01 August, 2013

Pystyvä kroppa

Ei, ei, huoli pois, tämä postaus on kuvaton.

Nyt on niin, että suurin osa kai tietää jo A Beautiful Body -haasteesta, ja jos ei tiedä, iso G auttaa.

Suhteeni omaan kehooni on monimutkainen ja pitkän historian tulos, olenhan länsimainen nainen. Kropassani on asioita, joista pidän; niitä, joita inhoan*; ja niitä, jotka estävät uran kansainvälisenä supermallina, mutta joihin suhtaudun neutraalisti. En aio edes yrittää valehdella, etteikö ulkonäöllä olisi minulle merkitystä, mutta sen kyllä sanon, ettei sillä ole selvästikään minulle niin paljon merkitystä, että yrittäisin kovin pontevasti pudottaa vaikkapa rasvaprosenttiani.

Nyt kuitenkaan en ole aivan varma, onko näyttäminen aivan sama asia kuin hyväksyminen. Auttaako kehonsa esittely myös hyväksymään tuon vastuksista vaikeimman, oman vartalon? Silloinhan uimarannan pitäisi olla mitä rentouttavin ja voimaannuttavin paikka, vaan harvallepa se sitä on. Tai siis minulle ei ainakaan ole, ja samaa olen kuullut joskus muidenkin sanovan.

A Beautiful Body -haaste sai minut oikeastaan pohtimaan yksityisen ja hävettävän suhdetta (pikemminkin kuin suhdetta omaan kehooni.) Kas, en häpeä kehoani, mutten toisaalta viihdy sitä esitellen rannallakaan - puhumattakaan Internetistä. Kyse ei kuitenkaan ehkä ole niinkään häpeästä tai siitä, ettenkö hyväksyisi vartaloani, vaan siitä, että kehoni on yksityisaluetta. Intiimiä. Minun.

Eikä yksityinen tarkoita sitä, että on jotain salattavaa. Se tarkoittaa sitä, ettei halua paljastaa.

Tällä kaikella en tosin halua sanoa, että haasteessa sinänsä olisi jotain vikaa. Kaikki keinot ovat sallittuja rakkaudessa omaa kehoaan kohtaan, sanon minä.

Mutta jos tuo nyt jostain syystä ei auttanut, tai ei tunnu omalta, suosittelen kokeilemaan jotain toiminnallista, sillä lopulta omassa kehossa siisteimpiä juttuja ovat ne, mihin se pystyy (ja miltä se sitten tuntuu.)

Niin niin, IMAO totta kai.

* Kuukautiset. Ja nyt on KENENKÄÄN turha tulla sanomaan, että kuukautiset ovat luonnollinen osa naisen elämää. Niin on selluliittikin, eikä sitä kukaan puolusta.

23 comments:

  1. Hyvä näkökulma, kuomaseni.

    ReplyDelete
  2. Mä en olisi kuunaan uskonut laittavani itsestäni alusvaatekuvaa nettiin. Sit oudosti kuitenkin laitoin, joku hetkellinen flow vei mukanaan. Mä koin ton Mami Gogon aloittaman haasteen hämmästyttävän voimaannuttavana. Vaikka ystäväpiirissä on paljon äitejä joita näen alasti (käyn niiden kanssa uimassa, ei oo mitään orgiapohjaista syytä esim) tuntuu silti aina lohdulliselta nähdä että muitakin on vauvanpäästöt runnelleet.

    Mulla on pitkä kroppa-angstin historia, nuoruuden anoreksiayrittelyä ja muuta syömishäiriötä, terapiassakin olen asian takia käynyt. Jotenkin vaan huomaan, että kun neljäkymppiä alkaa vääjäämättä lähestyä, suhtaudun kehooni toiminnallisesti ja tietyllä tapaa välinpitämättömästi, kunhan se pelittää, jaksaa hoitaa lapsia ja repiä isoja rikkaruohoja juurineen, thats fine. Luulen että jollekin timmimmälle naiselle kehon rupsahtaminen on paljon isompi juttu. Enkä siis tokikaan pidä kroppa-angsteja lainkaan pinnallisina, ne on kirjoitettu tähän länsimaiseen naiseuteen aika syvälle.

    Kuukautisanekdootti loppuun: mä olen hyvin pitkän linjan kierukkalainen. En edes omista terveyssiteitä, kuukupin hankin kahden lapsen välissä ja ennätin käyttää sitä tasan kerran. Hullua, mutta mä kaipaan menkkoja. Kipuineen ja vuotoineenkin, mutta jotenkin vaan kaipaan. En kuitenkaan niin paljoa että ottaisin rakkaan kierukkani pois :D

    ReplyDelete
  3. Melkein yhtä aikaa kirjoitettiin :). Minun kannanottoni aiheeseen: http://sivusilmailya.blogspot.fi/2013/08/kaunis-nainen.html

    Tämä keskustelu käydään omalta kannaltani kiinnostavaan aikaan: olen terapiassa onnistunut kevään aikana raapimaan itsetuntoani kasaan ainakin joiltakin osin - ja jalkani alkaa olla toipunut kahden vuoden takaisesta tapaturmasta: pääsen taas kävelemään ilman kipuja. Tiedän vanhastaan, että liikunta voimaannuttaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jännä nähdä, mitä tuleman pitää. En silti usko, että tulen koskaan julkaisemaan itsestäni alusvatekuvaa netissä.

    ReplyDelete
  4. Mä voisin vaikka itkeä kun oon niin samaa mieltä. Sä osasit sanoa tän paljon paremmin kuin mitä mä yritin räpeltää omaan blogiini. Linkkaan kaikki vaan siis tänne.

    ReplyDelete
  5. Tämä haaste on saanut vertaistemme keskudessa niin suuren huomion, että tuntuu jo melkein pakolliselta ottaa kantaa - joko osallistua tai kertoa miksi ei osallistu. Koska minä en osallistu, paine kasautuu jälkimmäiseen.

    Sä puit kyllä ison osan minunkin ajatuksistani sanalliseen muotoon, eli ehkäpä homma on munkin osalta kuitattu. Tai sitten ei. Katsellaan. Mutta kiitos joka tapauksessa fiksusta kirjoituksesta! Taas.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sama tunne täälläkin! Lienee vanha kunnon ryhmäpaine. Tulee olo että dissaanko jos en vähintään kirjoita, vaikken ollenkaan niin ajattele. Hyvinvointi on aina jees juttu, jos sen saa näin, niin mikäs siinä. Itse olen omaa kroppaani ihmetellyt blogissa 2. raskauden jälkeen enemmänkin niin nyt ei jotenkin tunnu mielekkäältä, ei kai sitä väkisenkään? Vai pitääkö? Argh.

      Delete
  6. Ei kai kannan ottaminen mitenkään pakollista ole. Haasteen tarkoitus oli ymmärtääkseni voimaannuttaa - jos oma kokemus osallistumisesta on jotain muuta, ei osallistuminen liene kovin mielekästä. Eikä sitä tarvitse mun mielestä sen enempää selitellä.

    Musta on tosi hienoa, että tällainen tempaus on saanut niin monet positiivisella tavalla mukaan. Omaa osallistumistani vielä pohdin: kovasti haluaisin, mutten tiedä, uskallanko.

    ReplyDelete
  7. Olen varmaan selvinnyt aika vähäisellä kriiseilyllä ruumiillisuuden suhteen, vaikka en voi toki väittää, että suhde omaan kehoon olisi aina ollut (tai olisi vieläkään) sataprosenttisen ongelmaton. Mutta vielä vähemmillä ongelmilla olisin selvinnyt, jos olisin jo nuorena tajunnut, että oleellista tosiaan on se, mitä ruumis pystyy tekemään - ei se miltä se näyttää. Ja ettei sen tekemisenkään tarvitse olla samaa, mitä jotkut muut tekevät, vaan se, mitä itse pystyy (ja haluaa) tehdä.

    Ja allekirjoitan täysin myös tuon, että jokaisella keholla on ihan omat yksityisyyden rajat.

    ReplyDelete
  8. Kiitos Duussi, Siina ja Bleue :)

    Lupiini, mä oon shokissa tuosta kuukautiskaipuusta. Pillerini, jotka pitivät menkat pitkään poissa, ovat muuttuneet epäsopiviksi ja saan kuukautiskivut kahden viikon välein kera sellaisen hyyyyvin lievän vuodon. Saat nämä heti jos keksin, miten voin ne lahjoittaa pois.

    Ja siihenkin olen pettynyt, ettei ole mitään orgiapohjaista syytä :D Ei kun vakavasti, on hienoa, jos kokemus on voimaannuttava (sanon tämän siitäkin huolimatta, että vihaan sanaa "voimaannuttava") - jollain tasolla ymmärränkin sen.

    Toisella tasolla taas en ymmärrä, vaikka tavallaan on turvallista, ettei ole ainoa, jolla on kompleksinen historia oman kehonsa kanssa.

    Silmäilijä, mä luin sun jutun mutten vielä ehtinyt kommentoida. Aihe selvästi mietityttää!

    Mahtavaa kuulla, että jalka alkaa toipua. Olen ihan samaa mieltä siitä, että liikunta on avain moneen hyvään juttuun etenkin kehollisessa mielessä.

    Kukkavarvas, ai jaa ja mä kun juuri siellä sun blogissa ajattelin, että sä niin osuvasti löysit villakoiran ytimen kun minä vain kiertelin oudosti! Sulla oli mainioita huomioita!

    Täti-ihminen, minustakin tuntuu jotenkin kiusallisesti siltä, että jotain olisi kuitenkin sanottava - ja että jotenkin on ilonpilaaja, jos tästä ei innostu.

    Mielelläni lukisin kyllä sunkin pohdinnat tästä. Kuten aina!

    Bleue, no ei tietenkään pidä! Mulle vaan tuli sellainen olo, että tässä asiassa voisi olla muitakin puolia - tällainen tietyllä tavalla äärestä laitaan -meno ehkä häiritsee mua vähän.

    Saara, ei kai pakollista, mutta toisaalta kun hengaa tietyssä vertaisryhmässä, asiaa on vaikea ohittaakaan. Ja kuten sanottua, tämä ei ole minusta aivan niin ilmeistä, koska jos pelkästään vähissä vaatteissa esiintyminen voimaannuttaisi, uimaranta olisi kehollisesti ongelmaisten taivas - eli onko voima sitten kuitenkin niissä kehuvissa kommenteissa?

    Mun on vaikea sanoa mitään tuohon uskaltamiseen - jos tuntuu, että saisit asiasta jotain, pitäisi varmaan kannustaa kokeilemaan, mutta kun en oikein tajua, mitä siitä saisi irti :D

    Liisa, minäkin niin toivon, että olisin tajunnut tuon toiminnallisen aspektin jo kauan sitten! Miten paljolta mielipahalta olisin säästynyt. Ja tuo, että sillä kropalla voi tehdä niitä omia juttuja.

    Mutta kyllä susta on jotenkin aina huokunut se, että olet jotenkin kovin sinut itsesi kanssa. Ehkäpä siksi sun seurassa on niin mukava olla :)

    ReplyDelete
  9. Hyvä Liina! Mulle sinänsä ei tullut mieleen osallistua haasteeseen. Pääasiassa siksi, etten ylipäätään julkaise blogissani kuvia itsestäni (juurikaan), mutta osin siksi, että en kokisi saavani siitä mitään itselleni. Silti muiden kuvat ja tarinat ovat herättäneet kovasti ajatuksia ja mietin edelleen millaisia. Jotenkin haaste on kuitenkin niin merkittävä, että muut postausaiheet ovat tällä viikolla tuntuneet triviaaleilta. Hmmm... Sulattelu edelleen meneillään. :)

    ReplyDelete
  10. Musta olisi ollut ihan hyvä kohdata tällaisia kuvia ennen raskautumista. Mun mielestä naispoloja voisi ihan hyvin valmistella siihen, että ei se kroppa raskauksien jälkeen koskaan enää palaa ennalleen. Kyllä mä vähän hämmästyin, kun synnytyksen jälkeen näytin edelleen kuudennella kuukaudella raskaana olevalta. Olisi vissiin pitänyt synnyttää vasta Catherinen jälkeen... Mutta siis, ovatko kaikki muut tienneet näistä jutuista ennen kuin ovat itse kohdallaan kokeneet? Kun mä en kyllä ollut. Ainoa, josta mainitaan on rintojen rupsahtaminen ja pienirintainen kun olen aina ollut, niin ei se ero niin kummoinen sitten kuitenkaan ole. Tai sitten osasin siihen valmistautua kun siitä etukäteen tiesin... ;)

    Tosin, pitää kyllä tunnustaa, että en mä ole ollut ihan tietoinen miltä pahasti raskausarpinen vatsa näyttää sitten jälkikäteen. Että ihan näin kahden lapsen äitinä koin silmiä avaavia hetkiä kuvia katsellessani.

    Mutta muuten olen sitä mieltä kuten muutkin, että kirjoituksesi oli tosi hyviä pointteja sisältävä.

    ReplyDelete
  11. Hmmmjoo, kyllä varmaan osa voimaantumisen kokemusta on se, että saa ottaa vastaan kehuja itsestään. Siitähän se hyvä itsetuntokin syntyy, että kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty. Ja oikeastaan, mitä sen on väliä, mistä voimaantuu, kun se voimaantuminen itsessään on hyvä asia? (Nyt mä oon hokenut voimaantumista niin paljon, että sana alkaa tympiä minuakin).

    Mä tykkäsin tosi paljon kirjoittaa pohdintaa omasta vartalostani ja suhteestani siihen (se on siis luonnoksissa valmiina). Kuvasta en tykkää niin paljon, tai siis, en ole lainkaan varma haluanko sitä internetiin. Mutta en tiedä, vaatiiko tekstin julkaiseminen myös kuvaa. Nyt tietysti sanot, ettei vaadi, mikä on totta, mutta jotain jäisi mielestäni ehkä uupumaan, jos laitan vain tekstin. Ehkä en julkaise mitään, tämähän alkaa kohta olla jo puhkikulunut tämäkin aihe :)

    ReplyDelete
  12. LQ, tänks! Ja postaa ihmeessä jostain muusta, jos tuntuu. Ei se nimittäin varmastikaan ole triviaalia, ja kaikkea muutakin kiinnostavaa mahtuu maailmaan kuin tämä juttu!

    Minäkään en tosiaan oikein tiedä, mitä tästä voisi saada, mutten ole valmis kokeilemaan vain saadakseni selkoa tilanteeseen.

    Pilami, saatat olla oikeassa! Mulle kävi sillä tavalla, että jotenkin jossain välissä vain heräsin siihen, että niin, totta kai MINUNKIN kehostani tulee vanhempi, vaikka kuinka kuvittelin olevani kuolematon ja ikuisesti nuori. Äitiys kieltämättä vauhditti sitä ehkä vähän, vaikka toisaalta, olisi tässä voinut käydä vaikka mitä ilmankin.

    Äitiyteen liittyy kyllä sellainen kumma oletus, että yhtäkkiä ulkonäöllä ei olekaan muka mitään väliä, mikä on ihan kakkaa. Totta kai sitä haluaisi tietää myös siitä, miten muutokset tulevat vaikuttamaan minun kehooni - sehän on olennaista muutoinkin kuin ulkonäön kautta.

    Saara, no tavallaan joo. Ja toisaalta taas ei. Koska kroppansa hyväksyminen ei kuitenkaan voi olla kiinni vain muiden kehuista, tai kantimet asialle on aika heikot. Ja kolmanneksi sitten vielä sekin, että sen sortin hyväksynnän ja rakkauden koen ainakin itse saavani muualta - jos nyt kaikki herkeäisitte kehumaan vartaloani kauniiksi, olisin luultavasti lähinnä kiusaantunut ja tietäisin, että valehtelette koko posse :D

    Mä oon pohtinut omaa suhdettani kehooni kyllästymiseen asti, mikä ei nyt vielä tarkoita, että olen kyllästynyt muiden suhteisiin omien kehojensa kanssa - luen mielelläni pohdintoja, mutta kuva-asiaan en osaa sanoa mitään.

    Tuolla Lilyn puolella Fitness Fuhrer kirjoitti minusta hienosti siitä, että hieman tuntuu kummalta tämä kulttuuri, jossa naisen on aina asetuttava katseiden kohteeksi - jopa voidakseen itse hyväksyä kroppansa. Se nyt jotenkin oli se, mitä itsekin yritin haparoiden sanoa.

    Että voi kun ei tarvitsisi.

    ReplyDelete
  13. Tämä on selkeästi paljon vaikeampi aihe kuin alkuun luulin.

    Mun mielestä ihmistä ei voi koskaan kehua liikaa, olettaen, että kehut ovat aitoja. Kaikilla pitäisi olla oikeus myös tuntea itsensä kauniiksi. Tietenkin on huono juttu, jos itsetunto on riippuvainen kehuista. Mutta jos ihmistä ei ole kukaan koskaan sanonut kauniiksi, voiko hän tuntea itsensä kauniiksi? Tarkoitan, voiko oman kropan hyväksyntä olla pelkästään sisäsyntyistä?

    Samoin tuosta katseille itsensä asettamisesta voi olla montaa mieltä. Toisaalta se voi olla juuri kuten sanoit. Toisaalta voi olla, että esillä olleet naiset ovat tehneet niin omasta halustaan, ja epäily, ettei näin ole, tarkoittaa epäilijän pitävän naisia vähän aivottomina ja heikkoina.

    Nyt minä olen kovasti surullinen. Näin alkuun tämän haasteen kovin kauniina. Nyt se tuntuu monella tapaa kääntyneen itseään vastaan.

    ReplyDelete
  14. Äh, anteeksi, en mä halunnut ketään surulliseksi tehdä. Mua vaivaa tässä haasteessa tietyt jutut, ja toivoisin, että sellaisistakin voisi keskustella. Harva juttu tässä maailmassa kuitenkaan on yksiselitteisen hyvä asia (onneksi harva kai on myöskään yksiselitteisen paha) - en halunnut sanoa, ettei haasteeseen pidä osallistua, tai että siitä ei pidä saada hyvää mieltä. Koin vain, että jutussa on muitakin puolia, joista keskustella.

    Melko varmasti naiset ovat olleet esillä omasta halustaan ja oikeasti kokeneet sen voimaannuttavaksi; ei kyse ole kestään yksilöstä sinänsä vaan kulttuurista, jossa arvioivan katseen alle asettuminen vain on jotenkin niin normaalia, ettei oikeastaan muisteta kysyä, onko katsottavana oleminen ylipäänsä tarpeen - ainoa kysymys tuntuu olevan, kellä on oikeus asettua katsottavaksi.

    ReplyDelete
  15. Totta kai voi, saa ja pitää keskustella. Keskustelun seurauksena vaan voi olla, että joku tulee surulliseksi. Ei se mun mielestä ole huono asia, vaikka ilo nyt lähtökohtaisesti on kivempaa kuin suru: keskustelulla on arvo sinänsä, ja se, että se herättää tunteita ei ole huono juttu sekään.

    Enkä mä ainoastaan sun sanoja surkuttele. Luin PeNan blogista KaksPlus-palstan uunoista, jotka on tulkinneet tämän haasteen kurjimmalla mahdollisella tavalla. Siitä tuli todella paha mieli.

    ReplyDelete
  16. Rakastan Suomen saunakulttuuria. Ei kannata katsella photoshopattuja naistenlehtiä, vaan käydä kerran viikossa uimahallin saunassa. Siellä näkee, että olemme kaikki erilaisuudessamme kauniita, ja myös sen, mitä elämä tekee vartalolle.

    ReplyDelete
  17. mä arvasinkin, että sä oot yks niistä, jotka eivät lähde tuohon vouhotukseen mukaan. en ole oikein osannut purkaa sanoiksi, miksi koko idea on minusta säälittävän huvittava mutta tässä kommenttiketjussa on tullut monta ilmaisua ajatuksilleni. mähän ikuisena vastarannan kiiskenä olen myös immuuni jollekin ihmeen ryhmäpaineelle. en millään keksisi yhtään syytä, miksi minun pitäisi laittaa puolialastomuuskuvia itsestäni yhtään mihinkään. kroppaani en häpeä, uimaranta ei ole minulle ongelma vaikka kolme lasta, kohta 40 vuotta ja täsmäliikunnan puute näkyy. mullahan on anoreksiatausta mutta kaikista kroppa-ajatuksista vapauduin kun aloin tuossa 11,5 vuotta sitten odottaa esikoistani. suurimmat muurtokset raskaudet, imetykset ja äitiys on tehnyt minun mieleeni - huolettomasta kaksseiskasta on kasvanut sairauksista ahdistuva megaäiti.

    ReplyDelete
  18. Jei, kun sain täällä pohdiskella vähän tätä juttua niin sain kirjoitettua (ihan omasta tahdosta, omin sanoin, ja pikkuisen Täti-ihmisen tekstin kannustamana) oman ajatukseni siinä höperyyden määrässäkin kuin se tänä aamuna kahvikupin ja muun hulinan keskellä suostui kirjalliseen muotoon asettautumaan. Että sieltäpä sitten. Epäilen vain, että kuvaton ajatteluni ja suurimman hurriganin tasaannuttua, tekstini kiinnostaa yhtä paljon kuin tekstini bodyjen muuttamisesta paidoiksi. Mutta tulipahan tehtyä :D. Ja nyt leivon suklaakakun.

    ReplyDelete
  19. Mä laitoin kuvani esille hetken mielijohteesta, kun muistin, että onhan musta hiljattain otettu biksukuva. Ei harmita, mutta en myöskään voimaantunut. Mikään käsitys itsestäni ei oikeastaan muuttunut, mutta jostain syystä mua huvittaa ihan suunnattomasti, että musta on bikinikuva netissä :D

    Mäkin olen sillä linjalla, että se tietty raja on tosi tarkka. En halua nähdä työkavereiden intiimialueita, enkä esitellä omiani. Sama juttu pätee mielipiteisiin, jotka ovat vatsamakkaroitanikin intiimimpi asia: en halua esitellä näkemyksiäni omana itsenäni koko maailmalle, joten lauon nimimerkin takaa. Samalla tapaa en koe saunoneeni koko maailman kanssa, kun laitoin kasvot peittävän, huonolaatuisen kuvan ns. blogiini. Se ei vissiin ollut haasteen alkuperäinen ajatus, mutta mä nyt vähän sovelsin...

    ReplyDelete
  20. Saara, eihän jostain KaksPlussan keskustelupalstalta enimmäkseen voi tulla kuin paha mieli.

    Sannabanana, erinomainen pointti! Naistenlehtien lukeminen alkaa muutenkin vaikuttaa kaikkea muuta kuin erinomaiselta viihteeltä. Saunominen sen sijaan tekee hyvää kaikin tavoin, etenkin jos löylystä pääsee pois ennen kuin alkaa pyörryttää :D

    Wandis, se on kyllä jännä, miten vanhemmuus kasvattaa nopeasti ulos koko joukosta nuoruusiän ongelmia. Jännä ja hyvä - vaikka tietenkään vanhemmuutta tuskin voi parantumiskeinona suositella.

    En kuitenkaan menisi sanomaan haastetta säälittäväksi - kuten sanottua, kaikki keinot ovat sallittuja rakkaudessa omaa kehoaan kohtaan. Haasteen markkinointi on sen sijaan ollut paikoin ahdistavan puolella, vaikka sillekin pitäisi osata viitata kintaalla.

    Bleue, hyvä teksti oli, luin pikaisesti muun tohinan keskellä tänään. Palaan asiaan!

    PS. Minä en vaadi kuvia ja bodytekstisi luin kyllä ihastellen, mutta mökiltä huonojen kommentointimahdollisuuksien takaa :)

    Sikuriina, mitä, et voimaantunut? :D Mutta hyvä, jos huvittaa - silloinhan tästä on saatu jotain irti.

    Minä olen valinnut kanssasi sillä tavalla eri linjan, että esittelen mielipiteitäni pyydettäessä JA pyytämättä, mutta, noh, quod scripsi, scripsi, ja silleen :D Oma rajansa on kuitenkin hyvä tiedostaa.

    ReplyDelete