Hesarissa Laura Saarikoski kirjoitti ajan muuttumisesta kalliiksi lasten myötä. Luin kolumnin ensimmäisen kappaleen, kiireinen kun olen, ja nyökyttelin.
Lapsi oli viime viikonlopun ja vähän päälle mummolassa hoidossa. Siellä oli saunottu, juotu pillimehua, ihasteltu lätäköitä, tikkaa ja sinivuokkoja, syöty kinkkukiusausta ja huokaistu "nam!" ja yritetty varastaa myös serkkutytön upouusi kylpytakki (yksi kylpytakki ei ihmiselle riitä, selvä se).
Lapsen vanhemmilla oli yhtäkkiä aikaa. Miten sitä ikinä kuvittelikaan, että viikonloput ovat lyhyitä? Saarikosken käsite rannattomasta ajasta osui, sillä lauantaiaamuna tuntui todella siltä, kuin olisi seissyt pienellä luodolla keskellä ajan valtamerta.
Sunnuntai-iltana tuntui vielä samalta, vaikka olin ehtinyt lukea tuntikausia pääsykokeisiin*, ulkoiluttaa koiraa, kipittää ravintolaan syömään ja vähän hiprakoitumaankin, juosta, laittaa verisuonet tukkivaa aamiaista, lukea huvikseni vain ja neuloa. Tämä kaikki, vaikka samalla nukuin yhdeksään molempina aamuina.
(Ostin koiralle juoksuvyönkin.)
Maanantai-iltana mieleeni hiipi ajatus siitä, että tämähän on oikeastaan ihan mukavaa näin. Ajatuksen kylkiäisenä sisään yritti syyllisyys, mutta hätistin sen tiehensä. Mukavaahan meillä oli, mutta homma ei tietenkään ollut sillä selvä, sillä tunteet ovat monimutkaisia ja ristiriitaisia paskiaisia. Tiistaina kävi, kuten epäilinkin käyvän - ikävä oli fyysinen, kuristava, itkettävä tunne. Kun auto kaarsi mökin pihaan ja lapsi isovanhempineen olikin saunassa, tuntui vartin ylimääräinen odottelu silkalta tuskalta.
(Rikoimme siis huoletta sääntöä, jonka mukaan lapsi saa olla hoidossa öitä ikävuosiaan vastaavan määrän. Penska ei vielä näytä traumatisoituneelta, mutta kosti kyllä heti seuraavana yönä, jolloin nukuimme kaikki samassa huoneessa. Yö helvetistä.)
Tänä viikonloppuna saan huidella tyttöni kanssa päivän verran kahdestaan. En malta odottaa, ikävä ei ole hellittänyt kunnolla vieläkään.
PS. Oletteko jo lukeneet Sikuriinan mahtavan ekopohdinnan? Suosittelen aurinkolämmöllä.
* Kuulostaa suureelliselta, mutta eipäs innostuta. Päätähtäin on ensi vuodessa. Ja sitä seuraavassa. Ja niin edelleen kunnes jään eläkkeelle.
Lapsi oli viime viikonlopun ja vähän päälle mummolassa hoidossa. Siellä oli saunottu, juotu pillimehua, ihasteltu lätäköitä, tikkaa ja sinivuokkoja, syöty kinkkukiusausta ja huokaistu "nam!" ja yritetty varastaa myös serkkutytön upouusi kylpytakki (yksi kylpytakki ei ihmiselle riitä, selvä se).
Lapsen vanhemmilla oli yhtäkkiä aikaa. Miten sitä ikinä kuvittelikaan, että viikonloput ovat lyhyitä? Saarikosken käsite rannattomasta ajasta osui, sillä lauantaiaamuna tuntui todella siltä, kuin olisi seissyt pienellä luodolla keskellä ajan valtamerta.
Sunnuntai-iltana tuntui vielä samalta, vaikka olin ehtinyt lukea tuntikausia pääsykokeisiin*, ulkoiluttaa koiraa, kipittää ravintolaan syömään ja vähän hiprakoitumaankin, juosta, laittaa verisuonet tukkivaa aamiaista, lukea huvikseni vain ja neuloa. Tämä kaikki, vaikka samalla nukuin yhdeksään molempina aamuina.
(Ostin koiralle juoksuvyönkin.)
 |
| Sovitaanko nainen, että minä vien ja sinä ... no, sinä puuskutat ja pihiset ja näytät punaiselta. |
Maanantai-iltana mieleeni hiipi ajatus siitä, että tämähän on oikeastaan ihan mukavaa näin. Ajatuksen kylkiäisenä sisään yritti syyllisyys, mutta hätistin sen tiehensä. Mukavaahan meillä oli, mutta homma ei tietenkään ollut sillä selvä, sillä tunteet ovat monimutkaisia ja ristiriitaisia paskiaisia. Tiistaina kävi, kuten epäilinkin käyvän - ikävä oli fyysinen, kuristava, itkettävä tunne. Kun auto kaarsi mökin pihaan ja lapsi isovanhempineen olikin saunassa, tuntui vartin ylimääräinen odottelu silkalta tuskalta.
(Rikoimme siis huoletta sääntöä, jonka mukaan lapsi saa olla hoidossa öitä ikävuosiaan vastaavan määrän. Penska ei vielä näytä traumatisoituneelta, mutta kosti kyllä heti seuraavana yönä, jolloin nukuimme kaikki samassa huoneessa. Yö helvetistä.)
Tänä viikonloppuna saan huidella tyttöni kanssa päivän verran kahdestaan. En malta odottaa, ikävä ei ole hellittänyt kunnolla vieläkään.
PS. Oletteko jo lukeneet Sikuriinan mahtavan ekopohdinnan? Suosittelen aurinkolämmöllä.
* Kuulostaa suureelliselta, mutta eipäs innostuta. Päätähtäin on ensi vuodessa. Ja sitä seuraavassa. Ja niin edelleen kunnes jään eläkkeelle.
En innostu mutta ilahdun, että löysit kokeluintoa :). Aurinkolämmöllä :D, sulla on kyllä sana hallussa!
ReplyDeleteHee, mullakin toi pääsykoekirja odottaa valaistumista, motivaatiota ja kurinpalautusta. Voitaisko pitää vaikka pääsykoelukupiiriä siinä teidän lähellä, voisin ottaa sulta vähän tota energiaa ja tehoa lukuprosessiin?
ReplyDelete(Meilläkään ei ole noudatettu sitä yöperikävuosisääntöä, vaan 2-vuotias on ollut 4 yötä mummolassa. On elossa, vaikuttaa vielä ihan tervepäiseltä. Paitsi äsken pyysi että piirrän sen selkään pippelin).
Meilläkään ei ole noudatettu yöperikävuosisääntöä, lapset täyttää kohta kolme, ja on ensi viikonloppuna jäämässä ekaa kertaa yhdeksi yöksi hoitoon. Esikoinen on kuusi ja on ollut kahden yön risteilyllä ilman meitä. Se on vähän mamis, ja mä olen vähän mamis.
ReplyDeleteToi juttu oli kyllä hyvä, monia teräviä huomioita. Mutta nyt mun on pakko mennä nukkumaan, koska muutenhan mä maksan siitä huomenna (ja ylihuomenna, ja ensi viikolla...)
Terveisiä täältä rannattomasta ajasta! ;) Luulen, että mummolalomat onrankempia vanhemmille kuin lapsille. Meille hädin tuskin vilkutettiin ja ruokakaupassa tuli mulla jo tippa linssiin kun näin Muumi-lehden!
ReplyDeleteNiin ja ihana toi teidän koiruus, se tekee näemmä kanssa lenkeillä tuota ihmisen taluttamista. ;D
Eh, kiitos postskriptumista, hieman punastuttaa :)
ReplyDeleteMä saan hieman pohdiskeltavaa siitä tosiasiasta, että puoltoistavuotias lapsukaisemme on ollut mummolassa kymmenkunta kertaa ja kerran jopa viisi yötä putkeen. Lapsi tuntuu viihtyvän hyvin, mutta ennen kaikkea mä olen ollut lomatunnelmissa ilman tunnekuohuja. Ja ollaan viety tää ilmeisesti aika pitkälle, koska mitään pay back -vaiheita ei esiinny. Alan säästää terapiaa varten.
Bleue, kiitos kannustuksesta! Jotenkin tekee mieli lyödä itseään toistuvasti päähän tällaisina päivinä kun kertaa lukion kemiaa, huoh huoh huoh, mutta ehkä tämä todella on ihan hyvä juttu. Sitten joskus.
ReplyDeletePeNa, ahaha, energiaa ja tehoa. Tai siis pakkohan tässä on olla tehokas, kun lukuaikaa on suunnilleen tunti päivässä. Että tuota. Mutta yhteinen luku-urakka kyllä passaa!
Miten mä luulin, että sä oot jo jossain oppilaitoksessa sisällä, meinaatko vaihtaa linjaa?
Hyvä kuulla vertaistukea muuten tästä yöasiasta. Mä luokittelen tuon piirrospyynnön lapsioutouksiin. Ei niitä voi tajuta.
Leluteekki, niin no ei kai se sääntö ole, että on PAKKO olla hoidossa :D
Munsta on ihan ok olla mamis. En mäkään muksua jättäisi muualle kuin mummolleen yöksi. Mullehan vois tulla hätä.
VL, olisin kade, ellei mulla olis ollut niin kauhean ikävä lasta, etten edes ollut kade :D
Mutta joo, lapsi ei näytä ikinä kauhean järkyttyneeltä jäädessään mummon kanssa kahden. Vilkuttaa vaan siihen tyyliin, että vieläkö sä oot siinä.
Ai ihana, ööö, oletko aina halunnut kettuterrieriä?
Sikuriina, kehut olivat täysin aiheelliset!
Meillä lienee aika samanlaiset statsit tässä mummolayöasiassa. Nyt oli neljä yötä hoidossa, alle vuoden ikäisenä jo muutamia öitä putkeen. Mietimme jopa paatuneena, kun lapsi joutuu erinäisistä syistä hoitoon kahtena peräkkäisenä toukukuun viikonloppuna, että hän olisi mummolassa myös sen väliviikon, mutta se alkoi sitten hirvittää kaikkia osapuolia.
Kiva kyllä kuulla, että useamman yön vierailut ei Suomessakaan ole ennenkuulumattomia, mä olen aikaisemmin törmännyt niihin vain ranskalaisten äitikavereitteni keskuudessa, ja ajatellut, että onko tässä tosiaan näin mieletön kulttuuriero, eikä vain mun (ja mun lasten) mamistelua. No ehkä sen verran, että siellä on ihan ok lähteä viikoksi Ibizalle, kun puolivuotias vauva jää isovanhemmille (ei kaikki sitä tee tietenkään, mutta eipä juuri paheksukaan).
ReplyDeleteNiin, on siinä varmaan kulttuurieroakin, koska siinä vaiheessa kun meidän tyttö oli ollut jo kaksi yötä putkeen hoidossa, moni ikätoverinsa (jonka tunsin) oli hädin tuskin ollut kaksi tuntia.
ReplyDeleteJa mä en kyllä missään olosuhteissa olisi kyennyt eroamaan vauvasta viikoksi päästäkseni Ibizalle. Vielä viime syksynä nyyhkin potentiaalista työmatkaa :D
Ylpeästi mamis, siis.
Ihana teksti taas. Jännää on se, että kun kahdesta lapsesta toinen (vanhempi) menee mummolaan, tulee lähes samanlainen efekti vaikka toki sitä toistakin pitää vähän hoitaa. Voi niitä aikoja, kun se toinenkin saadaan opetettua mummolayökylään, en malta odottaa!!!
ReplyDeleteVaikka meidän 3 ja risat on 2-3 viikon välein mummolassa yhden tai useamman yön, niin joka kerta reissun jälkeinen yö kotona on tosi levoton. Piiloikävää tai mitä lie. Itse se sinne haluaa eikä koskaan haluaisi sieltä kotiin, niin tuskin se kovin traumatisoivaakaan on.
Kerran mummoloille HEI!
Jennijee, pidän peukkuja siitä, että toinenkin oppii tavoille pian! Kohtahan hän varmaan haluaa isosisarusta matkiakin, olen kuullut, että sellaista tapahtuu.
ReplyDeleteJännä kyllä se levoton seuraava yö. Mistähän se oikeasti johtuu? Traumoihin minäkään en usko.
Mä voisin huutaa mummoloille jopa kolmesti HURRAA! :D