Tänä aamuna on köllötelty auringossa. Minä köllöttelin, koira köllötteli (vaikka tarkalleen ottaen koiran köllöttelypaikat olivat koiravapaita alueita), lapsi kuskasi luettavaksi kirjoja ja köllötteli, mies istui pimeässä nurkassa räpeltämässä iPadia.
Eilen treffasin merkkihenkilöitä. Ensin oli vuorossa kirppisseuraksi blogin kautta ilmoittautunut Venni, jonka kanssa näimme Erätorin kahvilassa. Olin vaikuttunut. Venni oli mahtava, ja hirveän hyvin varautunut siihen, että jälkikasvu ei halua istua syöttötuolissa ja puljata mehupurkeilla tuntia. Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja. Päätimme muodostaan kirppisiskuryhmän.
Sitten kävin lounaalla Täti-ihmisen kanssa. Täti-ihminenkin oli mahtava, sellainen kuin blogissaan mutta enemmän vain - sellaisia netissä tavatut ihmiset usein ovatkin, tietenkin, eihän se kaikki persoona ikinä mahdu sinne Bloggerin tekstikenttään.
Kohteena oli Dong Bei Hu, josta pidän kauheasti; etnisistä ravintoloista saa hyvää tofua, mutta hahaa, Dong Bei Hu hanskaa myös munakoison, johon en ole ikinä oppinut muodostamaan lämmintä suhdetta.
Lupauksista huolimatta unohdimme ottaa kuvia lähes kaikesta, minulle käy aina niin. Kun kaivan kameran esiin, ruoka on jo syöty. Tässä kuitenkin sitä munakoisoa, suosittelen:
Naureskelimme blogiharrastuksen kummallisuudelle, ja äitiysjutuille, ja jollekin muullekin varmaan.
Aamulla mietin tietenkin, miten typäreen kuvan itsestäni olen erinäisille merkkihenkilöille eilen antanut, mutta ... jos en olisi lainkaan miettinyt moista, en olisi minä; olisin joutunut pitämään itselleni kolmannen asteen kuulustelun selvittääkseni kuka olen ja mitä olen tehnyt minulle. Se kuulostaa niin sekavalta, että on parempi, todellakin parempi, ettei moiseen jouduttu.
Nyt tuntuu siltä, että pitäisi ehkä mennä juoksemaan - tulkitsin päässeeni mukaan Vuoden mutsin juoksuhaasteeseen lenkinjälkeisen violetin ominaisvärini vuoksi, ja sitä olisi ehkä hyvä treenata, ettei kukaan pety. Jos tulkitsin väärin, sitä olisi silti hyvä treenata.
Toisaalta voisi vain köllötellä.
 |
| Minä vain vähän rapsutan. |
Sitten kävin lounaalla Täti-ihmisen kanssa. Täti-ihminenkin oli mahtava, sellainen kuin blogissaan mutta enemmän vain - sellaisia netissä tavatut ihmiset usein ovatkin, tietenkin, eihän se kaikki persoona ikinä mahdu sinne Bloggerin tekstikenttään.
Kohteena oli Dong Bei Hu, josta pidän kauheasti; etnisistä ravintoloista saa hyvää tofua, mutta hahaa, Dong Bei Hu hanskaa myös munakoison, johon en ole ikinä oppinut muodostamaan lämmintä suhdetta.
Lupauksista huolimatta unohdimme ottaa kuvia lähes kaikesta, minulle käy aina niin. Kun kaivan kameran esiin, ruoka on jo syöty. Tässä kuitenkin sitä munakoisoa, suosittelen:
Naureskelimme blogiharrastuksen kummallisuudelle, ja äitiysjutuille, ja jollekin muullekin varmaan.
Aamulla mietin tietenkin, miten typäreen kuvan itsestäni olen erinäisille merkkihenkilöille eilen antanut, mutta ... jos en olisi lainkaan miettinyt moista, en olisi minä; olisin joutunut pitämään itselleni kolmannen asteen kuulustelun selvittääkseni kuka olen ja mitä olen tehnyt minulle. Se kuulostaa niin sekavalta, että on parempi, todellakin parempi, ettei moiseen jouduttu.
Nyt tuntuu siltä, että pitäisi ehkä mennä juoksemaan - tulkitsin päässeeni mukaan Vuoden mutsin juoksuhaasteeseen lenkinjälkeisen violetin ominaisvärini vuoksi, ja sitä olisi ehkä hyvä treenata, ettei kukaan pety. Jos tulkitsin väärin, sitä olisi silti hyvä treenata.
Toisaalta voisi vain köllötellä.
Aika jännältä kuulostaa blogitapaamiset. Hui! Mä varmaan kanssa miettisin, että tulenko antaneeksi itsestäni typerän kuvan (kun blogissa olen niin fiksu ja filmaattinen, hahaa, as if!). Mutta sinusta en voi uskoa, että olisit muuta kuin terävä ja hauska.
ReplyDeleteUlkona on tänään liian kauniin näköistä. Ja minua nukuttaa liikaa. Huono yhtälö. Nimittäin hieman huono omatunto sisällä lymyilijälle.
Hei, vielä on pakko lisätä, että vaikka multa ei pahemmin löydykään lemmikkisympatioita, tuo teidän hauva on ihan huippusöpö!
ReplyDeleteOho, apua, näyttää siltä, että munkin pitää tosiaan kaivaa ne juoksukengät esille!
ReplyDeleteVoi mitkä ihanat köllöttelyt!
ReplyDeleteOnnittelut juoksutiimipaikasta! :) Mahtavaa! Mulla on erikoisominaisuus, että naamani menee hyvin laikukkaaksi. Pohjavärinä on helakka punainen ja sen päälle naamaani muodostuu valkeita ja vaaleanpunaisia eri kokoisia laikkuja. Kävin tänään hiihtämässä jäällä, ihan törkee vastatuuli, mutta jostain syystä päätin jatkaa. Kun tulin kotiin, laikuistani mies päätteli hyvin pian, että huhkittu on.
Siellä viimassa mulle tuli mieleen, että pitäskö munkin ottaa toi kymppi tavoitteeksi? Ois hauskaa moikata bloggareita livenä, ja ois tosi hyvä syy sille, ettei voi puhua mitään (tyhmää tai ylipäätänsä mitään), kun ois tosi hengästynyt ja laikukas. Mä oon kyllä niin helppo. Jos joku postaa blogiinsa, että "Hyppään kaivoon." niin olen kohta että "Jei, mahtava idea! Me too!" Mutta joo, liikuntamotivaatiota tarvitaan.
Huoh, tunnistan niin tuon, että (kivoja) ihmisiä tavattuaan pähkäilee mielessään, kuinka urpo on mahtanut itse olla. Tavallaanhan se kertoo vain siitä, että haluaisi niiden kivojen pitävän minusta yhtä paljon kuin itse pitää heistä, mutta onhan se toisaalta ärsyttävää oman navan ympärillä pyöriskelyä. Miksei voisi vain iloita niistä ihanista ihmisistä.
ReplyDeleteMutta helpottavaa kuulla, että joku muukin miettii moisia. Ja vielä joku, joka minun mielestäni on aina ollut kaikkea muuta kuin typerä. :)
Nettituttuja on kyllä jännää tavata. Ensin jännittää se, että onkohan ylivertaisella ulosannilla varustettu ihminen kuitenkin luonnossa (?...) sellainen ylimielinen ja piikikäs, niin kuin joskus fiksut ihmiset ovat, vaikka kuinka vaikuttaisi netissä sydämelliseltä. Sitten jännittää sitä, onko kauhean kiusallista, jos ei synkkaa yhtään. Sitten jännittää vielä vähän sitä, että onnistuu itse olemaan jotenkin tylsä tai epäkiinnostava tai rasittava. Lopulta on yleensä aina kivaa, kun hyvät tyypit paljastuvat hyviksi tyypeiksi ja niiden lapset tosi ihastuttaviksi otuksiksi.
ReplyDeleteIhan todella siistiä, että pääsit mukaan kymppihaasteeseen! Mä intouduin Jennijeen tapaan ideasta ja kasaan jo täällä meillä päin iltahiipijöiden joukkoa, joka voisi hyvällä syyllä paeta nukutusvuoroa pari kertaa viikossa. "Voi että, ehdin jo sopia lenkkitreffit, tänään en millään voi hoitaa iltatoimia tai nukuttaa."
Raporttia sitten kehiin, ja varsinkin kaikkia tekniikkavinkkejä katsotaan erityisen hyvällä!
Venni
LQ, kiitos, lisää paineita. Mutta mä oon ihan varma, että sinä(kin) olet livenä juuri niin fiksu ja ihana kuin blogissasikin, paitsi vähän enemmän vain!
ReplyDeleteEi pidä tuntea huonoa omatuntoa, pitää valita aurinkoinen paikka torkuille :D Ja kiitos, koira on minustakin ihan söpö, etenkin nukkuessaan.
Lydas, sillä tavalla! Voidaan vihdoin plänätä maailmanlopun varalle.
Jennijee, kiitos! Olen innoissani!
Mun mies virnuilee vain sille violetille värilleni, en ymmärrä. Minusta hänen kuuluisi olla kannustava, sillä tavalla, että onpas työteliään violetti tuo ihonvärisi tänään, olet selvästi ollut reipas. Tai niinhän hän usein onkin, mutta jotenkin hieman huvittuneesti.
JA ILMAN MUUTA! Olisi tosi hauska nähdä siellä vaikka. Ja kas, tämähän on paljon parempi idea kuin kaivoon hyppääminen.
Ei sillä, olen kyllä itsekin tosi yllytyshullu. Vaikka isä aina kielsi olemasta kun olin pieni.
Liisa, onhan se tosiaan aika itsekeskeistä - tuskin kivat ihmiset viitsivät juurikaan pohtia minun urpouttani :D Ehkä pitäisi pyrkiä juuri tuohon, mistä sanoit, että olisi vain iloinen kivoista tyypeistä.
Kiitos kauniista sanoista! Niisk. Merkkaa erityisesti juuri sinulta.
Venni, aaargh, apua, toivottavasti en ollut ylimielinen tai piikikäs, se olisi kamalinta! Minäkin varmaan vähän pelkäsin, että jos on kiusallista, mutta ei minusta kyllä yhtään ollut. Olitte molemmat loistavaa seuraa. Ehkä ne mukelot auttoivat. Olen vieläkin ihan otettu teidän jälkikasvun herrasmiesmäisistä otteista, liikutun aina kun ajattelenkin :)
Oon itsekin tosi innoissani siitä kymppijutusta! Ehdottomasti mukaan vain. Iltahiiviskely on muuten parasta, tuppaisin väkisin mukaan iskuryhmään (Liina, kohteliasta käytöstä jo vuodesta 1979) ellen olisi vähän huono porukassa juoksija - en saa puuskutukseltani puhuttua, enkä voi olla ihmisten seurassa pälättämättä jatkuvasti. Se on vika minussa. (Oletan, ettei Mutsien kympillä kuitenkaan tarvitse käsi kädessä juosta.) (No en juokse vaikka tarviskin.)
Raportointi on kai pakollista, mutta kerrankin ihan hauska pakko!
Jeee, onnea ja ihan mahtavaa!! Mua vähän kanssa olisi kiinnostanut mutta tulee liian pian. Nytkun tässä on jotain noita vanhoja harrasteita koittanut käynnistellä niin huomaa että vielä on matkaa justiinsa esimerkiksi juoksemiseen. Ja mä kun saan sen ilon siitä liikkumisesta vasta sitten kun se on sellaista "veren maku suussa"-meininkiä eli käsi kädessä-juoksu ei toimi mullakaan. Mutta kiva seurata sun kymppiä ja valmistautumista :)
ReplyDeleteMä kanssa mietin joskus että kuinkahan urpoa kuvaa sitä itsestään antaa mutta olen koittanut alkaa kääntämään sitä niinpäin että jokaisella on täysi oikeus olla joskus vähän urpo :) Ensivaikutelma on tietty aina ensivaikutelma mutta hei silti! Jokaisessa meissä asuu sisäinen urpo!
Todella hieno valokuva! :D Mun olisi näemmä pitänyt postata se toinen puoli noista mustista pökäleistä, mutta jätin kuitenkin välistä. Kuvaamani tyhjän jälkiruokalautasen yksinäinen marsalakirsikka oli myös hyvin taiteellinen.
ReplyDeleteJa kiitos vielä kun esittelit minut Dong Bei Hu:lle, meistä tuli ystävät! Tosin nälkäisille blogilukijoille tiedoksi, että lautasista pitää pitää kiinni, ettei innokkaat tarjoilijat vie niitä, vaikka on vielä useampi riisinjyvä jäljellä. (Minulla oli nälkä koska ravintolaruokailujen väliin jäi jopa kolme tuntia.)
Olen tavallaan vähän kade tuosta juoksuhommasta. Kade sillä tavalla, että luojan kiitos minun ei tarvitse! Mut hei Jennijee: hyppää kaivoon!?
En mä Täti noin helppo ole. Sun pitää tehdä aiheesta postaus ja laittaa cooleja kuvia, mahdollisesti vielä joku alekoodi mukaan.
ReplyDeleteKöllöttely on ehdottoman jees. Ja Dong Bei Hu ja munakoisot kuulostaa namilta, itse aina jaksaessani viännän mozzarella-munakoiso-lasagnesysteemiä joka on hyvvää.
ReplyDeleteTää onkin jänskä ilmiö, että blogimaailman ja reaalimaailman rajat hälventyvät!
ReplyDeleteVaikka tiedänkin pari bloggaria alun perin reaalimaailman puolelta, tuntuu, että cybermaailman viehätys on juuri siinä, että saan olla siinä toisessa itselle ominaisessa roolissa. Tällä tarkoitan sitä, että blogithan herättävät ajatuksia, ja niihin jaaritellessa tulee aidosti mietittyä asioita, ja vaikkei usein siltä näytäkään, tulee myös vastauksia välillä puntaroitua. Eli blogielämä toimii "ajattelun apuvälineenä", kuten Liinakin taisi joskus todeta.
En mä reaalimaailmassa kavereiden kanssa pohdiskele, vaikka se voiskin olla ihan nastaa. Syyt siihen on hyvin arkisia; tulee lätistyä päivän polttavista aiheista ja ennen kaikkea, tulee puhuttua paljon aiheista, jotka on jollekin toiselle on ajankohtaisia, itselle ei. Tai jos puhuu omista asioistaan, ei vastapuoli ole juuri niitä asioita useinkaan pohtinut ja muodostanut kristallinkirkkaita näkemyksiä. Ja se on ihan ok. Siksi on näitä kivoja blogeja, joissa on itseä kiinnostavaa luettavaa :)
Tähän on tietty pakko lisätä, että juttelen hyvinkin paljon ystävieni (ja sukulaisteni!) kanssa ja vakavistakin aiheista, jopa tunteista (ooh). Mutta siis "kynä" on mun ajattelun väline, ei suu, sieltä kun voi tulla mitä vaan...
Kukkavarvas, mä taas seurasin sun tanssituntijuttuja vähän ehkä kateellisena, koska tanssitunneilla käynti on jotain, mitä tosissani itse haluaisin tehdä - mutta ei se aikataulutettu systeemi vaan oikein toimi mulle. Nyt. Ehkä vielä joskus.
ReplyDelete(Tästä ei nyt pidä kuvitella, että olisin tanssissa hyvä. Mutta nautin siitä.)
Ja joo, sisäinen urpo on fakta :D
Täti-ihminen, missäs se marsalakirsikka sitten viipyy? Hyvä, ettei nuoltu sitä tofulautasta. En kehdannut, koska tavattiin ensimmäistä kertaa, ensi kerralla kehtaisin jo!
Ihanaa, että teistä tuli kaverit Dong Bei Hun kanssa! Se on hyvä paikka. Ja ens vuonna voidaan sit juosta yhdessä, jee!
Jennijee, alekoodi on DRErf432?
Eikun oikeesti, älä hyppää!
Linnea, olen kuullut suopeita lausuntoja munakoisosta, mutta harvoin olen siitä noin nauttinut kuin lauantaina!
Sikuriina, joop. Tosin mulle (köhöm) tämä hälventyminen on jossain määrin jo status quo, koska yllättävän iso osa elämäni tärkeistä ihmisistä on treffattu Internetsissä. Olen sillä tavalla nörtti. Ja kummallinen.
Mutta kyllä, parhaassa tapauksessahan blogi voisi olla ajattelun apuväline. Siitä, onko tämä tai mikään sitä ainakaan mulle viime aikoina ollut ... en ole varma. Usein tuntuu, että vain jorisen. Pitäisi ehkä skarpata sillä saralla.
On muuten totta, että jos livenä pohtii jotain asiaa ääneen, menee helposti paasaukseksi, kun toinen ei ole ehtinyt asiaa samalla tavalla ajatella. Olet mun nähdäkseni siinä erittäin oikeassa, että tällaisessa ajasta riippumattomassa viestinnässä on puolensa: ehtii ihan rauhassa muodostaa oman kantansa ja ajatella homman läpi. Ainakin jos muistaa hetkeksi pysähtyä.
Ehkä mulla on vähän toi sama syndrooma kuin sulla; ajattelen kirjoittamalla. On pitänyt oikeasti tietoisesti opetella siihen, että etenkin työkontekstissa ajattelen ihan rauhassa enkä sano ensimmäistä päähän pälähtävää asiaa, jos joku jotain kysyy.
Mahtavia pointteja! Muisku! Tulin tosi hyvälle tuulelle tästä! (Ei ollut sarkasmia, kuitenkin luulet :D)
Mä jumiuduin nyt miettimään (=googlaamaan), mitä hälventyminen tarkoittaa... enkä ollenkaan enää tajua, mitä sillä alunperin tarkoitin. Kolmevuotiaan keskittymiskyvyllä varustettuna tulee usein käytettyä kaikki käsillä oleva aika lillukanvarsien pohtimiseen, ihanaa :D
ReplyDeleteMuistinkin just, että olen tavannu mieheni netissä. Nörttiys velvoittaa <3
Älä nyt, mä luulen yhä kuvittelevani, että tiedän, mitä alunperin tarkoitit. En suostu uskomaan muuta.
ReplyDeleteToi "nörttiys velvoittaa" on parasta. Parasta!