Liikkuvia kuvia

Mies kysyi alkuviikosta, menisimmekö perjantaina leffaan lapsen ollessa mummolassa. Esittipä vielä neljä vaihtoehtoakin.

Minulle iski nostalgia teini-ikään, jolloin saatoin käydä katsomassa parikymmentä leffaa vuodessa (taattua laatua), joten päätin, että menisimme katsomaan saman tien kaksi leffaa. Ja kun tällainen tilanne tulee eteen, rainat kannattaa valita viimeisen päälle huolella: ajatuksia herättävää katsottavaa aikuiseen makuun.

Ensimmäisenä oli siis vuorossa Wolverine.

Minulla on selittämätön heikkous Wolverineen, etenkin Hugh Jackmanin kanavoimana, eikä leffa tietenkään ollut yhtään pöllömpi. Tapahtumapaikkana oli Japani, joten leffa miellytti silmää myös kameran siirtyessä päähenkilöstä toisaalle. Juoni oli kelvollinen ja osin hauska.

Valitettavasti filmi alleviivasi liiaksi sitä tosiseikkaa, että Wolverine-parka ei taida olla Marvel-penaalin terävin kynä, mutta kaikkeahan ei voi saada - ja hänellä on jo adamantiumista tehdyt kynnet, joilla voi mennä *snikt*.

Tankkaus- ja vessatauon jälkeen siirryimme katsomaan Pacific Rimiä.

Leffan jälkeen sanoin, että minusta näkemämme oli paikoin hieman epäuskottava. Esimerkiksi se kohta, jossa ulottuvuuksienvälisestä aukosta tulleet megahirviö kaijut heittelivät ihmisten giganttisia taistelumechoja parisataa metriä tangentin suuntaan ja nämä taistelumechat sitten vain nousevat pystyyn ja ravistelevat itseään - niin että sitä minä vain, että minun uskoni mekaniikkaan ei kanna kyllä lainkaan niin pitkälle kuin taistelumechan lentoradan kaari. Tuolla massalla ja liikevoimalla tuloksen pitäisi olla rautaromua.

Tähän mies sitten jotenkin vähän kummallisella äänensävyllä, että tämä mekaniikkako nyt todella oli se kohta, jossa minusta elokuvan logiikka särkyi.

Niin tai näin, vaikka yleensä koen taistelukohtaukset kauhean väsyttäviksi, jotenkin oli nyt kyllä ihan siistiä katsella kaksi tuntia kun megahirviöt ja megamechat räiskivät toisiaan ja rannikkokaupunkeja tuusannuuskaksi. Jälkikäteen oli sellainen olo, että jos nyt itsekin tästä otan ja polkaisen jalkaa, jo tärisee maa ja asfaltti halkeilee. (Kokeilin; niin ei käynyt. Mikä pettymys.)

Siitä kyllä vähän protestoisin, että leffassa oli myös se yksi asia, joka on minusta nykyisin raskaampaa kuin mikään, eli vanhempiaan itkevä lapsi. Ihan olisi pelkkä rymistely riittänyt, tunteilun voi jättää draamaelokuville.

Draamaelokuvista puheenollen, mies uhkasi, että ensi kerralla hän valitsee leffat. Huokaus.