12 May, 2013

Äiti, päivä

Olen aina kokenut äitienpäivänä lievästi kiusalliseksi tapahtumaksi, kuten ehkä tietävät ne, jotka ovat lukeneet tätä blogia jo viime äitienpäivänä.

Tunnetta on vaikea sanallistaa, vaikka aina sitä yritänkin. Ehkä kyse on pohjimmiltaan jotenkin kuitenkin siitä, että sinä päivänä elokuussa, kun syntyi eräs lapsi, syntyi myös eräs äiti. Kornilta tuntuu ajatus siitä, että lapsen pitäisi minua tästä jotenkin erityisemmin kiittää. Minunhan tulisi kiittää häntä siitä, että olen äiti - ei se ole mikään itsestäänselvyys ollut.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu keskenmenoista. Se oli oikein hyvä juttu, vaikka toi tunteita pintaan. Kolme vuotta sitten äitienpäivänä taisin kuvitella, että kohdussani elää joku. Oikeasti kohdussani oli joku kuollut.

Lämmin ajatus tänä äitienpäivänä Leonard Cohenin sanoin myös niille äideille, joiden lapsi ei ole vielä täällä:

I greet you from the other side 
Of sorrow and despair 
With a love so vast and shattered 
It will reach you everywhere 
And I sing this for the captain 
Whose ship has not been built 
For the mother in confusion 
Her cradle still unfilled

12 comments:

  1. Aika lailla samoilla fiiliksillä. En ole seitsemässä vuodessa ehtinyt ymmärtää, miksi minua pitäisi juhlia. Syvää kiitollisuutta omasta äititydestäni tunnen kyllä - saamapuolella tässä ollaan.

    ReplyDelete
  2. Tähän niin kuin niin moniin muihin juhlapäiviin liittyy myös surua ja ikävää. <3

    Itse en ole jaksanut suuresti analysoida äitienpäivän merkitystä. Minusta on tosi mukavaa lahjoa omaa äitiä ja mummoa. Erityisesti tänä vuonna oli ihanaa nähdä 3 veen riemu ja jännitys lahjan antamisesta. Ja jos nyt yhtenä päivänä voi tyylikkäästi kieltäytyä tiskeistä ja aamupalan laitosta, niin miksi ei?

    Käyn nyt kuitenkin laittamassa pesukoneesta narulle maton, jolle itse tiputin eilen leipomisen tuoksinassa kananmunan. Sitten hetki laatuaikaa Hesarin kanssa, kun lapset nukkuu. Hyvä päivä tää äitenpäivä. :)

    ReplyDelete
  3. Naureskelin aamulla itselleni: inhoan kontrollifriikkeyttä ja marttyyriyttä etenkin äitinä ja elämänkumppanina, mutta niin vaan valitsin ja maksoin itse oman äitienpäiväkukkani ja leivoin äitienpäiväkakun. Että tulee varmasti oikein.

    Keskenmenoartikkeli oli tosi koskettava ja ajatuksia herättävä. Nousi myös ihailu ihmismielen voimaa ja vahvuutta kohtaan: että sitä voi elää mielekkään ja onnellisenkin elämän, vaikka on menettänyt paljon, kuten jutussa haastateltu Tarja Cronberg.

    ReplyDelete
  4. Silmäilijä, hyvin kiteytit. Kiitollinen on fiilis, mutta ei vain tänään.

    Jennijee, toki, enkä mä nyt varsinaisesti tarkoita, ettei saisi juhlia. Koen sen vain jotenkin hieman kaukaiseksi ja oudoksi. Leluteekin Emilia kirjoitti minusta hyvin siitä, että ehkä lapsista on tosi hauskaa osoittaa rakkautensa äidilleen, ja siitä kulmasta alan ehkä ymmärtää - vähän.

    Ja ehkä mäkin vähän käytin äitienpäivää tänään tekosyynä kun lapsen päiväunien aikaan en lukenutkaan kemiaa vaan otin itsekin tirsat miehen kainalossa. Edelliskerrasta on TOVI.

    Lupiini, aika hyvä :D Turha ottaa pöydälleen rehuja, joista ei pidä. Ja kakkukin on munsta selkeesti sellanen homma, että koska se on epäterveellistä ja verensokeri alkaa heitellä, sen pitää olla sen arvoista :D

    Cronbergin haastattelu oli kyllä liikuttava. Minähän olen tavallaan päässyt keskenmenojeni kanssa helpolla, muilta osin välttämättä en. Mutta elämä on silti onnellista - ja luulen, että suurimpienkin surujen jälkeen on mahdollista tuntea onnea.

    Lapsettomuuden suru voi kyllä olla (ehkä, voi olla, että vain kuvittelen) jollain tavalla uniikkia sikäli, että kun muista menetyksistä jotenkin on kiivettävä yli ja sitten elämä pikku hiljaa, väistämättä, tasaantuu, lapsettomuus voi olla uusi pieni kriisi joka kuukausi, ainakin niin kauan kun lasta aktiivisesti toivotaan.

    Menipäs jorinaksi.


    Toivottavasti kaikilla oli hyvää kakkua! Toisaalta pitää muistaa se, että aina on hyvä hetki syödä kakkua, eritoten hyvää kakkua!

    ReplyDelete
  5. Viime vuonna suhtauduin ensimmäiseen äitienpäivääni rajusti tunteella, mutta nyt on ihan muut asiat mielessä. Tämä sinun kirjoitus kosketti, kuten myös Hesarin juttu, vaikkei omakohtaista kokemusta olekaan. Huomaan vain, että ryhdyn helposti myötäsuremaan kaikkia menetettyjä lapsia. Siihen tunteeseen on jotenkin helppo samaistua, vaikka halu surra taitaa mulla olla aika itsekäs. Tunne, jossa minun on näinä aikoina helppo rypeä. Hyvää ä-päivää silti!

    ReplyDelete
  6. Jostain kumman syystä kaipaan omia perinteitä tähän päivään. En välitä juurikaan merkkipäivistä, mutta tästä mä tykkään. Enempihän se on lasten päivä, sain aamulla ihan itse tehdyn kortin puolitoistavuotiaalta ja vaikkei lapsi päivän sisältöä vielä ymmärrä, niin saajan ilo tarttui silmin nähden antajaankin.

    Keskenmenojuttua mun ei olisi pitänyt lukea lainkaan näissä synnytyksen jälkeisissä ankeissa tunteen tiloissa. Vaikkei oma keskenmeno mikään suuri juttu minulle ollutkaan (olisin varmasti erittäin eri mieltä jos noita pieniä tyyppejä ei pyörisi tuossa nyt kaksin kappalein), vollotin antaumuksella, erityisesti kun pääsin keskenmenoihin, joissa lapsi pitää synnyttää kuolleena. Itkettää vielä iltapäivälläkin.
    Mutta hieno valinta musta Hesarilta esitellä äitiyden muitakin puolia, kuten keskenmenoja ja masennusta, pelkän mitallinjaon sijaan.

    ReplyDelete
  7. Mä en pystynyt lukemaan sitä keskenmenojuttua ollenkaan, rupesin itkemään jo ensimmäisistä lauseista ja sitten hävetti, kun oltiin hotelliaamiaisella. No, yritän vaikka huomenna kotona. Ja mulla ei ole yhtään keskenmenoa koettuna, mutta toisten keskenmenot kolahtaa aina - ehkä kun tietää, minkä kaiken mahdollisuuden se toinen on menettänyt. Ja tietysti tulee myös syyllinen olo, että miksi mulla on ollut näin hyvä onni. No joo.

    ReplyDelete
  8. Tuttavapiiristä löytyy useampi koskettava kohtukuolema, ja sitten paljon äitinsä menettäneitä tai niitä, joiden äideissä ei juuri juhlittavaa ole. Silti mulla on ristiriitainen suhtautuminen; tämä on niitä harvoja päiviä mistä tunnen että on ihana juhlistaa ihan itsekin ja nautin siitä, että vaikkei mua missään shampanjassa aamulla kylvetetykään niin kuitenkin huomioitiin, ja toisaalta oma äiti on huippu ja sitäkin kelpaa juhlia. Facebookissa tuttavapiiri jakautui niihin ns. hehkuttajiin (siihen vähän kuuluu lahjoilla ja hemmottelulla brassailu) sekä niihin, jotka äärimmäisyyteen asti muistuttavat että äitienpäivä ei oikeastaan ole mikään ilon aihe kun monelle se on surun ja ikävän päivä. Yritin valita keskitien (vaikka olisi voinut jättää kaiken julkisen kommentoinnin kokonaan) ja lähinnä kiitellä omia lapsia, mummeja ja Käyttistä.

    Hesarin juttu oli hyvä, asiallinen ja mun mielestä ihan hyvin ajoitettukin. Aihe, joka tosiaan yleisyydestään huolimatta saa aika vähän huomiota.

    ReplyDelete
  9. Muistan omasta lapsuudestani sen, että äitien- ja isänpäivät olivat ihania. Kai se liittyi juuri siihen, että sai osoittaa rakkautta vanhemmille, vaikkei sitä lapsena varmastikaan niin osannut ajatella. Mutta siihen liittyi kaikkea salaista puuhastelua lahojen ja korttien ja aamupalan valmistelujen kanssa, joilla sitten sai yllättää vanhemmat. Ja luulen, että vanhemmille se päivän ilo tulee juuri siitä, että saa nähdä lapsen ilon.

    Kiitollisuutta varmasti tuntevat niin äidit kuin lapsetkin, mutta en näin lapsen roolissa ole koskaan yhdstänyt kiitollisuutta siihen synnyttämiseen vaan moniin muihin asioihin, mitä sen jälkeen on tapahtunut. Äideillä epäilemättä on lapsen syntymään hiukan erilainen suhde kuin lapsella itsellään, sen kiitollisuudenkin suhteen. :)

    ReplyDelete
  10. Hyvä kirjoitus. Jäin miettimään.

    ReplyDelete
  11. Hieno kirjoitus. Ymmärrän tavallaan, että äitienpäivä voi olla monille raskas, enkä tietenkään voi mitenkään oikeasti ymmärtää lapsettomuutta, keskenmenoja ja kohtukuolemaa, kun ei itselläni kokemusta ole. Olen ollut nyt useamman äitienpäivän äiditön, eikä se tee minun äitienpäivästäni surullista. Tietenkin joillekin voi tehdä, ja tekeekin varmasti, mutta mulla on vähän sellainen suhtautuminen näihin juttuihin, että surut pois ja kukka rintaan, kuolema on osa elämää. En haluais, että minuakaan muistellaan itkeskellen vaan naureskellen, enkä usko, että äitikään haluaisi, että itkeskelen hänen peräänsä joka äitienpäivä. Muistelen toki.

    Suhtaudun äitienpäivään sellaisena (teko)syynä syödä kakkua ja vaatia vähän enemmän omaa ja yhteistä aikaa kuin perussunnuntaina. Mutta en mä osaa siihen liittää, että lapsen pitäisi olla kiitollinen minusta. Minä olen kiitollinen hänestä, mutta ei hän ole minua halunnut tai valinnut, hänen on vain kestettävä minut. Yritän parhaani kumminkin, ettei tämä olisi hänelle ihan sietämätön koettelemus, tämä minun äitiyteni.

    ReplyDelete
  12. LQ, myötäsuremiseen on kyllä (liian) helppo jäädä kiinni! Joku raja silläkin on oltava.

    Veera, minustakin se juttu oli erityisen hyvä JUURI äitienpäivänä. Hesarille propsit.

    Ja totta varmaan on (omallakin kohdallani), että keskenmenoista on aika helppoa toipua, jos kuitenkin saa vielä lapsia. Ja varmasti myös mitä aiemmilla viikoilla raskaus menee kesken. Kuolleena syntyvät lapset polttavat aina sydämen karrelle.

    Meidän toistaiseksi pysyvin äitienpäiväperinne on ollut mun juoksulenkki itsekkääseen kellonaikaan :D

    Leluteekki, eihän syyllisyys tietenkään kannata, mutta totta kai sellainen olo helposti tulee. Itsellekin, jos kohtaa jonkun, jolla on ollut vielä hankalampaa.

    Toivottavasti oli hyvä aamiainen!

    PeNa, mä jätin oman some-läsnäoloni minimiin, koska se äärimmäisyyksiin menevä hehkutus kiristää aina hermojani, mutten kuitenkaan jaksaisi toisten riemua brassailuistaan pilata. Tai siis olen mä sitäkin joskus tehnyt, mutta nyt ei huvittanut :D

    Mä oon ehkä enemmän synttäri-ihmisiä, koska silloin en koe, että juhlittaisiin ahdasta Liina-myyttiä :D

    Liisa, varmaan tuo lapsen ilo on vanhemmallekin se juttu. Kyllä muakin lämmitti kun lapsi ojensi lahjan kolmeen (3) kertaan.

    Kiitollisuuskin on sinänsä kiva tunne, mutta toisaalta jos se on pakko osoittaa kerran vuodessa, tulee vähän falski olo helposti. Ehkä. Mulle tulee. Olenkin vastarannankiiski!

    snna k, kiitos :)

    Siina, mun mielestä sulla on ehkä paras tapa suhtautua mihin vaan, että nyt voi syödä kakkua :D Mulle tulee siitä hyvä mieli. Ja toi kiitollisuusjuttu, juuri noin se menee!

    Tavallaan menetyksessä on usein se onni, että mitä enemmän surua, sitä isompi on ilokin ollut. Parempi surra kuin olla koskaan mitään tuntematta.

    ReplyDelete