Elokuu on yksi lempikuukausistani. Tuntuu kurjalta, että tänä vuonna haluaisin sen vain olevan ohi.
On ollut paljon kaikenlaista, juhlaa, elämystä ja ystäviä - ja kurjempaakin, korvatulehdusta ja vatsatautia perheenjäsenillä, kummallisia ja mysteeriksi jääneitä vaivoja itsellä. Paljon säätämistä, järjestämistä, kulkemista ja kuljettamista. Jotkut kai virkistyvät vauhdista, mutta minä vain väsyn.
Tänään tuntui siltä, ettei tästä passaisi kellekään enää avautua. Jos soitan ystäville tai vanhemmille, menee pelkäksi valitukseksi. Joidenkin äänensävystä olen kuulevinani (ehkä väsymystäni ylitulkitsen, siihen jos mihin on taipumusta), että pikku hiljaa riittäisi sen whinen kanssa. Ja se on tietysti totta, eihän siinä kukaan voita, että minä muutkin väsytän.
Puolisollehan tällaisessa tilanteessa ei voi avautua, tunnetusti, sillä puoliso on se tyyppi, joka on samassa veneessä. Mies kokee luultavasti aivan samoin. On väsynyt, varmasti. Jos minä, niin miksei hänkin?
En keksi enää muutakaan kuin vetäytyä. Mennä ulos, juoksemaan tai kävelylle. Olla ihan hiljaa, silloinkin kun tekisi mieli ärähtää. Olla aloittamatta keskustelua, ettei samalla ala itkeä. Juoda liikaa kahvia, syödä liikaa valkoisia viljoja.
Paitsi tietenkin täällä blogissa, josta sitten kaikki (nekin, joille en nyt halua asiasta puhuakaan) voivat kätevästi tilanteesta lukea, mutta toivottavasti eivät lue, syyllistyvät kuitenkin ja aivan suotta.
Eiväthän he voi mitään tehdä, enkä minäkään. Joskus pitää vain jaksaa, ja lokakuussa on varmasti jo tahti hidastunut ja jaksaminen käy helpommin. Silloin ehkä hävettää tämä marttyyrimarinakin.
(Itse asiassa, tovia kirjoittamisen jälkeen, nolottaa jo. Mutta menköön. Kai nämä kuuluvat elämään, tällaisetkin, etenkin jos on minä. Joskus joku opiskelutoveri antoi ymmärtää, että olisi hauskaa seurustella kaltaiseni tyypin kanssa. Vähänpä tietää, ajattelin. Ja tämänkin olen ehkä kertonut joskus aiemmin. Muistikin tässä pettää.)
On ollut paljon kaikenlaista, juhlaa, elämystä ja ystäviä - ja kurjempaakin, korvatulehdusta ja vatsatautia perheenjäsenillä, kummallisia ja mysteeriksi jääneitä vaivoja itsellä. Paljon säätämistä, järjestämistä, kulkemista ja kuljettamista. Jotkut kai virkistyvät vauhdista, mutta minä vain väsyn.
Tänään tuntui siltä, ettei tästä passaisi kellekään enää avautua. Jos soitan ystäville tai vanhemmille, menee pelkäksi valitukseksi. Joidenkin äänensävystä olen kuulevinani (ehkä väsymystäni ylitulkitsen, siihen jos mihin on taipumusta), että pikku hiljaa riittäisi sen whinen kanssa. Ja se on tietysti totta, eihän siinä kukaan voita, että minä muutkin väsytän.
Puolisollehan tällaisessa tilanteessa ei voi avautua, tunnetusti, sillä puoliso on se tyyppi, joka on samassa veneessä. Mies kokee luultavasti aivan samoin. On väsynyt, varmasti. Jos minä, niin miksei hänkin?
En keksi enää muutakaan kuin vetäytyä. Mennä ulos, juoksemaan tai kävelylle. Olla ihan hiljaa, silloinkin kun tekisi mieli ärähtää. Olla aloittamatta keskustelua, ettei samalla ala itkeä. Juoda liikaa kahvia, syödä liikaa valkoisia viljoja.
Paitsi tietenkin täällä blogissa, josta sitten kaikki (nekin, joille en nyt halua asiasta puhuakaan) voivat kätevästi tilanteesta lukea, mutta toivottavasti eivät lue, syyllistyvät kuitenkin ja aivan suotta.
Eiväthän he voi mitään tehdä, enkä minäkään. Joskus pitää vain jaksaa, ja lokakuussa on varmasti jo tahti hidastunut ja jaksaminen käy helpommin. Silloin ehkä hävettää tämä marttyyrimarinakin.
(Itse asiassa, tovia kirjoittamisen jälkeen, nolottaa jo. Mutta menköön. Kai nämä kuuluvat elämään, tällaisetkin, etenkin jos on minä. Joskus joku opiskelutoveri antoi ymmärtää, että olisi hauskaa seurustella kaltaiseni tyypin kanssa. Vähänpä tietää, ajattelin. Ja tämänkin olen ehkä kertonut joskus aiemmin. Muistikin tässä pettää.)
Voi Liina. Luja halirutistus täältä ruudun takaa.
ReplyDeleteSamoin - mä nyt jotenkin samaistun myös, vaikka varmaan vähän erilaisissa aallokoisa purjehditaan (aika runollista, eikö?). En ole osannut nauttia näistä viilenevistä syysilloista kun vituttaa ja itsesääli. Että terveisiä täältä eteläpuolelta, I feel you.
ReplyDeleteI. Feel. U.
ReplyDeleteMinä keikun aika ajoin samassa marttyyriveneessä. Kylläpä se taas tästä.
Päivällä katseeni oli huumautuneena tumman keltaisessa auringonvalossa, joka läikehtii pienestä ikkunasta saunamme lauteilla kuin tanssi. Lohduttavaa.
Ja huomenna sukuloimaan, voi olisipa sielläkin läikehtiviä valoja.
Täällä kans yks marttyyri pilaa oman ja muiden päivän tämän tästä ihmeellisellä kiukuttelulla. Jospa se tästä, kun saadaan kesä taakse ja syksy kunnolla käyntiin :)
ReplyDelete<3
ReplyDeleteKyllä se tästä. Whine kuuluu elämään - ja blogiin - siinä missä wine'kin ja kaikki muu kevyt ja hauska. Ja se hävetys myös. Jaksamista, kovasti jaksamista.
Oih ja yöh, kuulostaa raskaalta. Tsempit sinne ja whinet tänne!
ReplyDeleteEi mulla muuta kuin että tsemppiä! Ja kyllä se siitä. Tämäkin menee ohi.
ReplyDeleteMiksi ihmeessä ei saisi valittaa jos siltä tuntuu?! Anna palaa edes jossain foorumilla, jos se helpottaa. Ja juokse lujaa!
ReplyDeleteTsemppiä!
Ymmärrän. Ja samaistun. Liika on liikaa. Minusta tuntuu, että tässä on nyt ruuhkavuosien ruuhkaisimmat kuukaudet käsillä, enkä tykkää. Tai tykkään kaikista menoista, muutenhan peruisin ne, mutta en tykkää tästä aikataulullisesta ahtauden tunteesta.
ReplyDeleteVL <3
ReplyDeletePeNa, oisko tää nyt ylävitosten paikka? Terkkuja eteläpuolelle, teetä ja sympatiaa. Mennään joskus vaikka lenkille. Johonkin kapakkaan.
Bleue, toivon paljon läikehtivä valoja sinne! Kiitos!
Paula, pidetään peukkuja, hauskaahan tämä ei ole, mutta syksy rauhoittaa! Tsemppiä sinnekin!
Moon Mamma, kiitos <3 Oikeassapa olet, tietenkin, kaikenlaiset tunnetilat kuuluvat elämään ja blogiin myös!
Täti-ihminen, kiitos! Kaikki tämä tsemppi paransi kyllä mielialaa, myönnän!
Maria, tuossapa oli muuten niin viisas lause, että pitäisi yrittää useamminkin muistella. Etenkin näinä huonoina hetkinä. Kiitos!
Rouva Ruuhka, tottahan sekin. Ehkä sitä tulee vähän herkäksi kun miettii, miten läheiset asian lukevat - jos lukevat, tuskin lukevat. Eihän tämä heihin niinkään liity.
Juoksu auttaa, huomenna pingon minkä kintuista lähtee! Kiitos :)
Siina, niin, JUURI NOIN. Liika on liikaa ja nyt on ollut aivan liikaa. En osaa katsoa kokonaiskuvaa kun suostun menoihin - yksittäin ihania, mutta kokonaisuudesta tulee kaaos.
Voih. En osaa muuta kuin taputtaa virtuaalisesti olalle ja todeta, että kyllä se pullonkaula ohitetaan ja ruuhka tasaantuu. Noin yleisesti ottaen elokuu tosiaan on yksi parhaista kuukausista, ja sitä seuraa vielä toinenkin kuukausien parhaimmistoon kuuluva - olkoon syyskuu sinulle lempeä* :)
ReplyDelete* adj. & subst., tai jompikumpi toiveidesi mukaan
Sä olet väsynyt ja kyllä sillon saa whinettää! Jo ihan siksi, että se auttaa :)
ReplyDeleteKoska aina käännän puheen itseeni, teen nytkin niin. Mulla olis kans elokuisesta korvatulehduselämyksestä kaikenlaista kerrottavaa, mutta tällä hetkellä en ole kuin fyysisesti erittäin väsynyt. Syy on eriskummallinen: olen täysin pyytämättä ja yllättäen päätynyt seuraamaan ihmissuhdedraamaa, joka toisaalta koskettaa tosi paljon, toisaalta ei yhtään. Popcornia rouskutellen seuraile (ahmin) sivusta tapahtumia, vaikka yleensä en jaksa tollasta yhtään. Myönnän, melkein hävettää, että ammennan virtaa muiden ahdingosta.
Heippa,
ReplyDeleteEn olekaan ikinä kommentoinut, nyt oli sitten pakko:) Olen jo jonkin aikaa lukenut blogiasi, lähinnä ja ennen kaikkea sen takia, että pakkaat matkalle ensin neulomisvälineet :)
Elokuu on ollut itsellenikin lähinnä pakollinen paha tänä vuonna, onkohan tätä ollut jotenkin liikkeellä. Mutta se on jotenkin se tarha-kauppa-flunssa-työt rumba, joka on välillä vähän... no Kafkaa.
Mutta mutta, tajusin postaustasi lukiessani, että aivan! Mieheni ei siis ehkä olekaan ääliö, vaan minä olen vain väsynyt. Siksi ei tosiaan jaksa jutella, ettei menisi itkemiseksi.
Tsemppiä sinulle syyskuuhun, jospa se olisi jo vähän eri ku elokuu.
Terv, Enni vaikka
Suvi, kiitos! Valitsen molemmat :) Ja syyskuu on kyllä myös ihanista ihanin, odotukseni sitä kohtaan ovat toiveikkaat, jos kohta pettymyksen välttämiseksi maltilliset.
ReplyDeleteSikuriina, niin todella tekee! Ja arvaa, sain tänään olla monta tuntia ihan yksin. Sekin auttoi :)
Musta on ihan ok, että kommenteissa tarjoaa omia kokemuksiaan, koska sun on vaikea kirjoittaa esimerkiksi mun kokemuksista, luulen :D
Mutta tarvitseeko tuota hävetä? Tuskin sitä draamaa aivan sinua varten järjestetään, joten jos se tarjoaa tarpeellisen kontrastin sille, että oikeasti menee ihan hyvin, anna mennä vaan!
Enni, kiitos hurjasti kommentista! Et arvaa miten ilahdutti :) Sain tästä lisäksi puhtia neuloa hartianseutu eräästä hieman ahdistaneesta projektista (mikähän siinä onkin, että joskus ei vaan viitsisi, vaikka tietäisi, että lopputuloksesta tulee kuitenkin tosi kiva?)
Kafkaa on JUURI oikea sana kuvaamaan tätä hamsterihäkkiä! Ehkä ensi vuoden elokuu on kiltimpi meille molemmille - sietää ainakin toivoa.
Onpas muutenkin kiva, jos tästä valituspostauksestani oli ihan konkreettista hyötyä! Sitä väsyneenä uppoaa niin helposti siihen omaan kurjuuteensa, ja harvoin sellaisessa tilassa on ainakaan muille avuksi.
Toivottavasti väsymys pian hellittää sielläkin.
Mitäs sitten tehdään kun ainekirjoitus on valmiina ja tekisi mieli jo laittaa ilmoille :D ? Tulin siis tänne höpöttelemään, koska löysin huipun runon juuri meille tänä päivänä.
ReplyDelete"Auringosta kultaa
läikkyy lattialle,
pienet surut peittelee
valopeiton alle.
Valo hiljaa, varovasti
lattialla liikkuu.
Pienen koiran huokaillessa
pölykeijut kiikkuu."
- Hannele Huovi: Auringonläikkä (kirjasta Karvakorvan runopurkki)
Tämän myötä toivon, että tänään olosi oli jo parempi, sillä huominen on jo syyskuinen :).
Olipas ihana runo! Tuli hyvä mieli jo ensimmäisen kerran lukiessani, ja tänään taas. Kiitos <3
ReplyDelete