21 June, 2013

Helppo, helpompi, koululiikunnan vihaaminen

Kuten jo otsakkeesta ilmenee, nykyajan länsimaisella naisihmisellä tulee elämässä vastaan erilaisia asioita, joista toiset ovat vaikeampia kuin toiset. Koiran peseminen on esimerkiksi erittäin haastava tilanne eikä sitä tulisi lainkaan yrittää ilman asianmukaista suojavarustusta ja ehkä jotakuta suojaamassa selustaa nukutuspistoolin kanssa. Koululiikunnan vihaaminen on puolestaan niin helppoa, että siihen pystynee kylvystä sydänjuuriaan myöten järkyttynyt koirakin.

Vaikka periaatteeni elämässä on, että katkeroituminen ei kannata, huomaan silloin tällöin suorastaan hieman närkästyväni muistaessani koulun liikuntatunnit. Miten hauskaa olisi, jos muutamien oivallusten syntymistä olisi pyritty edesauttamaan jo tuolloin:

  1. Vastoin ala-asteikäisten yleistä käsitystä harjoittelu on tosi hyvä idea. Esimerkiksi kärrynpyörää on vaikea oppia harjoittelematta, mutta jo muutaman treenikerran jälkeen sen hanskaa hyvin nopeasti (etenkin, jos lakkaa keskittymästä siihen, miten typerältä todennäköisesti näyttää). Jopa 30-vuotias nainen. En viitsi edes ajatella, miten monta kärrynpyörätöntä vuotta olen menettänyt, koska 7-vuotiaana oli noloa harjoitella.
  2. Korollaari: Pesäpallokin olisi ehkä ollut ihan hauskaa, jos lyöntiharjoittelua olisi kokeiltu yli viisi minuuttia.
  3. Vatsalihasliikkeiden tarkoitus ei ole osoittaa nyrpeästi tarkkailevalle opettajalle sikspäkin rautaista kuntoa. Liikkeiden perimmäinen idea on vahvistaa vatsalihaksia. Täten ei ole merkittävää, pääseekö täydelliseen linkkuveitseen (no, miten se nyt sanotaankaan) vaan se, että liike tuntuu jossain. Mikäli vatsalihakset ovat huonossa kunnossa, kävi hyvä tuuri - tästä pääsee vain ylöspäin. Mahdollisesti ähisten, mutta kuitenkin.
  4. Liikuntakilpailu, johon kaikki pakotetaan osallistumaan, on hauska idea vain sadistisen luonteenlaadun omaavista. Kun peruskoulu loppuu, näistä sadisteista pääsee eroon.
  5. Koiraa pestessä hyvä lihaskunto ja taistelulajikoulutus eivät ole välttämättömiä, mutta apua niistä kyllä on. 
Tiedän, tiedän. Fiksumpi ja kehollisesti lahjakkaampi lapsi olisi oivaltanut nämä itsenäisesti jo koulussa. Mutta idealisti minussa haluaisi ajatella, että juuri me kaltaiseni liikuntaa vihaavat olisi pitänyt ohjata löytämään jonkinlaista riemua siitä, miten mahtavasti oma kroppa toimii.

Kävin vuoden ajan myös sellaisessa ryhmävoimisteluryhmässä. En ollut sielläkään juuri mistään kotoisin. Haluaisin kovasti kirjoittaa tähän, että siellä sain kuitenkin kokea liikunnan ilon vailla pelkoa arvostelusta, mutta asia ei ollut aivan näin. Kun kauden lopuksi ilmoitettiin, että ensi kauden alussa on sitten karsinta, koska "kaikki eivät mitenkään mahdu joukkueeseen", ymmärsin yskän (11-vuotiaat ovat yllättävän lahjakkaita ymmärtämään yskää) ja päästin lahjakkaat jumppaamaan keskenään.

Olen tässä hieman epäröiden osallistumassa Hämeenlinnan kaupunkimaratonille, järjestäjänä tuon edellämainitun ryhmäliikuntaelämyksen tarjonnut Hämeenlinnan Tarmo, jota kohtaan tunteeni ovat ristiriitaiset: vihaanko vai inhoanko?

Epäröin osallistumistani siksi, että vaikka voisikin olla vapauttavaa juosta (kolkosti nauraen) se saakelin puolikas juuri niissä maisemissa, jossa minut on huolellisesti koulutettu ymmärtämään, että liikunnallisesti olen täysi luuseri, vanhat traumat nostavat rumaa päätään: en kuitenkaan pääse maaliin asti ja lankean nolosti jo ensimmäiseen risteykseen.

Onneksi elämässäni on muutamia kannustavia henkilöitä, joista ensimmäisenä haluaisin mainita työpaikkamme hierojan. Hänestä tuntuu olevan aivan itsestäänselvää, että kipaisen puolimaratonin maaliin vailla suurempia ongelmia, kunhan lähden tarpeeksi rauhallisesti liikkeelle. Valitettavasti hänen sijaisuutensa loppui juuri; hyvistä suunnitelmista huolimatta en saanut kuitenkaan aikaiseksi viedä kukkasia kiitoksena uskoni vahvistamisesta. Hän olisi ne ansainnut.

9 comments:

  1. Säkään et oo laiturinnokassa! Jee! (Tai sitten olet siellä tietokoneen kanssa.)

    Mulla on myös lapsuuden trauma koululiikunnasta. Vieläkään en siedä ohjattua ryhmäliikuntaa. Juoksen (sitten taas joskus), koska sitä voi tehdä yksin, eikä kukaan ole lenkin jälkeen kertomassa, mitä olen tehnyt väärin.

    Mua on jäänyt erityisesti hiertämään miksi pojat sai tehdä kaikkea kivaa, kuten pelata lätkää ja fudista, kun tytöt joutuivat tekemään kaikkea tylsää, kuten sirklaamaan ja telinevoimistelemaan. Mä oisin varmaan tykännyt hommasta enemmän, jos se olisi ollut sellaista rentoa pelailua (miltä poikien liikunta mielestäni näytti, kun sitä kateellisena katselin).

    Ja tietysti juokset sen puolimaratonin ihan leikiten!

    ReplyDelete
  2. No tottakai sä menet sinne pääkallopaikalle sen juoksemaan ja naurat niille päin naamaa!

    Mulla on sama tunnelma koulun liikuntatunneilta: Hiihtoa opettaja suksien päällä huutamassa "Nopeasti nyt, ei ole koko päivää aikaa!", tamburiinin hakkaamista ja voimistelua, maitokannukisoissa kuulantyöntöä ja muuta hauskaa.
    Tyttöjen liikunta oli kauheeta! Hirveätä nöyryytystä ja ihmisen kiusaamista! Onneksi aikuisena voi parantaa omat haavansa ja osallistua mihin haluaa!

    ReplyDelete
  3. Hmmm, meidän koira on taidettu vimmeksi pestä joskus kuutisen vuotta sitten - siis samoihin aikoihin kun mä olen viimeksi harrastanut jotain liikuntaa. Enpä tullut ajatelleeksi että näillä olisi jokin yhteys, mutta niinpä tietysti.

    ReplyDelete
  4. Saatana. Taas on kadonnut yksi postausajatus päästäni.

    Mä oon ollut tosi katkera paitsi koululiikunnalle, joka oikeasti pystyy EPÄmotivoimaan nuoria liikkumaan niin myös mun uimajengille, missä treenasin uintia 8-11 v. Siellä se touhu meni ihan hulluksi, treenit 5 krt/vko (ja siis 2 h treenejä, ei mitään pikku pulahduksia) ja kuntopiirit päälle, ja jokaisesta lapsesta piiskattiin olympiamitalistia. Ja jos sit halusi uida vaan uimisen ilosta tai kehittyäkseen yksilönä niin se oli kiitos hei, tai vähintäänkin hirveän hapan mentaliteetti jos joka ilta ei saapunut altaaseen. Tuli pitkäksi aikaa angstit kaikkea tavoitteellista liikuntaa kohtaan, nyt taas aikuisena olen hurahtanut ja innostunut ja löytänyt myös vaikka kuinka monta erilaista eri lajin höntsäilyjengiä, missä tosiaan touhutaan vaan urheilun ilosta - SM-liiga lienee kaikilta jo mennyt ohi.

    Tulisin tsemppaa jos Hämis ois yhtään lähempänä.

    ReplyDelete
  5. "Vatsalihasliikkeiden tarkoitus on vahvistaa lihaksia." Totta, muuten! Eipä tuo ajatus usein tule mieleen ryhmäliikuntatunnillakaan...

    Meet tietty juoksemaan! Mäkin tulisin, mutta mun pitää varmaan just silloin pestä tukka...

    ReplyDelete
  6. Saara, olin mä! :D Mutta olin ajastanut postauksen pois kuleksimasta (kirjoitin tämän jo tovi sitten.)

    Mä en missään nimessä olisi halunnut myöskään pelata mitään :D - pelkään palloa ... mutta jotain aitoa valinnanvapautta ja kannustusta omien juttujen löytämiseen olisin kaivannut. Niin, että ne, jotka haluavat pelata lätkää, voivat sukupuolesta riippumatta niin tehdä. Ja mä olisin voinut vaikka käydä kävelyllä metsässä ja hyppiä purojen yli.

    On jotenkin niin lohdullista, kun nyt voi käydä juoksemassa, ja olla ihan kympin oppilas itselleen vain siksi, että sai aikaan jotain :)

    Kiitos tsempistä!

    Taikinanaama, juuri tuollainen päin naamaa nauraminen ("BWAHAHAHAA!") on suunnitelmissa, mahtavaa, että säkin näet tämän tällä tavalla :D

    Meilläkin hiihtoa harjoiteltiin yksi oppitunti pihalla (kaikki kaatui toistensa päälle) ja sit piti olla valmis ladulle. Jonne tarvottiin suksilla hiekoitettuja katuja pitkin. Ihme, että kukaan edes EHTI ladulle. Ja sitten kerran oli korkeushyppyä, maikka melkein näytti, miten hyppy pitää tehdä, mutta ei kuitenkaan hypännyt itse.

    Aikuisuus on parasta! Parasta! Mutta kauheasti kyllä toivon, että lapseni liikuntatunnit sitten aikanaan käydään jo hieman eri hengessä.

    Leluteekki, mitäs sitä toisaalta pienempiään eli koiria kiusaamaan - eikös se stereotypioiden mukaan olekin niitä liikunnassa loistavien hommia ;)

    PeNa, missään nimessä ei. Sun on pakko postata tästä. Mä nimittäin niin mielelläni kuulisin muidenkin aiheenmukaisista traumoista - tässä aihe, josta en ikinä ikinä väsy puhumaan.

    Teidän uintihommat kuulostaa aivan sekopäisiltä. Siis ihan kertakaikkiaan. Kyllä munsta lapsena pitäisi saada harjoittaa jotain lajia IHAN VAIN OMAKSI ILOKSEEN. En tajua sitä, että kaikkien pitää mitalinkiilto silmissä kroolata.

    Onneksi mahdollisuuksia tarjotaan myöhemmin lisää. Harmi vaan, että tällä tavalla hukkaa monta mahtavaa vuotta.

    Täti-ihminen, niin, helposti se unohtuu, etenkin jos jää ihailemaan sitä, miten paljon paremmin joku muu ne tekee...

    Mä ymmärrän, mullakin on monta kertaa sattunut hiustenpesu ikävästi jonkun huipputärkeän menon kanssa päällekkäin. Sitten pitää vaan itkeä ja pestä.

    ReplyDelete
  7. Mä en täysin vihannut koululiikuntaa, olin kylläkin surkea kaikessa palloon liittyvissä jutuissa enkä muutenkaan mikään superlahjakas liikkuja. Hiihtäminen on mun historiassa esimerkki innostuksen tappamisesta. 10+ vuotta lukion jälkeen hoksasin, että sitä voi myös tehdä ilman perässä kuittailevaa liikkamaikkaa ja sehän on tosi kivaa (ja rankkaa).

    Mun tekisi mieli kannustaa sua Hämeenlinnaan, mutta haluaisin kuitenkin muistuttaa, että syyskuussa on järjestetään juoksutapahtuma neutraalilla maaperällä, Pohjois-Savon kauniissa maisemissa. Vink vink! :) Ja totta kai juokset sen puolikkaan, siellä tai täällä!

    ReplyDelete
  8. Koululiikunta on siitä jännä juttu, että se herättää inhoa riippumatta siitä, millasia pisteitä sieltä ropisi. Mä olin lapsena ja vielä lukiossakin sellanen duracell-pupu, kävin kolmen eri lajin treeneissä melkein joka ilta ja sitä kautta varmaan oli koululiikuntakin verrattain helppoa ja arvosanat (kaikkihan aina piti pisteyttää) hyviä. Energiaa oli enemmän kuin geenien suomia etuja, mutta paljon tekemällä voi näköjään tiettyyn rajaan asti paikata lahjojen puuttumista.

    Mutta mä inhosin sitä silti! En vihannut, mutta en todellakaan pitänyt. Kehärumpu inhottaa edelleen ja enkä suostu cooperia juoksemaan. Mun näkökulmasta touhussa ei ollut mitään järkeä. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen liikunnan riemun kanssa, jota iltaisin koin treeneissä. Jos jotain joukkuelajia koulussa pelattiin, liikkui peliväline siellä itsekseen ja 20 tyttöä seisoi tylsistyneenä vieressä. Mitään ei saanut opetella, vaan kaikki olis pitänyt osata valmiiksi. Hiota ei kannattanut, koska mihinkään kunnon suihkutteluun ei koskaan ollut aikaa. Eikä seuraavalla tunnilla muutenkaan viitsinyt puuskuttaa.

    Koululiikunta on kuulemma erilaista nykyään, ainakin yhden liikunnanopekaverin mukaan. Hyvä niin!

    ReplyDelete
  9. Jennijee, hahaa tuolle Pohjois-Savolle! Mieleni toki tekisi tulla, mutta Hämeenlinnassa on monta muuta plunssaa, kuten valmis yösija (ja täytetty jääkaappi, jos äiti jaksaa, jos ei jaksa, tankkaan pitsalla.)

    Mua harmittaa jotenkin se, että mä en osaa lapseni puolesta toivoa muuta kuin että hän välttyisi hiihdolta - vaikka oikeasti mun pitäisi tietenkin toivoa, että hän oppisi siitä nauttimaan. Siinä on nimittäin sen kokoinen mörkö, etten vieläkään pysty kohtaamaan sitä.

    Sikuriina, mua jotenkin helpottaa tämä näkökulma, koska omani on tietenkin sen luokan luuserin - ja ehkä juuri siksi on ihana kuulla, että myös lahjakkaan ja energisen liikkujan mielestä mitään esimerkiksi ei saanut opetella. Koska se on se, mikä näin jälkikäteen eniten kummeksuttaa.

    Tuo suihkupolitiikkakin oli muuten jäätävä. Kirjaimellisesti. Vesi taisi aina olla kylmää ja kaikki muutenkin vähän inhottavaa. Ainakin tuli kauhea kiire seuraavalle tunnille, jos ei muuta.

    Iso peukku erilaiselle koululiikunnalle!

    ReplyDelete