No niin. Nyt se zen on löydetty. Se oli sohvan alla.
Olen pitkän tovin kuvitellut, että helpoin tapa ärsyttää Liinaa on tivata, josko lapsi 2.0 on jo tuloillaan. Lukiessani Leopardikuningattaren mainiota tekstiä (joka käsittelee oikeastaan vähän muita juttuja, mutta näin se ajatusprosessi toimii) tajusin, että näin ei olekaan.
Exhibit A: Viikonloppuna hautajaisissa eräs vieraista iloisesti kysyi mieheltäni, onko meille tulossa toinen. Mies kiemurteli. Minua nauratti. Arvasin, että se mekko ei ollut imartelevimmasta päästä, mutta olipahan valmiina kaapissa eikä ostettavana kaupassa.
Exhibit B: Päiväkodissa oli jaettu jotain päiväkerholappuisia lasten vanhemmille. Hämmennyin: miten tämä meitä koskee, lapsemmehan on hoidossa, meneekö koko ryhmä johonkin kerhoon? Hoitajatar vallan asiallisesti selitti paikkapulasta ja ohimennen huomautti, että jos meille ei ole toista tulossa ...
... ei anelu viedä vanhempi mukelo päiväkerhoon päivähoidon sijaan meitä koske. Minä siihen sirkuttamaan, että ei ole toista tulossa eikä suunnitelmissa. Sitten liihotin duuniin.
Vielä imetysaikana närkästyin (kohtuuttomasti) olettamuksista, joiden mukaan toinen lapsi tehdään kahden vuoden sisään ensimmäisestä. Usein kai toinen lapsi syntyy aika nopeasti, ja vaikka voi olla höpsöä tehdä ennakko-oletuksia, kaikki me kuitenkin ennakko-oletustemme varassa jossain määrin toimimme. Hieman yllättäen en jaksakaan käyttää energiaa kimpaantumalla siitä, että muut saattavat oman kokemuspohjansa perusteella muodostaa joitakin hypoteeseja perheemme pääluvun kasvusta.
Tätä postausta aloitellessani ajattelin, että eräs konteksti muodostaa poikkeuksen: duuni. Mutta ei sekään kyllä muodosta. En yhtään millään jaksa töissäkään piitata siitä, mitä ihmiset vatsanseudustani ajattelevat.
Okei. En mä varmaan ole yhtään enempää zen kuin aiemminkaan. Olen vain suunnannut huomioni muualle: en pyri uraohjuksena kohti johtoryhmää, en haaveile vauvasta enkä unelmoi edes painoindeksillä 17,5 luunsa rannalle raahaavasta bikinikropasta.* Haaveet ovat oikeastaan aivan muualla.
Luultavasti kokisin asian paljon kipeämmin, jos haaveissa olisi vauva, jota ei ala kuulua - tai pesti, jota en raskausepäilyjen vuoksi saisi. Nyt tilanne on kuitenkin aika hyvä! Aion ehdottomasti nauttia tästä, sillä en millään muista, milloin olisin ollut viimeksi näin iloisen piittaamaton!
* En todella jaksa ahdistua edes alavatsani mallista, joka kieltämättä tarjoaa tulkintapohjaa kiinnostuneimmille suuntaan jos toiseenkin. This is a first.
 |
| Tai ehkä zen olikin täällä. |
Exhibit A: Viikonloppuna hautajaisissa eräs vieraista iloisesti kysyi mieheltäni, onko meille tulossa toinen. Mies kiemurteli. Minua nauratti. Arvasin, että se mekko ei ollut imartelevimmasta päästä, mutta olipahan valmiina kaapissa eikä ostettavana kaupassa.
Exhibit B: Päiväkodissa oli jaettu jotain päiväkerholappuisia lasten vanhemmille. Hämmennyin: miten tämä meitä koskee, lapsemmehan on hoidossa, meneekö koko ryhmä johonkin kerhoon? Hoitajatar vallan asiallisesti selitti paikkapulasta ja ohimennen huomautti, että jos meille ei ole toista tulossa ...
[pikainen vilkaisu farkkujen vyötäröön]
... ei anelu viedä vanhempi mukelo päiväkerhoon päivähoidon sijaan meitä koske. Minä siihen sirkuttamaan, että ei ole toista tulossa eikä suunnitelmissa. Sitten liihotin duuniin.
Vielä imetysaikana närkästyin (kohtuuttomasti) olettamuksista, joiden mukaan toinen lapsi tehdään kahden vuoden sisään ensimmäisestä. Usein kai toinen lapsi syntyy aika nopeasti, ja vaikka voi olla höpsöä tehdä ennakko-oletuksia, kaikki me kuitenkin ennakko-oletustemme varassa jossain määrin toimimme. Hieman yllättäen en jaksakaan käyttää energiaa kimpaantumalla siitä, että muut saattavat oman kokemuspohjansa perusteella muodostaa joitakin hypoteeseja perheemme pääluvun kasvusta.
Tätä postausta aloitellessani ajattelin, että eräs konteksti muodostaa poikkeuksen: duuni. Mutta ei sekään kyllä muodosta. En yhtään millään jaksa töissäkään piitata siitä, mitä ihmiset vatsanseudustani ajattelevat.
Okei. En mä varmaan ole yhtään enempää zen kuin aiemminkaan. Olen vain suunnannut huomioni muualle: en pyri uraohjuksena kohti johtoryhmää, en haaveile vauvasta enkä unelmoi edes painoindeksillä 17,5 luunsa rannalle raahaavasta bikinikropasta.* Haaveet ovat oikeastaan aivan muualla.
Luultavasti kokisin asian paljon kipeämmin, jos haaveissa olisi vauva, jota ei ala kuulua - tai pesti, jota en raskausepäilyjen vuoksi saisi. Nyt tilanne on kuitenkin aika hyvä! Aion ehdottomasti nauttia tästä, sillä en millään muista, milloin olisin ollut viimeksi näin iloisen piittaamaton!
* En todella jaksa ahdistua edes alavatsani mallista, joka kieltämättä tarjoaa tulkintapohjaa kiinnostuneimmille suuntaan jos toiseenkin. This is a first.
Ihana kuva :)!
ReplyDeleteJa ihana sinä, noin sitä pitääkin ajatella ja osata ottaa rennosti. Möläytyksiä me kaikki teemme, toisella vaan ne kipukohdat ovat erit kuin toisella jne. Vuorovaikutus sinänsä on jo yksi mysteeri maailmassa että välillä tuntuu ihmeeltä, että edes jonkun tason yhteiskunta on olemassa :D. We are living in a society here, kuten George (Seinfeld) jatkuvasti muistuttaa.
Haluaisin itsekin olla välittämättä niin toisten aatteista ja ottaa rennommin mutta selkeästi siinä on aaltoilunsa. On niin turhaa olla pikkumainen. Ajattelin muuten sinua juuri tuossa lenkillä, kummallista ajatella irl jotain blogituttavuutta :). Mutta ajatuksissa sinulle tsemppejä perjantaille taas lähetin ja yritin ottaa juoksuaskeleita, kuten oikeat blogimutsit tekevät (hehhhe!).
Mahtavaa! On kivaa olla zen, helpottavaa. Helpottavaa kun ei tarvitse sotia jokaista sotaa ja vetää joka asiasta terävästi henkeä sisäänpäin ja alkaa vähintäänkin mielessään suunnitella paasauslitaniaa siitä miksi vastapuolen oletus on ärsyttävä, väärä, sovinistinen, typerä tai jotain vastaavaa. Musta tuntuu että itsekin muutun koko ajan zeniläisemmäksi, joku sellainen pintanahka ihmisessä vaan paksunee. Ei vaan kiinnosta aina pultata.
ReplyDeleteHuomaan joskus, kun aletaan joukolla läärätä sitä, miten kuohuttavia ennakko-oletuksia isovanhemmat tekee omista kasvatusratkaisuista, esimerkiksi imetyksen pituudesta tai siitä, nukkuuko lapsi omassa sängyssä vai vanhempien vieressä, en vaan jaksa avata suutani paitsi tyynnytelläkseni. Jotenkin se tarve vihata omia vanhempia siitä, että ne kuuluvat eri sukupolveen ja ovat siksi kasvattaneet lapsensa eri tavalla kuin me nyt omamme, on aika pitkälti kadonnut. Lienee sekin sitä oman vanhemmuuden luomaa perspektiiviä.
Iloinen piittaamattomuus on mainio tila! Ja hei, jos kysymykset alkaa vielä joskus ärsyttää, niin hankkikaa ihmeessä kaksoset, sen jälkeen ei nimittäin enää kukaan kysy, onko neljättä tulossa. :D
ReplyDeleteMä varmaan pidän niin kovaa meteliä meidän yksilapsisesta perheestä ettei kukaan saa suunvuoroa kyselläkseen tyhmyyksiä. Toisaalta ei kukaan muistaakseni kysynyt ennen tätä ainokaistakaan mitään, joten taidan olla niin pelottava kovis, ettei kukaan ylipäätään uskalla kysellä mun asioista. Tai sitten olen saavuttanut niin vakaan zenin etten enää rekisteröi epäkohteliaisuuksia.
ReplyDeleteJos zen ei löydy valkovuokkomättään keskeltä, en tiedä mistä.
ReplyDeleteKipupisteet tosiaan muuttuvat elämäntilanteiden myötä, ja jotkut niistä saattaa ajan myötä jopa voittaa. Mitään stabiilia zen-tilaa tuskin voi saavuttaa, mutta onko se toivottavaakaan? Jos mistään ei kiihdy, tunteeko sitä olevansa edes elossa?
Mä en varmaankaan olisi kovin zen, jos mulle olisi kohdistettu tuollaisia kysymyksiä. ;)
ReplyDeleteOttaen huomioon varsin mittavan vappupallomahani, olen keksinyt vain yhden syyn, miksi minulta ei juuri koskaan kysytä olenko raskaana. Se syy on tietenkin tämä ikä.
Tai no, äitituttujen kanssa tulee joskus aika avoimesti juteltua suunnitelmista hankkia lisää lapsia ja niiden suunnitelmien etenemisestä. Jos siis suunnitelmia sattuisi olemaan. ;) Mutta näitä keskusteluja mä en laske, vaan ainoastaan muut satunnaiset kyselyt.
Tuohan on just ihan parasta, että olet iloisin mielin juuri tämänhetkisessä tilanteessa. Kunpa minäkin olisin, enkä koko ajan repisi jostain jotain kriisiä! ;)
Sun mekko on varmaan ihan jees :) Mä vähän luulen, että se kyseleminen on välillä ihan vaan small talkia ilman viittauksia vyötäröön? Ei tietenkään asiallista eikä hienotunteista, vaikka oliskin ihan hyväntahtoista.
ReplyDeleteMua huvittaa se havainto, että kukaan lapsemme tavanneista ei ole toisen lapsen perään kysellyt. Lapsihan on mitä suloisin totta kai, mutta jos nyt tiivistäen sanotaan, niin aika haastava monella tapaa. Onneksi on oletettavaa, että homma tasaantuu ajan myötä.
Annoin kerran karkeloissa lapsen erään erittäin lapsirakkaan tädin hoiviin, joka vaatimalla vaati, että "istun ja otan omaa aikaa". Siinä oli sitten kakkupala puoliksi syöty, kun tätsä palautti lapsen alle 10 minuutin päästä ja sano että huhhuh.
Ei tässä nyt mitään ole, mitä terve ihminen ei jaksaisi, mutta vauvaa tähän sambaan ei osaa kuvitella, en minä eikä vissiin muutkaan :)
Hyvä, että zen löytyi! Kun ensimmäisen raskauden jälkeen eräs tuntematon vanhempi rouvashenkilö kyseli, olenko kenties raskaana, Kiirehdin selittämään, että eikun olen juuri synnyttänyt, ei siitä ole montaa viikkoakaan! Kotona sitten kriisailin. Nyt tän toisen kerran jälkeen olin ihan tyynenä vaan, kun puistossa joku äiti onnitteli ja sen jälkeen kysyi laskettua aikaa. Viittasin tyynesti vaunuihin ja sanoin, että tuollahan tuo nukkuu. Hah!
ReplyDeleteTää on OT, mutta en kyllä ymmärrä, mitä ne sulle tyrkyttää niitä kerholappuja. Kun siis teillä on se päiväkotipaikka jo. Me periaatteessa tarvittais se kerhopaikka ensi syksystä, mutta 13 paikkaa jonottaa kuulemma 40(!) lasta. Et jos on päivähoitopaikoista puutetta, niin ei sinne kerhoonkaan meinaa mahtua.
Lievä pokka kyllä! :) Mua häiritsee ainakin töissä vatsantiirailijat. Noloa, että on sen verran pullea suklaamaha, että sitä voi luulla raskausmahaksi.
ReplyDeleteJos muuten saavutat työprosessizenin, tai sellaisen tosielämän dilbertmäisyyksiin zen-asenteen, niin kerro sit, m-i-t-e-n! ;D
Bleue, kiitos! Ja juuri noin, viestintä on hiton vaikeaa, ja sitä saa vaan olla kiitollinen niistä kerroista kun omista möläytyksistä ei ole tullut dunkkuun.
ReplyDeleteSiitäkin olen samaa mieltä, että tämä menee aalloissa, välillä vaan kiihtyy nopeammin. Ja kiitos ajatuksista, niistä oli tänään iloa ja tukea!
Lupiini, just noin! Nykyään on vähän helpompi antaa useampien asioiden lipua ohi korvien, ajatella, että ehkä tuo nyt ei tuota ihan noin tarkoittanut ja niin edelleen.
Paradoksaalisesti olen tosin viime kuukausien suurimmat pultit vetäissyt nettikeskustelupiirissä, jossa oltiin joka viikko loukkaantumassa jollekin kaamealle taholle. Yritin alkuun tyynnytellä, tajusin homman turhaksi, enkä siltikään osannut lopettaa sanomatta hieman happamasti. Nolottaa - kunnolla zen Liina olisi ehkä vain antanut olla :D
Perspektiivi on kyllä rauhoittava asia. Tajuaa ehkä senkin, että niillä isovanhemmilla saattaa oikeasti olla edelleen vähän hämmennys päällä, ettei ehkä kaikki maailman viisaus saavu lapsenlapsenkaan myötä käsikirjassa.
Leluteekki, mä oon itse asiassa aina halunnut tietää, joko teille on kohta ... :D Okei, huono vitsi, tosi huono :D
Siina, sun osalta mä veikkaan niin vakaata zeniä. Oot mun idoli yhdessä Liisan kanssa.
...ja niin, toinen idolini Liisa, tottahan tuokin - mutta olen kyllä huomannut, että jatkuva kiihtyneenä olo on kuluttavaa. On parempi valita kiihtymyksenkohteensa tarpeeksi tarkasti :)
LQ, mutta jos zenin puute tässä johtuu siitä, että asia on käsittääkseni teille vielä itsellekin hieman auki? Tai näin olen blogistasi muistaakseni tulkinnut. En tiedä, osaisinko itsekään olla zen, jos asia koskettaisi suoraan jotain kipupistettä.
Mä olen kai ollut aika lunki asian kanssa siksi, että otaksun, että kysymykset liittyvät ehkä enemmän kysyjän kokemuksiin ja mahdollisiin toiveisiin kuin minun attribuutteihini. Saatan olla väärässä, mutta olen onnellinen ja väärässä :D
Sikuriina, no just noin se varmaan on. Siis että kyse ei välttämättä ole niinkään mun vyötärölinjasta sinänsä, vaan jutustelusta. Se on ihan okei ja lopulta ehkä kysyjälle kiusallisempaa kuin mulle :)
Kuulostaa aika epeliltä tuo teidän muksu! Mutta hyvä, että ehdit edes puolet kakusta syödä :D
(Minäkään en osaa kuvitella vauvaa tähän meidän sambaan, mutta se johtuu vähemmän meidän lapsesta ja enemmän minusta...)
Heta, paras asenne :D Mäkin muistan kuinka ankeutuneena kuljin raskaudenjälkeisen mahani kanssa ympäriinsä, valmiina muksauttamaan jokaista, joka katsoo pitkään. Nyt ei yhtään haittaa pieni pömppis.
Kas, tilannehan sen kerhon kanssa on se, että johtaja olisi valmis perustamaan toisen kerhoryhmän, mutta olisi iloinen, jos mahdollisimman moni kotona hengaava vanhempi veisi varttuneemman kupeittensa hedelmän sinne kerhoon sitten, päiväkodin sijasta. Siksi tiedoitus :D
VL, ei mitään noloa.
Mä en tiedä edes, miten olen tämän nykyisen saavuttanut :D Varmaan sillä, että ei oo ollut paljon ylimääräistä energiaa kiukkuun käytettäväksi tänä keväänä :D
Pikainen kommentti vain:
ReplyDeleteJoo, oikein olet tulkinnut, että ei se kakkos-asia ihan loppuun käsitelty meidän osalta ole. Ei ainakaan minun. Mutta hiekka tiimalasissa valuu pian loppuun ja sitten koko hommalle on pantava piste. Hyvä niin, ehkä.
LQ, niin, ehkä hyvä niin. Meillähän on ollut vähän sama tilanne: ollaan päätetty, että toisesta keskustellaan aikaisintaan ... noh, vuoden päästä, hitto, siihenhän ei oo paljon paskaakaan aikaa. Ja sit kun ottaa huomioon aikaisemman keskenmenorumban ja muut, voi olla, että toista ei vaan tule vaikka sitten haluttaiskin.
ReplyDeleteMutta kyllä mä ehkä silti ajattelen, että olisi hyvä keskustella se asia läpi. Tai ainakin minun - toimin paremmin, jos myönnän (edes itselleni) mitä haluan. Mutta tää nyt on tällaisia neuvo on vaarallinen lahja edes viisaalta viisaalle -juttuja. Älä kuuntele :)
En jaksa lukea aiempia kommentteja, vaikka kyllä kiinnostaisikin. (Pitäisi töitä tehdä - hittolainen).
ReplyDeleteMutta sen halusin sanoa, että olipa ihanaa luettavaa! Zen asian suhteen on paljon. Olen ylpeä sinusta :)
Ikäväkin olisi, yritän ehdottaan jonkinlaista tapaamista, kun seuraavan kerran siellä päin liikun.
Itse juuri pohdin samaista asiaa hieman toisesta näkökulmasta. Että kuinka mukavaa olisi, jos ei tarvitsisi salailla, vaan aikeista ja aikomatta jättämisistä voisi puhua avoimesti. Sekä myös siitä, jos kaikki ei elämässä aina suju niin kuin haluaisi.
ReplyDeleteEn ole vielä ihan varma, mitä mieltä olen, ja ymmärrän sen, jos joku kokee utelut ahdistavaksi. Niin minäkin koin silloin, kun oli vielä jotain udeltavaa. Nyt kun lisääntymisjutut on omalta kohdalta selvät, on kummasti enemmän halua avoimuudelle.
Kaisa, jee, juu, mekin voitais ehkä joskus piipahtaa. Otan asian esille perhekomiteassa :D
ReplyDeleteSaara, no siis juuri näin. Mutta sähän olit kirjoittanut aiheesta ihan mahtavan postauksen, tulin siitä jotenkin kauhean iloiseksi.
Mä koen hyvin selvästi asian myös niin, että mitä epäselvempiä asiat on itselle, sitä vähemmän niistä haluaa puhua. Menee vaan siilipuolustukseksi. Toisaalta puhumallahan ne ehkä selkiytyy. Kyllä kannatan puhumista ylipäänsä.
Hirveän hyvin sanottu tuo "kyllä kannatan puhumista ylipäänsä". Niin minäkin.
ReplyDeleteOn se jotenkin kumma homma, että puhuminen yleensä johtaa siihen, ettei asioista tule sellaisia isoja peikkoja :) Siksi se on niin hieno keksintö!
ReplyDelete(Ja miten monta ääliömäistä komediaa olisi vältetty, jos päähenkilöt olisivat vain viitsineet aluksi keskustella!)