen saaminen muuttaa perspektiiviä.
Jäi kauhea ikävä tietenkin, kun lähdettiin.
Kutominen olis varmasti niin siistiä: olen päässyt sitä vain seuraamaan ja varmaan nelivuotiaana mummon kanssa kangaspuiden taaksekin. Haluaisin kauheasti oppia, mutta päätin kuitenkin, että NYT ei ole se hetki kun lapsi on vielä näin pieni. Kyllä mä ehdin viiden vuoden päästäkin. Ellei kaikkia kudonta-asemia suljeta, kele!
oi, olipa ihana kirjoitus :) mä luulen että tämä uusi suhteenrakentaminen on sekä sulle että mummolle aika eheyttävä kokemus. Ei varmasti korvaava eikä pidäkkään mutta hienoa että kun on vielä mahdollisuus ja mummo sulle tärkeä niin jotain. Ja mikäpä parempi "väline" siihen kuin lapsi :) musta on aina huikeaa seurata kun monta sukupolvea puuhaa yhdessä. Siinä jotenkin niin konkreettisesti näkyy se elämän jatkumo.
ReplyDeleteOh, olipa tunnekuohuinen aloitus viikolla. Ihan nyt etten jäisi vellomaan omissa vielä setvimättömissä sukusolmuissamme, on sanottava että vallan kertakaikkiaan hienosti rakennettu kerronta. Tuollaista opiskellaan yliopistolla pää kallellaan, mutta sulta se tuli niin soljuvasti että luulen sen tulleen luonnostaan. Oikein vai nurin?
ReplyDeleteTässä on hattu: .::.
ja tässä käsi, joka nostaa sitä: o/
Ihanaa viikkoa :)
Tuo useamman sukupolven ketju olisi ehdoton kannuste hankkia lapsia nuoria. Minulla ei enää ole yhtään isovanhempaa elossa, ja oli jotenkin todella tärkeää, että esikoinen ehti tapaamaan vielä kahta heistä, kuopus ei sitten enää.
ReplyDeleteMä olen jotenkin sanaton veljesi kuoleman suhteen - joten sanon vain, että pieni lapsi tuo kummasti apua monenlaisiin ongelmaisiin suhteisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin, pienemmässäkin mittakaavassa. Lapsen touhuja ihmetellessä voi ohittaa monenlaiset muut kipukohdat ihmisten välisissä suhteissa.
Voi, surullinen ja ihana reissu teillä takana. <3
ReplyDeleteMeillä oli kotona vintillä kangaspuut ja aika monta metriä mattoa olen paukutellut. Mutta olen hirveän laiska käyttämään sitä sellaista vehjettä, joka pitää jo kudotun maton oikean levyisenä, joten mun tekemät mattopätkät ovat melkoista aaltoa...
Snif, miten näin lyhyeen tekstiin voikin mahtua niin suuria surun, ilon ja rakkauden tunteita? Huoh.
ReplyDeleteOnneksi teit päätöksen neljän sukupolven uudesta alusta. Nuo pienet voi ihmeellisesti tuoda iloa ja valoa.
Rikkinäinen sydän meinasi viedä minun mummoni, sydänkohtaukseksi väittivät, mutta hän ei ole päässyt yli siitä ukista, mistä kerroinkin. Esikoiseni syntyi samoihin aikoihin, ja kohtauksen ja leikkauksen jälkeen hän sairaalassa hoki, että haluaa vielä kuulla, mikä lapselle annetaan nimeksi. Vahingossa hän onkin nyt sinnitellyt jo melkein neljä vuotta. Vaikka tavataan häntä luvattoman harvoin (asutaan samassa kaupungissa), niin silti uskon että nämä meidän pienet pirpanat antavat hänelle taas hetkeksi iloa ja voimia elämään.
Peukkuja pälpätykselle, mattopuille ja uusille aluille!
Voihan sininen ankkapyyhe sentään, Liina. Melkein pääsi poru täälläkin.
ReplyDeleteOn aika mieletöntä ja mielettömän hienoa, jos ehditään olla olemassa neljässä polvessa. Mulla isovanhempia elää vielä neljä (joo, meidän suvussa ensimmäiset lapset on ollut tapana tehdä viimeistään 18 vuoden kypsässä iässä, kunnes minä romutin hienon perinteen poikimalla vasta melkein kolmikymppisenä) ja miehelläkin kolme, mutta kaikki asuvat niin kaukana ja liikkuvat kotikaupungeistaan mihinkään niin harvoin, että nähdään tosi harvoin. Sääli ja surku.
Meillä on äidin puolelta hieno jatkumo itsepäisiä ja hankalia naisia. Vaikka odotusaikana en toivonut aktiivisesti tyttöä tai poikaa, silti vähän ajattelin, että olisi ollut aika ässää saada ketjuun vielä neljäskin mimmi. Vaikka samapa tuo - ihan yhtä rakas ja messissä on tietenkin mun poikalapsi.
Mun mummilla muuten on kangaspuut olohuoneessa.
Venni
Kiitos kommenteista, ihanat te! En luullakseni erikseen pyrkinyt tekemään tekstistä liikuttavaa (niiskutin itse, mutta ajattelin, että se olen vain minä), joten kommenttinne ovat ilahduttaneet ja vuorostaan liikuttaneet. Mun on itse edelleen vähän vaikea lukea koko tekstiä, mikä tuntuu hieman itserakkaalta, mutta sananne ovat olleet tosi tärkeitä.
ReplyDeleteKukkavarvas, sukupolvien ketju on tosiaan aika huikeeta katsottavaa! Pidän meitä tässäkin suhteessa aika onnekkaina. Ja toivon tosiaan, että löydän mummon kanssa uuden yhteisen sävelen. Mietin jo, että muutan mummolaan kunnes hän on sanonut kaiken sanottavansa eikä koe tarvetta puhua koko aikaa. Että voidaan istua yhdessä hiljaakin. Vaikka silloin minä varmaan aloitan papatuksen :D
Petra, hurjan iso kiitos! Tuntuu hauskalta ajatella, että kerronta olisi osunut kohdilleen; kirjoittaessa pohdin lähinnä sitä, onko teksti liian henkilökohtainen (ja kuinka itsekkäältä sen perusteella vaikutan, tietysti :D), mutta muu tosiaan tuli aika lailla itsestään. Syvä niiaus ja ihanaa viikkoa sinnekin!
Täti-ihminen, hauskasti muuten Jani Kaaro kirjoitti vauvaterapiasta juuri tänään! Niin se on, pieni lapsi tekee hyvää sielulle.
Olen tässä itse alkanut tiedostaa, että tuskin näen omia lapsenlapsenlapsiani, ja se tuntuu ehkä hieman kurjalta, mutta toisaalta luonnolliseltakin. Näillä mennään.
MAIJA MÄ MUUTAN TEILLE! Hitto vie. Sitten voisin opetella kutomaan ja yllättää mummon.
Pitääpä muuten joku päivä näyttää, mitä mummo oli meille kutonut. Tai siis lapselle. Sille onnekkaalle lurjukselle.
Jennijee, ihan takuulla pienistä ihmisistä on voimaa! Ja onpa ihanaa, että mummosi on ikään kuin huomaamatta jaksanut noinkin pitkään, vaikka varmaan kuvitteli ehkä suruissaan muuta silloin sairaalassa?
Nyt haluaisin päätökseni siivittämänä soittaa mummolle, mutta sen kännykkä reistailee taas. Huoh.
Venni, minustakin se on ihan älyttömän hienoa! Meillä mun mummo onneksi vielä liikuskelee melko notkeasti, mutta miehen mummoa pitää mennä katsomaan Kajaaniin. Ja näillä näkymin vielä sairaalaan, se on kauhean kurjaa. Mutta tiedän hyvin tuon pitkän matkan aiheuttaman hankaluuden: jos kaikki vielä asuvat eri puolilla maata, kysytään melko pitkää pinnaa autoon istutettavalta lapseltakin, jos joka paikassa pitäisi säännöllisesti käydä.
Miten sä nyt hyvän perinteen noin romutit?
Itsepäiset ja hankalat naiset kuulostaa ihan parhaalta! Mutta ehkä tyttäresi olisi ollut tosi mukautuvainen ja epähankala? (Ja tietenkin on selvää, että poika on juuri yhtä rakas - sehän on elämässä ihaninta, ettei mennyt ehkä juuri niin kuin ajatteli, meni vielä paremmin :)
Olohuoneessa kangaspuut ... Hetkinen, tänne kyllä mahtuisi...
Tää oli tosiaan koskettava kokemus - niin luettuna kuin varmasti koettunakin. Pitää mainita erikseen, että juttu herätti tunteita, mutta en keksi sanoja (tunteille tai heränneille ajatuksille).
ReplyDeleteMulla ei koskaan ollut juuri mitään suhdetta isovanhempiini. Kun tavattiin, käteltiin. Toivon parempaa, sellasta elämänmakuista, omalle lapselle. Siitä on onneksi jo vähän viitteitä.
Tekisi mieli sanoa vaikka mitä, enkä saa sanottua mitään. Riipaiseva teksti.
ReplyDeleteMutta siis se tärkein: minkä värinen se teidän auto on?
P.S. Meidänkin mummolassa oli kangaspuut. Nykyään mummo sotkee minut ja äitini (jos tunnistaa lainkaan), mutta muistaa aina kysyä, mitä sille vauvalle kuuluu. On noissa pienissä jotain taikaa.
Sikuriina, etenkin koettuna. Löysin itseni välillä yläkerrasta itkemästä, mutta välillä oli kauhean hauskaakin!
ReplyDeleteToivottavasti tosiaan sun lapsen isovanhempisuhde tulee vallan toisenlaiseksi, enemmän halailevaksi ja ehkä jäätelöä salaa syöttäväksi - kättely kuulostaa ehkä hieman jähmeältä. Tai ei kai siinäkään sinänsä, mutta jos se on ainoa suhteen sisältö.
Eikä kummankaan teistä, Sikuriina ja Hippiäinen, ole pakko pukea fiiliksiä sanoiksi, olipahan nyt tuollainen viikonloppu :) Toivottavasti tunteet eivät ole turhan ikäviä kuitenkaan, jos sellaisia heräsi.
Auto on valkoinen. Se oli halvin :D En jaksanut jostain väristä vängätä (olis ollut tyyliin 4€ lisää per kuukausi, varma konkurssi.) Nyt olen väriin tosi tyytyväinen, koska se on niin elävä - välillä muuttuu harmaaksi ihan itsestään. Huoh.
Voi kangaspuita ja mummoja. On ihanaa, että vauva kiinnostaa kuitenkin sun mummoa, vaikka muut asiat menevät hieman sekaisin.