Seuraava vuori

Henkilökohtainen superviikonloppuni lähestyy. Katsellaan ensi viikolla, onko naisesta vielä jäljellä muuta kuin riekaleita.

Perjantaina käyn sankaroimassa niissä pääsykokeissa. Opiskelun rahoituksesta ei onneksi vielä tarvitse olla kovin huolissaan, sillä huolimatta joistakin kuulemistani ylitsevuotavan luottavaisista lausunnoista on selvää, että opiskelupaikan saaminen vaatii ihmettä, joka on verrannollinen vetten päällä kävelyyn.

Lauantaina käymme juhlimassa häitä.

Sunnuntaina juostaan Mutsien kymppi.

Viime viikko oli juoksun osalta mitä oli. Ei kovin ihmeellinen: muun elämän vuoksi sain kasaan kuppaiset kaksi iltalenkkiä.

Onnistuin kuitenkin jossain, missä vain harvoin olen aiemmin onnistunut: itseni kuuntelussa.

Kun eilen illalla palasimme kotiin kahdeksan tunnin automatkan jälkeen, olo oli väsyneempi kuin mahdollisesti ikinä aikaisemmin aikuiselämässäni*. Vaihdoin siis suunnitellun juoksulenkin lennosta pitkään kävelylenkkiin koiran kanssa. (Haluaisin kirjoittaa tähän, että siitäpä koirakin riemastui, mutta lenkin puolivälissä se kyllä jäi seisomaan tielle sen näköisenä, että eikö sulle eukko mikään riitä.)

Toikkaroin alkumatkan luullakseni kuin pidempäänkin kidutusvälineessä köytettynä ollut Theon Greyjoy, mutta kävellessä kroppa alkoi pikku hiljaa rentoutua. Ja miksei mielikin: Herttoniemen ulkoilualueella on ihan huikean kaunista tähän aikaan vuotta.

Yhden hengen empiirisen tutkimukseni perusteella alan uskoa, että istuminen todella on aktiivisesti vaarallista. (Mies, jolle esitin asian, sanoi "Mutta onneks mä kuitenkin tuossa sohvalla pikemminkin makaan kuin istun." Niin. En tiedä, mitä hän tekee. Jos minulta kysytään, sanoisin, että hän roikkuu takaraivostaan sohvalla niin, ettei vallan valu lattialle. Lapsemme on omaksunut saman asennon saadessaan iPadin käsiinsä.)

Oikeastaan vain halusin sanoa, että jos nyt ei juoksu huvita jostain syystä, jota en voi ymmärtää**, suosittelen kuitenkin kävelyä. Juuri mikään ei tee ihmiselle niin hyvää.


* Periaatteessa vihaan ihmisiä, jotka kertovat uniaan, mutta kamppailen nyt itseinhoni yli ja kerron teille, että näin viime yönä unta, jossa tein kuolemaa, ja joku hoitsu teki minulle toimenpiteitä (poisti luita, kääri minua johonkin lääketieteelliseen kelmuun jne.) joiden tarkoitus on pitää minut toimintakykyisenä (jos kohta silti kuolleena) vielä pari viikkoa. Mieheni seisoi unessa vieressäni ja sanoi, että zombivaimo, tätä hän on aina toivonutkin. Olin juuri aikeissa kysyä hoiturilta tarkentavia kysymyksiä kuten "entä, jos en halua elää kahta ylimääräistä viikkoa muovikelmussa?" kun herätyskello soi. Jos tätä lukee joku unia tulkitseva tyyppi, hän voi pitää näkemyksensä ominaan. Minä lykkään tämän stressin piikkiin.
** Juoksun ehdottomaksi eduksi lasken myös huomaavaisesti pienentyneen kuppikoon. Voisin itkeä ilosta. Rintaliivittömät topit, täältä tullaan.