Kävin brunssilla bondaamassa syysmutsien ryhmämme kanssa. Meillä on huippu perhevalmennusposse, jonka kanssa tapaamme säännöllisesti yhä - milloin lasten kanssa, milloin ilman. Brunssille mentäessä diili oli, että kaikki saavat ottaa lapsen mukaan, jos haluavat. Kukaan ei halunnut.
Ei-maksettu mainos seuraa: Alian brunssi Mustikkamaalla oli ihan mahtava ja miljöö ihana. Jos nyt jostain pitää narista, niin pääruoka oli turhan suolaista, mutta skumppa oli kuivaa, joten väliäkö silläkään.
Olen ollut perhevalmennuskamuista iloinen siksi, että olen ihmistyyppiä, jolle pysyvä ja stabiili kaveripiiri ei ole erityisen tärkeä tai edes kovin luonteva asia. Minusta on ihanaa tutustua ihmisiin erilaisissa yhteyksissä, ja läheisimmät tyypit ovat sitten usein niitä, jotka luontevasti liikkuvat kontekstista toiseen.
Tällaisen sukkuloinnin etuna on se, että tapaa koko ajan ihania ihmisiä, joihin parhaimmillaan suorastaan ihastuu. Toinen bonus on siinä, että kohtaamiset tapahtuvat luontevasti: jos kukaan lähipiiristä ei ole paksuna, ei hätää, sillä perhevalmennusryhmässä kaikki muut ovat, sieltä saa tukea.* (Parhaimmillaan sieltä saa mahtavia ystäviäkin.)
Siinä, ettei ole luontevasti ja lujasti osa mitään tiettyä ryhmää, on haittapuolensakin. Noin 100% ihmisistä, joiden kanssa olen nykyisin aktiivisesti tekemisissä, on tavattu ylioppilaskirjoitusten jälkeen (alkuperhettä lukuunottamatta toki.) Välillä, etenkin opiskeluaikana, vitutti ja ahdisti kun ei löytänyt luontevaa paikkaa sellaisten pakkojuhlien hetkellä, jolloin kaveripiirit kokoontuvat yhteen. Läheisin ystävänikin vietti joka jumalan juhannukset ja uudet vuodet urheiluporukkansa kanssa - en tosin ikinä sanonut hänelle, että se harmitti, koska a) minusta se ei ollut hänen ongelmansa ja b) olen myös kohtuullisen mielelläni viettänyt suuria bakkanaaleja himassa, joten ehkä pelkäsin, että hän olisi - sosiaalisesti hyvin fiksuna ja lämpimänä ihmisenä - kutsunut minut mukaan. Kavereiden mökeillä vietetyt juhannukset ovat kaikesta hauskuudestaan huolimatta olleet minusta jotenkin lohduttoman turvattoman tuntuisia.
Ja käyhän tässä sitten niinkin, ettei kenenkään kanssa voi muistella ala-asteen aikaisia toilailuja, sillä ne tyypit ovat kadonneet maailman tuuliin aikaa sitten. Mutta aika aikaa kutakin, kuten mummoni väittää jonkun pässin joskus sanoneen.
* Suosittelen siis perhevalmennusryhmässä, myös jatkotapaamisilla, käyntiä kaikille. Jos porukka tuntuu luontevasti toimivan yhdessä, sähköpostiosoitteet ylös vain ja kahville. Tiedostan, että monille koko konsepti aiheuttaa angstia, mutta se ei aina kannata.
Ei-maksettu mainos seuraa: Alian brunssi Mustikkamaalla oli ihan mahtava ja miljöö ihana. Jos nyt jostain pitää narista, niin pääruoka oli turhan suolaista, mutta skumppa oli kuivaa, joten väliäkö silläkään.
Olen ollut perhevalmennuskamuista iloinen siksi, että olen ihmistyyppiä, jolle pysyvä ja stabiili kaveripiiri ei ole erityisen tärkeä tai edes kovin luonteva asia. Minusta on ihanaa tutustua ihmisiin erilaisissa yhteyksissä, ja läheisimmät tyypit ovat sitten usein niitä, jotka luontevasti liikkuvat kontekstista toiseen.
Tällaisen sukkuloinnin etuna on se, että tapaa koko ajan ihania ihmisiä, joihin parhaimmillaan suorastaan ihastuu. Toinen bonus on siinä, että kohtaamiset tapahtuvat luontevasti: jos kukaan lähipiiristä ei ole paksuna, ei hätää, sillä perhevalmennusryhmässä kaikki muut ovat, sieltä saa tukea.* (Parhaimmillaan sieltä saa mahtavia ystäviäkin.)
Siinä, ettei ole luontevasti ja lujasti osa mitään tiettyä ryhmää, on haittapuolensakin. Noin 100% ihmisistä, joiden kanssa olen nykyisin aktiivisesti tekemisissä, on tavattu ylioppilaskirjoitusten jälkeen (alkuperhettä lukuunottamatta toki.) Välillä, etenkin opiskeluaikana, vitutti ja ahdisti kun ei löytänyt luontevaa paikkaa sellaisten pakkojuhlien hetkellä, jolloin kaveripiirit kokoontuvat yhteen. Läheisin ystävänikin vietti joka jumalan juhannukset ja uudet vuodet urheiluporukkansa kanssa - en tosin ikinä sanonut hänelle, että se harmitti, koska a) minusta se ei ollut hänen ongelmansa ja b) olen myös kohtuullisen mielelläni viettänyt suuria bakkanaaleja himassa, joten ehkä pelkäsin, että hän olisi - sosiaalisesti hyvin fiksuna ja lämpimänä ihmisenä - kutsunut minut mukaan. Kavereiden mökeillä vietetyt juhannukset ovat kaikesta hauskuudestaan huolimatta olleet minusta jotenkin lohduttoman turvattoman tuntuisia.
Ja käyhän tässä sitten niinkin, ettei kenenkään kanssa voi muistella ala-asteen aikaisia toilailuja, sillä ne tyypit ovat kadonneet maailman tuuliin aikaa sitten. Mutta aika aikaa kutakin, kuten mummoni väittää jonkun pässin joskus sanoneen.
* Suosittelen siis perhevalmennusryhmässä, myös jatkotapaamisilla, käyntiä kaikille. Jos porukka tuntuu luontevasti toimivan yhdessä, sähköpostiosoitteet ylös vain ja kahville. Tiedostan, että monille koko konsepti aiheuttaa angstia, mutta se ei aina kannata.
Aliasta on kerrottava myös, että palvelu on loistavaa. Halusimme sinne hyvän ystäväni polttareissa perinteiselle iltapäiväteelle. Se ei kuulunut heidän valikoimiinsa, joten tiedustelivat mitä siellä pitäisi tarjota, ja hoitivat homman ohjeidemme mukaan. Ilman erityistä lisämaksua. Pisteet kotiin.
ReplyDeleteSe on kyllä tosi. Harvoin hoituu tarjoilu jotenkin noin sulavasti. Pisteet siitäkin!
ReplyDeleteHyvä, että kirjoitit positiivisenkin tarinan tästä aiheesta. Usein kuin kuulee vaan ne negatiiviset, asiasta kuin asiasta.
ReplyDeleteVitsi minä kävin syömässä reissulla niin kamalassa ravintolassa, että teki mieli soittaa Jyrki Sukula asap paikalle. Kuiva, suolaton kala, what the fuck, jokainen asia pielessä. Jopa kaurapuuro oli kamalan paakkuista, osin kuivaa ja pahaa. Kamoon, yrittäkää edes. Huhhuh.
Ravintolasta vai perhevalmennusryhmästä? Mua on aika helppo miellyttää, pidän kauheasti ihmisistä ja ruoasta. Tosin kyynisinä hetkinäni ja Tallinnan lautalla ajattelen vihaavani ihmiskuntaa, mutta se menee aina ohi kun pääsen ihmiskunnan edustajien lähelle :D
ReplyDeleteOlennainen kysymys lienee, miksi syöt ravintolassa kaurapuuroa? :D
Perhevalmennus.
DeleteJa: aamupalalla :D.
Minuakin vähän vaivaa, miksi Bleue tilasi kaurapuuroa? Jos ravintolan listalla on kaurapuuro, voinee miettiä onko oikeassa paikassa. Tai sitten se on joku tosi hyvällä itseluottamuksella varustettu uraauurtava ravintoloitsija, tiedä häntä.
ReplyDeleteKumminkin, perhevalmennusryhmä ftw!
:DDD kaurapuuroravintola, se paikka jonne sinä ainoana irroitteluaikanani menen!
DeleteHeh, muakin vähän hämää kaurapuuro ravintolassa. ;)
ReplyDeleteNo joo, mutta myös mulla on vähän samantapainen viiteryhmä. Emme tosin tavanneet perhevalmennuksessa, vaan neuvolan järjestämässä kohtaamisessa vastasyntyneiden vanhemmille. Siellä oli luonnollisesti paikalla vain äitejä (tai no yksi isä yritti tulla siippansa mukana, mutta kääntyi ovelta, kun näki muut osallistujat) ja ryhmäydyimme lasten syntymäkuukausien mukaan. Meitä oli kuusi elokuussa synnyttänyttä ja edelleen pidämme harvakseltaan yhteyttä ja meillä on oma fb-ryhmä. Yhtä heistä näen vähän enemmänkin. Oikeastaan jännä, miten paljon tuo yhteinen kokemus voi yhdistää, sillä olemme tosi erilaisia ja en varmaan muuten kokisi heitä ystäväainekseksi. (Tai ehkä sen yhden...) Silti on aina kiva nähdä, kun joku jotain järkkää. Nyt siihen porukkaan on tulossa ainakin pari kakkosta, muut eivät ole vielä paljastaneet. Mites teillä? :)
Kuulostaa tutulta, siis toi 'vailla vakinaista laumaa', mutta ei se mullakaan ole mikaan maata kaatava asia. Ja mulla on muutenkin vahan sellainen olo, etta niiden ala-asteaikaisten kaverien, joiden tekemista tiedan jotain fb:n kautta, kanssa mulla on aika vahan yhteista enaa. Etta en niin edes kaipaa sita muistelua enaa.
ReplyDeleteSen sijaan nain sosiaalisesti melko rajoittuneena ihmisena olen iloinen etta nykyaan on kuitenkin pari hyvaa ystavaa, vaikka laumaa ei olekaan. En taida olla laumasielu :)
Mua niin harmitti, että me ei ehditty päästä perhevalmennukseen esikoista odottaessa ja toisella kierroksellahan ei sitten pääsekään, olisin kaivannut viiteryhmää, ja olisi ollut kiva tuntea samassa tilanteessa olevia omalta alueelta. No, onneksi sitä on sittemmin löytynyt leikkipuistosta, ja kyllä mun foorumiryhmä oli myös tosi tärkeä.
ReplyDeleteSulle on muuten tunnustus tuolla Leluteekissä!
Ähäkutti, mun on pitänyt kirjoittaa samasta aiheesta/fiiliksestä/elämäntilanteesta mutta en oo kerennyt, ja nyt sää menit ja teit sen. Eipä siinä mitään, hyvin kirjoitettu. Tosin olen kyllä yhdestä asiasta eri mieltä, nimittäin Alian brunssista - haukuin sen viime vuonna blogissakin kun oli mun mielestä ylihintainen ja rajoittunut siihen ylihintaan nähden. Teillä kävi selvästi parempi tuuri. :)
ReplyDeleteMinullakaan ei ole oppivelvollisuusvuosilta tai lapsuudestakaan ketään jäljellä. Opiskeluvuosilta jäi hyvä ystävä, joka on nyt lapsemme kummi, mutta eri elämänvaiheissa on tullut uusia kavereita ja porukoita, joista joku aina on muuttunut ystäväksi. Osa pysyy, osa jää vuosien saatossa. Mitään ei voi pakottaa ja ne tärkeimmät ihmissuhteet säilyy, kävi mitä kävi ja oli välissä miten monta vuotta tahansa. Se on aika lohdullista.
ReplyDeleteMulla ei ollut perhevalmennusryhmäläisten kanssa mitään yhteistä, mutta ihan mukavaa siellä mun mielestä oli käydä. Jengi ei vaan sillä hetkellä ollut ryhmäytymisfiiliksissä, en itsekään, vaikka porukka ei mielestäni ollut mitenkään keskenään täysin eri sfääreistä.
ReplyDeleteOllaan ystävien kanssa pohdittu tätä ystävyysasiaa lähivuosina todella paljon. Liittyy varmaan siihen, että tässä iässä pohditaan muutenkin syntyjä syviä ja aika moni tuntuu haluavan lapsuuden traumoille jonkunlaisen päätepisteen. Yllättävän monella se on äitisuhde. Mulla se on ollut lapsuudenystävät, tai niiden puuttuminen nykyisestä elämästäni.
Koko elämäni olen kuulunut kaikenlaisiin jengeihin, lähinnä urheilujengeihin, mulla on selvästi vahva tarve kuulua johonkin ja ehkä vähän samalla hikoillakin. Niistä jokaisesta on jäänyt ihmisiä (ja kokonaisia porukoita) elämääni, mutta ne todelliset ystävät olen tavannut aikuisiällä suht sattumalta. Tarkoitan siis, että lapsuudenystävän kanssahan ollaan monesti ystäviä siksi, että istutaan pulpeteissa vierekkäin, sen sijaan aikuisena suhteet muodostetaan enemmän siksi, että tosiaan natsaa. Ja juuri sen tunnistaminen on olennaista, sama kai se, missä yhteys syntyy, vaikka sitten hyvässä mammaporukassa tai eskarissa :)
Olen hiukkasen potenut huonoa omatuntoa siitä, että parikin ystävää olen tavannut kaverin kautta. Ainakaan toinen kavereista ei ottanut kovin kevyesti sitä, että olemme ystävän kanssa usein tekemisissä, vaikka kaveri ei ole eikä ollut kummallekaan kovin läheinen. Että kai tässä ala-asteella ollaan edelleen jossain määrin..?
Minä en bondannut perhevalmennusryhmäni kanssa varmaan siksi että a) en ylipäätään helposti bondaa uusien ihmisten kanssa, b) en kokenut tarvetta uusille ystäville, sillä olin saanut omalle asuinalueelleni houkuteltua pari samassa elämäntilanteessa olevaa ystävääni. Lounas-, kahvi- ja leikkipuistoseura oli siis jo olemassa.
ReplyDeleteNyt toisella kierroksella on toisin. Mun äitikaverit on palanneet tai palaamassa töihin, ja mä kaipaisin elämäntilannekollegoita. Oon miettinyt, että olisihan se kiva jos joku perhevalmennus olisi järjestetty myös toista lastaan odottaville, jos ei muusta syystä niin tutustumismielessä.
Mä oon käynyt Aliassa pari kertaa, ja se on aina ollut hyvä.
Minusta on ihanaa, kun on monta eri kaveriporukkaa, siis eri tyylistä kaveriporukkaa, jolloin melkein jokaiseen tekemiseen saa seuraa, kun osaa kysyä oikeantyylisestä porukasta. Kolikon kääntöpuolena on tuntunut pahalta ne pari kertaa, kun on jätetty ulos jostain jutusta, koska "eihän toi ole niin kiinteästi meidän kanssa, ei kuulu ydinporukkaan" (no ihan varmasti kuulun!). En osaa oikein sanoa, onko mielenpahoittamiseni oikeutettua vai sitä ala-astemeininkiä.
ReplyDeleteKaurapuuro Helsingin keskustan aamiaisilla on ihanaa. Fazerin kahvilasta saa hyvää ympäri vuoden, mutta näin kesällä paras on kaurapuuro Ekbergin terassilla. Kummastakin saa puuron jälkeen palkkioksi kakkua. :)
Siina, kaurapuuro saisi kyllä olla TODELLA uraauurtavaa, että suostuisin. Esimerkiksi siinä pitäisi olla selvä vajaus kauraa ja puuroa.
ReplyDeleteLQ, meilläkin bondattiin sitten enemmän kun kaksi synnytysvalmennusryhmää sulautettiin yhteen. Ekoilla tapaamisilla oli kyllä montaa isääkin uskollisesti mukana, mutta nämä myöhemmät treffit ovat olleet mutsien heiniä. Hauskaa on, ja se juuri on parasta, että tuskin heistä kehenkään olisi tullut tutustuttua muutoin.
Meiltä kymmenestä naisesta vain yksi on tiettävästi toisella kierroksella. Melkoista!
RainDrop, minäkään en koe tätä ongelmaksi, en etenkään enää. Oikeastaan nautin siitä, että on monia ryhmiä, joissa voi ongelmitta olla. Ala-asteihmisiä kaipaan tasan en yhtään, koska ala-aste on ollut ahdistavimpia aikoja elämässäni. (Ei minua ole kiusattu tai mitään, mutta lasten ryhmädynamiikka on kyllä aika keljua.)
Leluteekki, kiitos vielä tunnustuksesta! Ja voi dämmit, mä oon vältellyt keskustelupalstaäitejä, mutta mutsifoorumi kuulostaa jotenkin ihan omalta jutulta. Miksi kuulen tällaisesta vasta nyt? Vai onko Vauva-lehden palstalla joku kiva vakiporukka, jolla on keskenään hauskaa?
PeNa, haa, sun pitää nyt ehdottomasti kirjoittaa tästä myös, sillä ihmisethän toimii usein näin. Eikä näkökulmat ole yksityisomaisuutta! Vaadin postausta.
Munsta Alia oli ihana. Vähän kyllä kallis. Mutta ihana.
EmmyAurora, se on totta, tärkeimmät suhteet pysyvät tai voivat tavallaan elpyä pienen horroksenkin jälkeen, ja se on lohdullista. Mutta vähintään yhtä lohdullista on se, että jos antaa asialle mahdollisuuden, ystäviä voi löytää halki elämän :)
Bleue, tirsk :D Mutta mä MUISTAN, että sä oot jossain sanonut pitäväsi kovasti puurosta, joten pidin sitä teoriassa mahdollisena :D
Sikuriina, ei meilläkään ehkä siellä ennen synnytystä ollut porukkafiilis, kaikki ehkä käpertyivät vähän sisäänpäin vielä siinä vaiheessa. Helpompi oli hakea vertaistukea kun kainalossa kaikilla oli karjuva nyytti :D
Mulla ei ole kova ikävä lapsuudenystäviäni, koska uskon siihen, että jos tilaisuus on oikea, palaamme toistemme elämiin. Jos ei, emme palaa. Mutta ymmärrän, että se voi harmittaakin - ja syystä, etenkin jos haluaa jakaa muistoja jonkun kanssa.
Kuulostaa siltä, että ala-asteella ollaan. En mä tiedä, miten toimisin, jos ihminen, josta kauheasti pitäisin, alkaisi tiivisti hengata jonkun toisen ystäväni kanssa - vaikea kai olisi välttää ulkopuolisuuden tunnetta. Toivon tosin, että osaisin käsitellä asian jotenkin toisin. Tai no, pakko olisi, koska mä en oikein kauheasti ehdi ketään nähdä muutenkaan :D
Saara, hassua! Kun toi b-kohta on sellainen, johon olen aiemminkin törmännyt, enkä ole sitä ikinä aivan ymmärtänyt. Musta on jotenkin hirveän kurjaa jos joku ihanalta vaikuttava ihminen ei halua tutustua, koska sen kaverikiintiö on täynnä :D Olen siis päätynyt hyväksymään asian (ja vähän ehkä viime viikkoina ymmärtämäänkin, kun eräs työkaveri ymmärsi toveruuden rajat väärin, jolloin totesin, etten jaksa kouluttaa sitä olemaan ihmisiksi.)
Ehkä noita tutustumisjuttuja voisi organisoida vähän niissä puistoissakin?
Jenni, nimenomaan tuo on tässä parasta! On monia porukoita, joiden kanssa tehdä erilaisia asioita ja vaihtaa ajatuksia! Mutta mikäänhän ei tosiaan ole pelkästään hyvää tai huonoa, joten kyllä niitä ulkopuolisuudenkin tunteita tulee. Tunteet nyt tavallaan on aina oikeutettuja, ehkä, kyse on varmaan enemmän siitä, miten ne käsittelee.
Mun on pakko tunnustaa, että siirtyisin suoraan palkkiokakkuun ;)
Äh, ei se ihan niin mene, että kaverikiintiö on täynnä enkä halua tutustua. Enemmän niin, etten jaksa nähdä sitä vaivaa. Jos toinen näkee vaivan, ja mä olen sen ihanuudesta vakuuttunut, niin kyllä mä uusia kavereita otan ihan mielelläni. Oon vaan luontaisesti aika hitaastilämpiävä, ja jos en itse meinaa pakahtua yksinäisyyteeni, harvemmin otan ensiaskelta.
ReplyDeleteJa kyllä, leikkipuisto on mitä mainioin paikka tutustua oman asuinalueen kakkoskierroksella oleviin.
Mä taas oon vähän pyryharakka, ihastun nopeasti ... ja aika usein sit pysynkin ihastuneena :D Eri rumpujen tahtiin marssitaan.
ReplyDeleteMut onko niissä leikkipuistoissa ihan organisoitua toimintaa kakkoskierroksella oleville, vai onko se vähän tuurista kiinni? Tarvisko edes olla? Mä en tiedä siitä kulttuurista näköjään mitään.
Ei ainakaan meidän leikkipuistossa ole mitään organisoitua, mutta siellähän ne kakkoskierroksella olevat mutsit pyörii, jos ovat hoitovapaalla vielä kuten minä. Aika luontevasti tulee avattua keskustelu aiheesta ja vertailtua tilannetta (laskettu aika, esikoisen ikä, jne).
DeleteMä ideoin sellaisen, että teidän pitää järjestää siellä keskustelutilaisuuksia aiheesta "Mikä on kaamein ikäero lasten välillä?" Sitten kaikki odottavat äidit voi tulla sinne kalpenemaan, että voi apua, meillä tulee ikäeroksi juurikin 2 vuotta ja 16 päivää.
ReplyDeleteSiinä ei ikään kuin tarttis Internettiä edes, saisi kaikki äitibondautumisen edut yhdellä kerralla! Saat vapaasti lainata! :D
Ha ha ha, mahtava idea!
ReplyDeleteMä oonkin jo kuullut, että 1 v 8 kk on ehkä se kaikista pahin. Tai mikä tahansa alle 2 vuotta on helvettiä. Osa on skipannut onnittelut ihan kokonaan ja siirtynyt suoraan pahoitteluihin vauvauutisen kuultuaan :) Että jos tän sais kuulla silleen organisoidusti, niin tulis varmasti hyvä fiilis.
Ja tietysti samalla vaivalla olisi hyvä kuulla kaikista niistä ikävistä vaiheista, jotka seuraa kakkosen syntymää. Esikoisen uhma, kateusraivarit, halu tappaa tai antaa pois pienempi sisarus tai äiti tai isä ja mitä näitä nyt on.
Mullahan on tässä kohta valmennusrunko kasassa.
LOL :D Pahoitteluja :D Ne varmaan pettyy, jos teillä sujuukin kaikki kuin tanssi. Ja miksei voisi sujua? Joka tapauksessa sitä on ennakkoon turha murehtia :)
ReplyDeleteNäissä kauheissa vaiheissakin on aina se, että kukaan ei voi tietää, mitä vaiheita olisi käyty läpi ILMAN sitä kakkosta. Ehkä ihan samat, mutta eri tavalla sanoitettuna?