Sosiaalisen elämän yksi tämän hetken jännittävimpiä karikoita on - minun kartallani - laihtumisesta kiittely. Tuli vain mieleen, kun luin päivän Hesaria, jossa oli iso juttu lihavuudesta.
Sanottakoon, että kehonkuvani ei ole aina ollut myönteinen, mutta painolla ei asian kanssa ole lopultakaan ollut paljoakaan tekemistä. Ei ole nytkään, kun kehonkuvani vihdoin on myönteinen.
Eräs ystäväni kerran, kuunneltuaan pohdintaani siitä, pitäisikö laihduttaa, sanoi näin: "Olennaista on se, viihtyykö kehossaan itse. Jos viihtyy ja on hyvä olla, hyvä. Jos ei viihdy, sitten pitää tehdä jotain."
Totta, mutta mitä pitäisi tehdä? Laihduttaminen ei välttämättä ole ainoa vaihtoehto. Ei ehkä edes paras. Itse äänestän - kuten ehkä arvaattekin - liikkumista, sillä vaikka sen laihduttavat vaikutukset olisivat kyseenalaiset, sen mielialaa parantavat vaikutukset ovat parhaimmillaan mahtavat.
No mutta entäs sitten jos ystävä laihtuu? Pitääkö häntä kehua siitä? Se tuntuu vaikealta. Ei minun elämääni ystäväni paino vaikuta suuntaan tai toiseen, enkä halua kehuillani osoittaa, että minusta hänen ei kuulunutkaan edellisessä kehossaan voida hyvin. Minustahan hänen on aina kuulunut voida hyvin, en kai minä nyt ystävälleni huonoa oloa toivo.
Toisaalta taas jos tiedän, että edellämainittu imaginäärinen ystäväni on tehnyt hartiavoimin töitä ja nyt sen seurauksena todella voi paremmin, olen toki hänen puolestaan iloinen - ja sen kai voin sanoakin.
Jos vain löydän oikeat sanat kertomaan, että olen iloinen, koska minulle tärkeä ihminen on iloinen - en minkään tietyn vaa'anlukeman vuoksi.
Huomaan muuten yhä ilahtuvani, jos minua kiitellään laihtumisesta, mutta samalla olevani hieman pöllämystynyt. Laihduinko? Missä välissä? Pitäisikö nyt syödä pulla? Korvapuusti vai voisilmäpulla? Vaan harvoinpa sitä ihastellaan: olen luullakseni pysynyt samassa painoluokassa viimeiset kahdeksan vuotta - mutta aivan vakavalla naamalla voin sanoa, etten ole ikinä pitänyt kehostani näin paljon kuin nyt. En edes/etenkään silloin teinivuosina, jolloin painoindeksini oli 19.
Sanottakoon, että kehonkuvani ei ole aina ollut myönteinen, mutta painolla ei asian kanssa ole lopultakaan ollut paljoakaan tekemistä. Ei ole nytkään, kun kehonkuvani vihdoin on myönteinen.
Eräs ystäväni kerran, kuunneltuaan pohdintaani siitä, pitäisikö laihduttaa, sanoi näin: "Olennaista on se, viihtyykö kehossaan itse. Jos viihtyy ja on hyvä olla, hyvä. Jos ei viihdy, sitten pitää tehdä jotain."
Totta, mutta mitä pitäisi tehdä? Laihduttaminen ei välttämättä ole ainoa vaihtoehto. Ei ehkä edes paras. Itse äänestän - kuten ehkä arvaattekin - liikkumista, sillä vaikka sen laihduttavat vaikutukset olisivat kyseenalaiset, sen mielialaa parantavat vaikutukset ovat parhaimmillaan mahtavat.
No mutta entäs sitten jos ystävä laihtuu? Pitääkö häntä kehua siitä? Se tuntuu vaikealta. Ei minun elämääni ystäväni paino vaikuta suuntaan tai toiseen, enkä halua kehuillani osoittaa, että minusta hänen ei kuulunutkaan edellisessä kehossaan voida hyvin. Minustahan hänen on aina kuulunut voida hyvin, en kai minä nyt ystävälleni huonoa oloa toivo.
Toisaalta taas jos tiedän, että edellämainittu imaginäärinen ystäväni on tehnyt hartiavoimin töitä ja nyt sen seurauksena todella voi paremmin, olen toki hänen puolestaan iloinen - ja sen kai voin sanoakin.
Jos vain löydän oikeat sanat kertomaan, että olen iloinen, koska minulle tärkeä ihminen on iloinen - en minkään tietyn vaa'anlukeman vuoksi.
Huomaan muuten yhä ilahtuvani, jos minua kiitellään laihtumisesta, mutta samalla olevani hieman pöllämystynyt. Laihduinko? Missä välissä? Pitäisikö nyt syödä pulla? Korvapuusti vai voisilmäpulla? Vaan harvoinpa sitä ihastellaan: olen luullakseni pysynyt samassa painoluokassa viimeiset kahdeksan vuotta - mutta aivan vakavalla naamalla voin sanoa, etten ole ikinä pitänyt kehostani näin paljon kuin nyt. En edes/etenkään silloin teinivuosina, jolloin painoindeksini oli 19.
Mielenkiintoista!
ReplyDeleteMä oon jojoillut ihan tosi reippaasti koko elämäni, pidemmillä ulkomaankeikoilla tullut joka kerta parissa kuukaudessa +35 kg joten ero on ollut huomattava.
Lattareissa painoa ja sen muutoksia kommentoidaan TODELLA suoraan. Jos yritti elää itsepetoksessa että vaatteet on vaan kutistuneet pesussa, niin viimeistään kadulla huomasi muutoksen kun ei enää kutsuttu blondiksi vaan pullukaksi. Suomessa kun paino putosi aina nopeasti normaaliksi niin sitä kehuttiin, mikä joo, on outoa - varsinkin kun en tehnyt asian eteen mitään.
Painofasismia, joo, kuten siinä Hesarissakin sanottiin. Toisaalta just eilen kehuin kaveria joka oli tiukalla dieetillä ja työllä pudottanut kesällä 10 kiloa - näytti hyvältä ja varmasti halusi sen kuulla muiltakin.
Pullaa! Mulle kans!
Mä tein vuoden vaihteessa päätöksen, että joko raskauskilot häviävät tai sitten opettelen elämään kehoni kanssa. Mutta jatkuvan tyytymättömyyden on loputtava. No, hävishän ne, ihan vain herkkujen syöntiä vähentämällä. Ja täytyy kyllä sanoa, että nyt on tosi kiva olla vaikka esikoisen raskauskiloja onkin muutama vielä jäljellä. Kai sitä näin "vanhemmiten" muutenkin tulee armollisemmaksi omaa itseään kohtaan. Mä en ainakaan niin hirveästi pohdi enää ulkonäkökysymyksiä kuin joskus aiemmin. Kun ei lapsiperhearjessa ehdi aina hiuksiaankaan harjata. Mullakin oli joskus lukioikäisenä painoindeksi alle 20. En pitänyt itseäni silloinkaan erityisen laihana. Kohtalaisen vinksahtanutta.
ReplyDeleteMutta kehuista. Musta on kyllä varsin mukavaa, jos ihmiset mainitsevat minun laihtuneen. Hesarin artikkelin jälkeen jäin kyllä miettimään, että hieman vinksahtanuttahan sekin on. Mietin kyllä myös omaa suhtautumistani lihaviin. Olen nimittäin havainnut bongaavani tosi herkästi lihavat lapset. Ja herkästi paheksun heidän vanhempiaan kun ovat syöttäneet lapsistaan pullukoita ja sitä myöden kömpelöitä. Ja vaikka jutussa olikin siitä, että osa lihavista elää terveen elämän, niin olen silti sitä mieltä että vanhemmilla on vastuu olla antamatta lapsilleen niin paljon mässyä, että he lihovat pulskiksi. Muuten en kyllä tunnusta sen kummemmin lihavia karsastavani.
Tunnen muutamia lapsia, joita lihottaa vakavaan sairauteen syömänsä lääkkeet.
DeleteSe on kyllä jännä miten laihtuminen on muka joku hieno juttu. Tai onhan se tietenkin joillekin. Mutta jos nyt niin rehellisesti ruvetaan kaveria kehumaan niin käyppäs sille sitten toteamassa myös se "kehusi" silloin kun niitä kiloja onkin tullut lisää. Vähemmän helppoa :D
ReplyDeleteMulla on muutamakin läheinen, jotka ovat laihtuneet tooooosi paljon äitiyden myötä. Niin paljon, että olen joutunut jo sanomaan, että alkaa pistämään vähän pullaa enemmän poskeen. Että ei se laihtuminenkaan ihan aina ole pelkästään positiivinen asia.
Kai se vaan aina mielletään positiivisena asiana.
PeNa, kiitos! Ja aika jännä ilmiö tuo sun jojoilu, kuulostaa siltä, että mikä laulaen tulee se todella joskus viheltäen menee.
ReplyDeleteTuosta lattarikulttuurin lempinimipolitiikasta olen kuullut myös entiseltä pomoltani, joka on lattarinaisen kanssa naimisissa. Tätä entistä pomoani kuulemma sanottiin Kaljuksi. Reilu peli, kai - melkoisen julmaa ensikuulemalta, mutta toisaalta suorasukaista.
Pilami, hyvä päätös. Ja hyvä, että nyt on hyvä olla - minustakin yksi vanhenemisen parhaita puolia on tietty armollisuus ja ulkonäön merkityksen väheneminen.
Mä tosiaan hieman häkellyn, jos mun kiloista puhutaan, koska elän sellaisessa illuusiossa, että kukaan ei huomaa mitään jos en itse sano.
Lasten lihavuus on munsta niin vaikea kysymys, etten ota siihen kyllä mitään kantaa.
Suotar, no sehän siinä juuri on - lihavuus ylipäänsä on niin monitahoinen ja hankala kysymys, että laihtumisesta kiittely tuntuu perin vaikealta. Kun yleensä ei voi tietää, mistä ylipaino tai äkillinen laihtuminen johtuu.
Jonna, niin, eihän se laihuus nyt tietenkään mikään itseisarvo ole. Mä en kyllä kommentoisi toverini painoa toiseenkaan suuntaan, koska olen havainnut, että yleensä kaikilla on asian kanssa jonkinasteinen ongelma ja avuliaat kommentit ovat kaikkea muuta :D Mutta jos kaverit eivät ole tirvaisseet, niin mikäs siinä sitten.
ReplyDeleteMun mielestä on hienoa sanoa, niin kuin hesarissakin todettiin, että kaveri näyttää hyvältä tai ihanan elinvoimaselta, hehkuvalta jne. Aika usein tulee sellanen mieleen, vaikka toinen olis vaan jotenkin eri tavalla laittanut hiukset (tai nukkunut kokonaiset yöunet).
ReplyDeleteMä olen aika traumatisoitunut painon kommentoinnista. Mun vanhempien suurin synti on hoikkuuden ihannointi. Laihduttamisesta ja keventämisestä on puhuttu aina. Viime aikoina porukat on alkaneet näyttää kuivakoilta, hoikkuus ei oikein enää pue tietyn iän jälkeen.
Mä rupesin kolkuttelemaan ylipainon rajoja vasta aikuisena, joten ei sentään ole koko elämää täytynyt kuunnella kommentointia, mutta kymmenkunta vuotta kuitenkin. Jossain vaiheessa ilmoitin, että painosta huomauttelu saa loppua, koska se on yksityisiani - kuten on myös muiden, joille äitini kehtaa asiasta huomautella. Viesti meni läpi, mutta trauma jäi. On oikeestaan sairasta, että muuten mainoita vanhempiani tavatessani mietin, näytänkö turvonneelta.
Jos nyt jotain tuosta opin, niin ainakin sen, että kommentointi on turhaa. Kyllähän mä herramunjee tiedän, että pakarassa on sitä ylimääräistä, mutta ei, en ole lihomassa ensi vuonna viittäkymmentä kiloa eikä taudit nyt akuutisti uhkaa. Mutta siis tiedän. Huomauttaminen ei tuonut mitään lisäinformaatiota, mutta pahan mielen kyllä.
Joku yllä sanoikin, että hienoa olisi kommentoida, että ystävä näyttää terveeltä ja elinvoimaiselta. Koska terveys ja elinvoimaisuus on hyviä asioita, paino (iso tai pieni) välttämättä ei. Ja toisinpäin: jos ystävä ei näytä terveeltä eikä elinvoimaiselta, voi painoon liittyvän kommentoinnin sijaan kysyä, onko kaikki hyvin.
ReplyDeleteMä oon huolista laihtuja, ja painoindeksi on pari kertaa tippunut alipainon rajoille. Silloin on ollut tosi hämmentävä kuulla kehuja, mutta suorastaan ikävä kuunnella kommentteja, että pitäisi syödä enemmän. Sillä olen syönyt, ja ollut itsekin painostani huolissani. Eikä ihan jokaiselle jaksaisi selitellä, että nyt on oikeasti asiat sillai huonosti, että paino tippuu yrittämättä.
Olin tulossa kommentoimaan juurikin samaa kuin pari viimestä: Annetaan kilojen kommentoinnin, suuntaan ja toiseen, olla, mutta avataan suumme kun toinen näyttää hyvältä, johtui se sitten mistä hyvänsä. Mä ihan aidosti en edes hiffaa, jos joku on laihtunut/käynyt kampaajalla/hankkinut uudet rillit/nukkunut hyvin...Mut kyllä mä huomaan jos joku näyttää hyvältä, jopa hehkuu. Ja siksipä sanonkin juuri aina siitä, en syystä mikä sen aiheuttaa koska en itse edes tiedä. ;)
ReplyDeleteMahtava tuo sun kaavio, ahahahaa! XD
Niin ja se kaaviohan oli tuossa edellisessä jutussa... *sigh*
ReplyDeleteVoisiko ystävältä kysyä, miltä laihtuminen siitä tuntuu tai mitä se itse siitä ajattelee, ja tarttua siihen? Mä en kyllä itse kykene näin rakentaviin keskusteluihin, mutta voisin kuvitella, että silloin pääsisi puhumaan enemmän asiasta, eli ystävän voinnista. Ja jos se on enemmän vain tuttu, niin tosiaan sellaista yleistä hyvännäköisyyttähän voi aina kehaista.
ReplyDeleteEn tiedä sitten tykkääkö jotkut erityisesti että laihtumisesta mainitaan ja sitä kehutaan. Hmmm.
Sikuriina, tosi on - kivempi on kehua hehkuvaksi, sehän on aina kauniisti sanottu.
ReplyDeleteKuulostaa tosi kurjalta, että vanhempien tapaamisessa on tuollainen pyytämättä mukaan tullut stressimomentti. Se ei ole yhtään kivaa, eikä kovin avuliastakaan - kuten itsekin sanoit, tilanne sinänsä on selvä kaikille, mutta ainakin minulle käy tuollaisessa vielä helposti niin, että menee kapinavaihde päälle ja hiivin kotiin syömään sipsejä.
Saara, tuossa on kyllä vissi perä. Olisi hyvä olla empaattinen eikä nähdä ystävästään vain sitä ulkoista puolta.
Etenkin muiden huolien päälle painaessa ei varmasti ole hauskaa kuulla kommentteja vielä siitäkin, että on liian laiha - kyllä sekin varmasti huolta aiheuttaa.
Kati, minustakin alkaa tuntua, että kehumisen uusi tie on löytymässä. Ja tosihan sekin on, että vaatii melkoista analyysia selvittää, mistä se uusi, pirteämpi ilme johtuu - en minäkään meinaa huomata, mikä se spesifi aiheuttaja on :D
Ja hei, mä ymmärsin kyllä kaaviokommentin, ja sehän on viestinnän tarkoitus :D
Leluteekki, laihtumista erikseen harrastavat varmaan tykkäävät. Sellaisiakin on.
ReplyDeleteYstävähän tässä nyt on aika fiktiivinen, mutta olen aihetta pyöritellyt mielessäni jo tovin. Mä ehkä kehuisin virkistynyttä olemusta (laihtunut olemushan ei välttämättä sellainen ole) ja sitten jos ihminen haluaa itse painoprojektista puhua, voisin jutella siitäkin.
Mä viihdyn nykyään aika hyvin itse kehossani, mutta ketuttaa, että jo valmiiksi pitkänä ja leveälanteisena ilman pientä pehmustettakin ja varsinkin pehmusteiden kanssa on aika vaikeeta löytää kivoja vaatteita. Joskus alipainoisena abiturienttina taisin mahtua kokoon S, yleensä kuitenkin M.
ReplyDeleteSe Hesarin juttu oli kyllä pysäyttävä. Että länsimainen ihminen noin niinkuin keskimäärin haluaa mielummin näyttää laihalta kuin voida hyvin. Keskeytin Superdieetin välittömästi jutun luettuani ja keskityn jatkossa kuntoiluun. B-)
Vaikea aihe. Johonkin aikaan ns. harrastin laihtumista, ja tietenkin tavallaan toivoin, että se huomattaisiin, mutta sitten kuitenkin kiusaannuin ihan tavattomasti jos joku mainitsi asiasta. Joskin omalla kohdallani kommentit olivat pääasiassa kritisoivia eivätkä ihailevia...
ReplyDeleteMun äiti on tosi laiha, ja on aina valittanut siitä, kun lihavia ei ole korrektia sanoa lihaviksi, mutta laihoille saa sanoa ihan miten vaan - aika loukkaavastikin. Mun mielestä paino on tosiaan sen verran henkilökohtainen ja usein arka aihe, ettei sitä ehkä kannata ehdoin tahdoin kommentoida.
Anteeksi, kun kommentteihin vastailussa hieman kestää! Ruuhkavuodet, kirotut ruuhkavuodet.
ReplyDeleteVL, mä oon iloinen, että viihdyt! Se on oikeasti hienoa. Vaateasiaan en osaa ottaa kantaa, me ollaan niin erimittaisia - enkä ole ikinä tullut ajatelleeksi, että sulla ei olisi kivoja vaatteita.
Musta kanssa oli oikeasti aika pelottavaa, että hyvinvointi on niin epäkeskiössä tässä ajassa! Kun lopulta se on kuitenkin paljon hauskempaa kuin laihuus. Hyvinvointiin kuuluu kuntoilua ja satunnaista pullaa :D
Anna, kas, meillä on sama entinen harrastus :D Ja hauskaa, että siihenkin sitten aina liittyy sellainen kaksijakoinen fiilis: olisi kiva, että asia huomattaisiin - ainakin siihen asti, että se oikeasti huomataan.
Niin, minustakin on ehkä fiksuinta jättää painon kommentointi kokonaan. Eihän sille aina mitään voi.